Kuukausiliite

Ikuisesti minun

Toimittaja Reetta Räty on viettänyt neljätoista viime kesäänsä rockfestareilla. Miksi ihmeessä?

Toukokuun lopussa haen toppatakin kellarista, vien makuupussin pesulaan ja kannan rinkan olohuoneen lattialle. Ostan kertakäyttösadetakkeja, allergialääkkeitä ja punaviiniä pahvitölkissä. Leikkautan hiuksia lyhyemmiksi ja lopetan ripsivärin käyttämisen.

Festarikesä alkaa, ja taas täytyy tottua kylmiin öihin teltassa ja pitkiin viikonloppuihin ilman suihkua.

Ohjelma on sama kuin ennenkin: Down By The Laituri, Provinssirock. Roskilde, Ruisrock, Ilosaari. Nyt mukana on myös uutuuskohde: festarikesän päätteeksi lähden Espanjan Benicassimiin. Onhan se kallista. mutta ajatelkaa nyt: Radiohead. Suede. The Cure ja The Chemical Brothers, kaikki samoilla festareilla! Ja esiintymislavat lähellä valkohiekkaisia biitsejä. . Hyvästi Ankkaroek ja Eppu Normaali.

Tai siis: hyvästi rauhalliset kesäillat mökki rannassa, Gardajärvi ja golfkurssi. Olen 28-vuotias valtiotieteiden maisteri, vakituisessa työ- ja parisuhteessa, säästän farmariautoa varten ja suunnittelen kylpyhuoneremonttia. Silti en osaa millään ajatella kesää ilman festareita.

Olin ensi kerran festareilla 15-vuotiaana, ja sen jälkeen olen rampannut bändien perässä joka kesä, yhteensä 14 vuotta. Työkaverit, ystävät ja sukulaiset puistelevat päitään. Mitä sinä siellä vielä, vanha nainen!

Niin, mitä minä siellä vielä?

Selvitetään ensin perusasiat:

Missä festareilla asutaan?

Teltassa, joka pystytetään pellolle, hiekkakentälle tai vaikka raviradalle.

Missä siellä käydään vessassa?

Bajamajoissa, metsissä, ojissa, aitojen vierillä.

Entä suihkussa?

Ei missään.

Keitä siellä on?

Provinssirockissa käy paljon teinejä, Ruisrock oli varsinkin ennen kolmekymppisten piknik. Roskildessa on enimmäkseen aikuisia, jotka ovat paikalla noin seitsemättä kertaa. Kuka vain voi tulla mille tahansa festareille ilman että kukaan ihmettelee - tai lähestyy muuten kuin pyytääkseen tulta.

Mitä siellä tehdään?

Istutaan nurmikolla juomassa kaljaa. Vaelletaan esiintymislavojen välillä. Lauletaan kuorossa kesähittejä. Ostetaan huonolaatuisia batiikkivaatteita, syödään riisiä pahvilautaselta, jonotetaan tuoppeja. Sovitaan tekstiviestitse tapaamisia päälavan mikserikopin taakse. Unohdutaan leirintäalueelle juomaan punaviiniä, juuri kun suosikkibändi soittaa päälavalla.

Mitä järkeä siinä on?

Noh... Se onkin jo pitempi juttu.

Kuusrock 1990. Festarielämä alkaa siitä, että vongutaan vanhemmilta lupaa päästä lähtemään. On pakko päästä! Ja jos ei tänä kesänä, niin ensi kesänä? Riparin jälkeen? Eihän se ole sen kummempi kuin partioleiri!

Olin 15-vuotias, kun kuuntelin c-kasetilta Alice Cooperin Trash-albumia ja luin lehdestä - ehkä Suosikista että Cooper oli heitellyt Jäähallin-keikalla kympin seteleitä katsomoon ja väittänyt ihailevansa Paavo Nurmea. Lehdessä sanottiin myös, että Alice Cooper saattaa tulla Kuusrockiin, Ouluun. Sinne oli päästävä!

Minulla oli jo Alice Cooper -T-paita (kuvassa verinen pääkallo), tiesin Cooperin syntymäpäivän (5. helmikuuta) ja osasin kaikkien kappaleiden sanat ulkoa (ainakin melkein). Ajatella, jos ne soittavat biisin Hell Is Living Without You.

Päiväkirjamerkintä kesäkuulta 1990: Kun mulla on valot pois, makaan sängyllä ja korvissa soi Poison, en voi tajuta että se vois tulla tänne. Mitä se täällä? Ihan pakko päästä Kuuskaan.

Isä ymmärsi, että pakko on pakko, ja sain lähteä. Ostin festarilipun hyvissä ajoin, matkustin Ouluun, ja näin Alice Cooperin.

En muista keikasta mitään. Muistikatko ei johdu teinikännistä. En vain saa mieleeni yhtään asiaa koko keikasta, en edes sitä, soitetuinko lempibiisini. Sen sijaan muistan, että Kuusrockissa soitti Eppu Normaali ja siellä myytiin ihania bändipaitoja.

Lisäksi Oulun-reissulla tapahtui Jotain Hyvin Merkittävää.

Kävelin kaupungin keskustassa sijaitsevassa kauppakeskuksessa. Shoppailemaan piti päästä, kun kerran kaupungissa oltiin. Levykauppa oli kauppakeskuksen ylimmässä kerroksessa, eli ei muuta kuin hissiin. Painoin nappulaa, hissi saapui, ja ovet avautuivat.

Pysähdyin kuin seinään. Hississä seisoi pörröpäinen, koukkunokkainen, vanha mies. Alice Cooper! Alice Cooper!! Olen astumassa samaa hissiin Alice Cooperin kanssa!

Klassinen tilanne mutta täyttä totta: olin pyörtyä. Onneksi sain kaivetuksi esille kameran, kynän ja paperinpalan.

Kuusrock on sittemmin ehditty lopettaa jo moneen kertaan, mutta minulla on Kuusamosta kenkälaatikossa kuva itsestäni ja Alice Cooperista oululaisessa hissiaulassa.

Minä näytän typerältä ja Alice Cooper kamalalta.

Ruisrock 1994. Isoilla suomalaisilla rockjuhlilla käy viikonlopun aikana 20 000-40 000 ihmistä. Heinäkuun 15. päivä, viikko Ruisrockin jälkeen, olen kirjoittanut päiväkirjaan: Viime viikonloppuna meitä oli 30 000. Ja sama Kuusamo-remmi ku aina: Janne, Arska, Sulis, Kati, Reeta, Maikki…Aerosmith oli raahannu 7 rekallista kamaa Ruissaloon, keskelle metsää! Hullut. Mua varten? Silja meni ohi, kun ne oli lavalla. Se oli NIIN hienoa. Mitä muuta vois toivoa kuin seuraavia rokkijuhlia.

Lapsuuden kodista Kuusamosta oli pitkä matka rokkaamaan. Sieltä ei kulje festarijunaa, kun ei ole junaraiteita. Mutta aina on joku kyyti löytynyt, millainen milloinkin.

Kamalin: vanha Mazda, kaverin pilluralliauto, hajosi matkalla.

Sympaattisin: punainen Lada, äidin kakkosauto, hajosi matkalla.

Epämääräisin: punainen Toyota, kaverin kaverin karvanoppa-auto, kummallinen kuski.

Ylellisin: valkoinen Renault, iskän auto, toimiva kasettisoitin.

Onnellisin: viininpunainen Volvo, poikaystävän auto, ihana kuski.

Ruisrockin ja Aerosmithin perään vuonna 1994 lähdettiin kesätyöpaikasta lainatulla autolla. Matkallamme lauloimme läpi Eppujen tuotannon ja vähän Baddingiakin. Turkua lähestyessä autojonot tiivistyivät. Näköjään viereisenkin auton matkustajat olivat pakanneet laukkunsa ja ajaneet Turkuun telttailemaan, juomaan viiniä Mehukatti-tonkasta ja kuuntelemaan rockia.

Juuri tämä on festareiden idea: kymmenettuhannet ihmiset kokoontuvat musiikin varjolla kummalliseen paikkaa ja alkeellisiin olosuhteisiin humaltumaan.

Mutta älkää kuvitelko, että festareilla syntyisi jonkinlainen rock yhdistää meidät kaikki -tunne. Useimmiten naapuriteltassa asuu möykkääviä karjuja ja joku juntti kompastuu telttanaruihin ja kaatuu päälle keskellä yötä. Painu helvettiin sieltä!

Provinssirock 1995. Liian monilla festareilla on märkää ja kylmää. 90-luvun puolivälissä olen muuttanut Helsinkiin opiskelemaan, mutta taas ollaan festareilla. Ja taas Provinssissa sataa. Ja sataa. Tömävän puiston hiekkakenttä puuroutuu ruskeaksi velliksi, tukka liimautuu naamaan, farkut tarttuvat jalkoihin, sukat lotisevat maihareissa. Palelee. Ja on niin ihanaa!

Päälavalla pauhaa amerikkalainen metallibändi Danzig. Biisin nimi on Mother. Mikä tässä hetkessä on niin ihmeellisen lumoavaa? Mikä festareissa yleensä on niin ihanaa?

Parhaat festarikokemukset, top 5.

1) Roskilde 1999. R.E.M., oranssi lava. Istun ystävän hartioilla, kaadan päälleni punaviiniä pahvitölkistä ja itken. Jenkkivuoden parhaalla ystävällä oli tapana lohduttaa minua laulamalla juuri tätä kappaletta: Losing my religion. Näenköhän häntä enää koskaan?

2) Down By The Laituri 2001. Fun Loving Criminals, Samppalinna. Keikan viimeinen kappale alkaa, ja mikä se onkaan: We've Got All The Time In the World. I-ha-naa. Olen sekaisin, onnellinen ja rakastunut. Jostain ne tiesivät, että kaikista maailman kappaleista nyt kuului soittaa juuri tämä.

3) Roskilde 2001. Manu Chao, vihreä lava. Aurinko kuivattaa hiekkaisen maan, pöly nousee kohti taivasta. Seurueen miehet järjestivät juuri leirintäalueella neppiskisat ja joivat pullon Gambinaa per henki. Nyt tanssitaan!

4) Ruisrock 1995. Bon Jovi, päälava. Yö soittaa sivulavalla Ihmisen poikaa, kun juoksen päälavalle, tungen itseni ihmismassan läpi ja pian näen Bon Jovin kasvot. Me eturivin tytöt huudamme läpi hittiputken ja halailemme. Järjestysmiehet suihkuttavat vettä kasvoillemme. Kun Runaway -kappale alkaa, olen revetä kappaleiksi liikutuksesta. Muistan niin selvästi yläasteen discot, hiuslakan tuoksun ja seinälläni olleen Bon Jovin megaposterin.

5) Roskilde 2002. Red Hot Chili Peppers, oranssi lava. Sataa. Sataa lisää. Istun mieheni hartioilla, märkä tukka valuu kasvoilleni ja laulan silmät kiinni 100 000 ihmisen kuorossa. Kertakäyttösadetakki repeää, kun kumarrun suutelemaan vieressä tanssivaa siskoani. Encorena soitetaan Under The Bridge, ja alan itkeä. Miten osaisin selittää, miltä tuntuu, kun musiikki tunkeutuu suoraan sisään?

Ankkarock 1997. Isoilla suomalaisilla rockjuhlilla soittaa kolme-neljäkymmentä yhtyettä. Vantaan Korson Ankkarockissa on aina luotettu kotimaisiin tähtiin.

Vuonna 1997 Ankkarock on vielä ilmainen. K-juna pullistelee Korsoon menijöitä, ja Ismo Alanko laulaa yleisölle ihan vain laulamisen ilosta.

Nykyään sisäänpääsy Ankkarockiin maksaa ja muilla suomalaisilla festareilla esiintyy entistä vähemmän maailmantähtiä. Miten festarit voivat olla niin usein taloudellisia katastrofeja, vaikka niillä käy aina kymmeniätuhansia ihmisiä?

Rock-klubi Tavastian pomo Juhani Merimaa on aloittanut Suomessa yhdet festivaalit (Ankkarock) ja pelastanut toiset (Ruisrock). Hän suostuu selittämään, millainen voisi olla keskisuuren suomalaisen rockfestivaalin talous, jos koko liikevaihto on noin miljoona euroa. Näin se menee:

Merimaa kertoo, että järjestäjät maksavat itselleen palkkaa, jos viivan alla jää jotain. Aina näin ei käy. ”Tämä on mitä suurimmassa määrin riskibisnestä. Voi tulla huono sää, esiintyjien peruutuksia ja päällekkäisyyksiä muiden festarien kanssa. Ja välillä joku kallis bändi ei vedäkään niin paljon ihmisiä, kuin on laskettu.”

Merimaan mielestä festareiden talous on kunnossa, kunhan juhlien tulevaisuus on turvattu. ”Festarien järjestämistä pitäisi ajatella maratonina, jonka perustehtävä on turvata varallisuus, jolla voi ottaa riskejäkin.”

Riskit tarkoittavat kansainvälisten tähtien kiinnityksiä. Suomi häviää helposti, kun festarit käyvät tarjouskilpailua. ”Tänne on kallista ja hankalaa tulla, eikä Suomi ole levymarkkina-alueena kovin kiinnostava”, Merimaa tietää.

Down By The Laituri 1998. Perinteisten rockfestivaalien rinnalle Suomeen on syntynyt uudenlaisia festivaaleja, jotka järjestetään kaupungin keskustassa. Tällaisia ovat esimerkiksi Turun Down By The Laituri (DBTL) ja Tampereen Tammerfest.

DBTL järjestetään jo yhdettätoista kertaa, kun raahaudun ensimmäistä kertaa Turun keskustaan festivaaleille. Tänne uskaltaa tulla sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät tykkää koppakuoriaisista tai joilla ei ole makuualustaa.

CMX on taas ihana ja Yrjänä jumala, mutta silti tämä festari ei tunnu oikealta. Yöksi mennään kavereiden luokse, ja jatkoilla istutaan sohvissa.

Roskilde 1998. Kaikki ovat aina puhuneet Roskildesta. Sinne minunkin pitää päästä.

Kesäkuun lopussa Tanskassa tuulee kovaa ja tuulimyllyt pyörivät vinhasti. Raahaamme rinkkoja, telttoja ja katoksia kilometritolkulla teltta-alueen läpi. Puolijoukkueteltalle pitää löytää tarpeeksi iso tila. Ja löytyyhän se, läheltä asuntovaunualuetta. Täällä sitä nyt ollaan, Roskildessa!

Olen aivan innoissani. Minne tahansa katson, näen telttamerta. Paikalliset ovat raahanneet leirintäalueelle huonekaluja ja perustaneet isoja leirejä, joiden nimet selviävät telttojen yllä liehuvista lipuista Øm Motherfuckers, Camp David, Coma Camp, Greenland’s Drinking Foundation, Save the Whales, German Haters.

Alan ymmärtää, mistä Roskildesta on kysymys. Se on paljon muutakin kuin 200 bändiä ja hasiksen tuoksua. Täällä on tuhatmäärin ihmisiä, jotka pitävät festivaaleista yhtä paljon kuin minä.

Keitä he ovat? Noin 40 prosenttia ympärilläni telttailevista ihmisistä on tanskalaisia. Seuraavaksi eniten on norjalaisia ja ruotsalaisia. Joka vuosi reilut 2 000 suomalaistakin tulee tanskalaiseen pikkukylään kokonaiseksi viikoksi kuuntelemaan rockia. Suomalaisilla festareilla on suorastaan ihme, jos siellä on esiintyjien lisäksi yli kymmenen ulkomailta tullutta vierasta.

Verrataan esimerkiksi Suomen vanhimman ison festivaalin, Ruisrockin, ja Roskilden kävijämääriä. Molemmat olivat ensimmäisiä Euroopassa järjestettyjä rockfestareita. Roskildessa aloitettiin vuonna 1971, Turussa jo vuotta aiemmin. (Ruisrockin nimi oli muuten alun perin Turku International Rock- ja Pop Festivaalit!) Roskilden ja Ruisrockin kävijämäärän tilastot näyttävät tältä:.......................

Rockjuhlia järjestetään melkein kaikkialla. Maailman ensimmäiset isot rockfestivaalit järjestettiin Yhdysvalloissa (Monteray 1967). Niiden jälkeenkin siellä on pidetty monia legendaarisia juhlia - tunnetuimpana tietysti Woodstock mutta vuosittain samassa paikassa järjestettävät festivaalit ovat eurooppalainen ilmiö.

Erityisesti Pohjoismaissa ja Briteissä on tapana, että festivaaleille tullaan telttailemaan. Australiassa, Saksassa ja monissa muissa maissa jäljestetään yleensä vain yhden tai kahden päivän ulkoilmatapahtumia. Japanissa taas ei ole festivaaleja oikeastaan ollenkaan.

Takaisin Roskildeen. Jokaisen festivaalikävijän pitäisi kokea se ainakin kerran.

Miksikö? Koska se on ihme.

Ajatelkaa esimerkiksi tätä: 100 000 ihmistä juo viisi vuorokautta yötä päivää kaljaa ja kusee sen peltoon. Siihen pissamääräänhän hukkuu! Pissa ja sen siirtely onkin tärkeä osa festareiden järjestämistä. Roskildessa tässä on onnistuttu. Millään festarilla ei ole niin varmasti vessapaperia bajamajassa kuin Roskildessa.

Sitä ihmettä kannattaa lähteä katsomaan kauempaakin.

Provinssirock 2000. Ei festareille musiikin takia mennä. Eivätkä parhaat bändit soita festareiden parhaita keikkoja.

Vuosituhannen vaihduttua olen 26-vuotias ja töissä Helsingin Sanomissa. Käyn rockjuhlilla työkavereiden kanssa. Provinssirockiin lähdetään Nyt-liitteen kesäautolla, joka on harmaa ja hieman epävarma Mazda.

Autoon on pakattu keski-ikäistym isen merkkejä: minulla on puhallettava makuualusta, vettä pitävä teltta ja rahaa käydä kaljateltassa. Mutta intoilu on ennallaan. Olen roikkunut keväästä asti Provinssin nettisivuilla tarkkailemassa uusia kiinnityksiä. Jee, Kent tulee sittenkin! Jee, Kelisin ainoa Suomen-keikka Seinäjoella!

Perillä käykin niin, että hauskinta on HIM:n keikalla, jota ei pitänyt edes mennä katsomaan. Kelis jää näkemättä kokonaan, koska keskustelen siskoni kanssa teltan edessä rakkaudesta.

Roskilde 2000. Jos festivaaleista kerrotaan lehdissä, uutiset ovat huonoja.

Istun maassa Roskilden päälavan lähistöllä, juon punaviiniä, heilutan lippua ja nauran kaverin taskuista löytyneille 70-luvun pomo-pelikorteille. Lavalla on Pearl Jam. Tunnelma on huipussaan.

Piip, piip, kännykkä piippaa.

Tekstiviesti työkaverilta, joka on hänkin jossain täällä: Ainakin seitsemän ihmistä kuollut Pearl Jämin keikalla. Huhuvaraus. Nousuhumala haihtuu hetkessä. Lähetän kotiin viestin: Roskildessa on tapahtunut onnettomuus, meillä kaikki hyvin. Halaus.

Odotamme koko yön lisätietoja, ja lopulta festivaaliradiossa ja päälavan jättiscreenillä kerrotaan, että huhut pitävät paikkansa. Yhdeksän nuorta miestä murskaantui kuoliaaksi Pearl Jämin keikan aikana.

Seuraavana päivänä käyn katsomassa onnettomuuspaikkaa. Se on täynnä kukkia ja kirjeitä. Ihmiset pitävät toisiaan käsistä kiinni.

Minä itken usein ja helposti, mutta nyt en itke. En halua lähteä kotiin, ja toivon, että festaria ei keskeytetä. Olen järkyttynyt, mutta jankutan itselleni, että maailmassa tapahtuu onnettomuuksia, niin voi käydä täälläkin. Ja kävi.

Päätän, että olen festareiden puolella sensaatiota vastaan.

Valokuvaajat räpsivät kuvia onnettomuuspaikalla olevista ihmisistä. Minua inhottaa ajatella, mitä iltapäivälehdissä nyt kirjoitetaan. Arvaan, että vieressäni nyyhkyttävä tyttö päätyy lööppeihin. Niin käykin. Roskilden festivaali ei ole koskaan ollut iso uutinen Suomessa. Kukaan ei ole kertonut, miten ihanaa siellä on. Nyt Roskildesta kerrotaan, mutta pelkkää kauhua.

Miten tällainen onnettomuus saattoi tapahtua?

Minulla on teoria:

Kun Pearl Jäm in konsertti alkoi, paikalla oli yli 50 000 ihmistä. Musiikki ei kuulunut takariveihin asti kovin lujaa, ja ihmiset alkoivat puskea eteenpäin. Kun konsertti oli kestänyt puolisen tuntia, ihmismassan paine eturivissä alkoi käydä sietämättömäksi. Hengittäminen oli vaikeaa.

Jotkut etualalla konserttia seuranneet kaatuivat ja alkoivat jäädä yli vyöryvän massan jalkoihin. Syntyi paniikki. Turvamiehet olivat seuranneet tilannetta ja ilmoittaneet ongelmista eteenpäin. Meni kuitenkin hetki, ennen kuin bändi sai tietää tilanteen vakavuuden.

Soitto lopetettiin, ja Pearl Jamin laulaja Eddie Vedder anoi, vaati, huusi, ja itki (”Listen to me!”), että jokaisen täytyy ottaa kolme askelta taaksepäin (Take three steps back, NOW!), mutta mitään ei tapahtunut. Onnettomuutta ei saatu estetyksi.

Miksi ei?

Ihmismassa on kuin tulvavesi. Se liikkuu isona, voimakkaana virtana, ei yksittäisten liikuteltavina palasina. Ja kun tulvavesi alkaa vyöryä, sitä ei voi pysäyttää. Kukaan ei voi hallita kymmenientuhansien ihmisten vesimassaa. Jos se tulee päälle, siihen hukkuu.

Onnettomuuden jälkeen Roskilden festivaalille on ilmestynyt lisää aitoja ja turvallisuusmiehiä. Isot liput ja lavalta yleisön sekaan hyppiminen on kielletty.

Onnettomuuspaikalla on muistolehto, jossa kasvaa yhdeksän koivua. Ihmiset käyvät pissalla puiden seassa.

Se oli kauhea asia, mutta minä haluan puolustaa Roskildea. Siellä tapahtuu neljän päivän aikana vähemmän onnettomuuksia ja rikoksia kuin saman kokoisessa tanskalaisessa kaupungissa. Siellä tuntuu turvalliselta, ja siellä on turvallista. Festareilla pannaan alulle elämää, ei kuolemaa.

Ilosaari 2001. Ihmiset näyttävät festareilla kauniilta. Tukat pörrössä, meikit kotona, huivit hameena. Farkut mullassa, tatskat esillä, alkoholia veressä.

Ei unohdeta puseroiden tekstejä:

Kaikki liha tottelee kuria.

Mulle ei vittuilla.

Mulle vittuillaan.

Juottakaa minua.

Haistakaa hamppu.

Irti mun huumeista.

Saatanaako tuijotat?

Sano ei Anssi Kelalle.

Kyllä ja ei.

No means no.

Suomessa kokoontuvat samoille festareille gootit, räppärit, hevarit, popparit, hopparit ja kaikki ne, joilla ei ole aavistustakaan edellisten eroista. Festareilla minäkin kuuntelen sujuvasti raskasta heviä soittavia Slayeria ja Rammsteinia. Ihan jär-kyt-tä-vää musiikkia, mutta onpa helvetin hauskaa!

We want more, we want more!

Ruisrock 2001. Melkein kaikki voivat tulla festareille - ja viihtyä.

Tällä kertaa matkustan Ruisrockiin 11- vuotiaan veljeni kanssa. Käydään katsomassa HIM, ostetaan The Rasmuksen paita ja syödään metrilakua. Ihmiset ovat ystävällisiä. Antakaa tilaa, täällä on lapsi!

Roskilden-seurueeseeni kuuluu nelikymppinen silmälääkäri ja samanikäinen juristi. Äidinkielenopettaja-siskoni hengailee samoilla festareilla oppilaidensa kanssa.

Pari vuotta sitten törmäsin Roskildessa tutun näköiseen mieheen. Sehän oli Marian sairaalan sisätautiosaston lääkäri perheineen. Olin ollut sairaalassa kesällä ja tunnistin miehen. Tervehdimme.

Oma suunnitelmani on selvä: Roskilden festivaalille päästetään yli 50-vuotiaat ilmaiseksi. Siellä sitten tavataan!

Roskilde 2002. Rakastan Roskildea, kun on yö ja näen, mitä kaikkea on ympärilläni. Pimeää ja ihmeen rauhallista. Oranssilla lavalla soittaa Rammstein, vihreältä lavalta kuuluu The Chemical Brothers. Ihmiset vaeltavat lavalta toiselle. Monilla on tapaaminen valkoisen taideteoksen juurella.

Rakastan Roskildea, kun on aamu ja pörröpäiset, krapulaiset ihmiset vaeltavat leirintäalueiden vesihanoille hampaita pesemään. Aurinko kurkistaa pilven takaa, teltan katto kuivuu. Laitetaan trangia päälle, keitetään nuudeleita ja korkataan olut.

Rakastan Roskildea, kun on päivä ja istutaan telttojen edessä. Jutellaan, juodaan kaljaa, syödään eväitä, pelataan korttia, kuunnellaan festariradiota ja muistellaan eilistä. Andrew W.K:n show oli aivan hullu! Ja näittekö mun vieressä seisseen mummon, se oli vähintään 60-vuotias!

Vihaan Roskildea, kun on yö ja minua palelee. Teltta on kostea, vaatteet likaiset, myrsky riuhtoo, ruuat lytyssä, väsyttää, on paha olo. Teltassa on kuoriaisia, naapurin saksalaiset huutavat, tukka liimautuu naamaan, suihkuun ei pääse, bändit on paskoja, ja koti aivan liian kaukana.

FIB 2002. Festarit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa. Nyt olemme Espanjan Benicassimissa, Valencian lähellä. Aurinko on kuuma, meri lämmin ja oluet kylmälaukussa. Festivaalikesä päättyy tähän. Mutta sitä ei kukaan sano ääneen.

”Larios-ginille pitäis siis aivan ehdottomasti perustaa omat keskustelusivut!”

”Taas tarttis kaataa vettä päähän, kuudes kerta tänään.”

”Missä paistinpannu?”

”Mulla on ikävä Sunnaa.”

”Nähdään Havein jälkeen mikserikopin takana.”

”Niiden ekaa levyä jaksoi sentään kuunnella.”

”Missä Larios?!”

”Missasin tänä kesänä Primal Screamin KAKSI kertaa! Ei vanha mies jaksa.”

”Äidiltä tulee just tällaisia tekstiviestejä, kuunnelkaa: Keräsimme äsken haperoita siltä paikalta, jonka lapsena löysit mökin takaa.”

”Mitä tuohon voi vastata? Me makaamme juuri espanjalaisella pellolla juomassa giniä.”

”Miksi teidän teltan katolla on kuusitoista leppäkerttua ja meillä ei yhtään?”

”Antakaa Lariosta!”

”Suomalaisia kestävyysjuoksuperinteitä vaalien heittäydyin käsipohjakisassa!”

”Näittekö ne kännykkälatauspisteen pöydän alla nukkuvat tytöt?”

”Ihan kui olis kotiinsa tullut.”

”Otetaan sille! Larios!”

HS Digistä löydät Hesarin juttuarkiston helmet
Saat tilaajana kokeilla HS Digiä maksutta
Tilaajille
Haluatko lukea koko artikkelin?

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Arkiston kätköistä

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      Länsimetron koeajo keskeytyi, vaihde meni rikki Otaniemessä – Metropomo: ”En osaa nyt sanoa matkustajaliikenteen aloituksesta mitään”

    2. 2

      Tolkutonta viinankäyttöä riitti, kun Suomi soti: känninen kenraali ei päässyt autosta ulos, pataljoonan komentaja sammui alaisineen – ”Ihme että tällainen porukka onnistui”

    3. 3

      Helsingin Hämeentien liiketilasta löytyi ammattimainen kannabiskasvattamo – ”Poisvientiä odottavaa roskaa”, totesi viljelijä takavarikoiduista huumesäkeistä

    4. 4

      ”Ota poikasi kainaloon” – Jos haluat kasvattaa pojan, joka ei ahdistele, yksi keino on lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan ylitse muiden

    5. 5

      Miten terve, koulutettu ja menestyvä nainen voi uupua jopa ennen kuin täyttää 30?

    6. 6

      Uutuuskirja paljastaa: muu Yö-yhtye kiusasi ylivoimaista Jussi Hakulista sadistisesti – Olli Lindholm: ”Kateuttahan se oli, alemmuudentuntoa”

    7. 7

      ”Jätä avaimet tuohon. Kiitos ja hei” – Työpsykologi Hanna Poskiparta sai nuorena yllätyspotkut unelmatyöstään, mutta oppi samalla paljon olennaista työyhteisöstä

      Tilaajille
    8. 8

      Testasimme maailman suosituimman Playstation-pelin VR-version, jossa tulee oikeasti paha olo – Gran Turismo hämärtää toden ja pelin rajaa

    9. 9

      Tästä on kyse nettideittailun uudessa tindstagrammaus-ilmiössä: Tinderissä hylätyksi tulleet käyttäjät siirtävät häiriköintinsä Instagramin yksityisviesteihin

    10. 10

      ”Väkisin viinaa, hotellihuone, seksuaalinen hyväksikäyttö / raiskaus”: Suomen elokuva-alalla ahdistellut naiset kertovat kokemuksistaan

    11. Näytä lisää
    1. 1

      ”Ota poikasi kainaloon” – Jos haluat kasvattaa pojan, joka ei ahdistele, yksi keino on lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan ylitse muiden

    2. 2

      Kuura Maula ei kutsu lastaan pojaksi, Maisa Leppänen antoi poikansa pukeutua mekkoon – Näin toimii vanhempi, joka haluaa kasvattaa lapsensa feministisesti

      Tilaajille
    3. 3

      Stalinin alkuperäiset dokumentit lopettavat turhan arvuuttelun – nyt tiedetään luotettavasti, mitä Moskova suunnitteli Suomen varalle

    4. 4

      Moni suomalainen syö maksansa sairaaksi – jo joka viidennellä on rasvamaksa, eikä tulevaisuus näytä erikoislääkärin mukaan hyvältä

    5. 5

      Mikko Andelin, 41, nukkui kuukausikaupalla vain kolme tuntia yössä – sitten järvenpääläislääkäri puuttui asiaan ja tarjosi lääkkeetöntä hoitoa

      Tilaajille
    6. 6

      Aleksis Salusjärvi oli lukiossa, kun nainen kavahti häntä ensi kerran bussipysäkillä – #MeToo-kampanja herätti miehet kertomaan, miltä tuntuu, kun nainen pelkää

    7. 7

      ”Kaikki alalla olevat tietävät sen ringin” – Suomen elokuva-alalta kerätyssä kymmenien ahdistelukertomusten aineistossa muutama nimi toistuu

    8. 8

      30-vuotias mies kertoi kokemuksistaan HS:n ahdistelukyselyssä: ”Hävetti kamalasti, miten hallitsemattomasti olin käyttäytynyt – En ollut ottanut todesta hienovaraisia vihjeitä siitä, etten ollut toivottu”

    9. 9

      Pienet synttärit riistäytyivät täysin käsistä Helsingin Käpylässä – 40 kuokkavierasta, pahoinpitely ja varastelua

    10. 10

      ”Väkisin viinaa, hotellihuone, seksuaalinen hyväksikäyttö / raiskaus”: Suomen elokuva-alalla ahdistellut naiset kertovat kokemuksistaan

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Ossi Nyman ei tee töitä ja sanoo, että työvoimatoimisto on ihmisoikeusloukkaus – näin ”ideologisesti työtön” taktikoi itselleen yhteiskunnan tuet

      Tilaajille
    2. 2

      ”Äiti soittaa”, vilkutti puhelin kuolleen pojan vieressä – oppilas Niina Sassi, poliisi Timo Leppälä ja muut Jokelan koulusurman kokeneet kertovat nyt, millaiset jäljet tragedia jätti

      Tilaajille
    3. 3

      Sairaanhoitaja Paula Vuotila, 61, eli 30 vuotta ”koulutetun eliittielämää” – sitten hän ajautui asumaan rappukäytävissä

    4. 4

      ”Kaikki alalla olevat tietävät sen ringin” – Suomen elokuva-alalta kerätyssä kymmenien ahdistelukertomusten aineistossa muutama nimi toistuu

    5. 5

      Aleksis Salusjärvi oli lukiossa, kun nainen kavahti häntä ensi kerran bussipysäkillä – #MeToo-kampanja herätti miehet kertomaan, miltä tuntuu, kun nainen pelkää

    6. 6

      ”Sinun hiljaisuutesi on valanut sementtiin itätytön stereotypian, ja se myy lisää poikamiesmatkoja”, kirjoittaa kirjailija Sofi Oksanen avoimessa kirjeessään Melania Trumpille

    7. 7

      Kirjailija kertoi olevansa ”ideologisesti” työtön ja kikkailevansa tukia – TE-toimisto katkaisee tuet ja aloittaa poikkeuksellisen selvityksen

    8. 8

      ”Ota poikasi kainaloon” – Jos haluat kasvattaa pojan, joka ei ahdistele, yksi keino on lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan ylitse muiden

    9. 9

      Trumpin lähipiiri pelkää presidentin olevan ”hajoamassa” – avustajat yrittävät pitää presidentin aisoissa, kun hän saapuu toimistolle kiihdyksissään

    10. 10

      Kuura Maula ei kutsu lastaan pojaksi, Maisa Leppänen antoi poikansa pukeutua mekkoon – Näin toimii vanhempi, joka haluaa kasvattaa lapsensa feministisesti

      Tilaajille
    11. Näytä lisää