Polvirukouksia, ripillä käymistä, ristinmerkkejä – tältä näyttää viikko katolisen seurakunnan hurskaasta elämästä

Suomalainen luterilainen toimittaja matkusti puolalaiseen kylään ja osallistui viikon ajan katolisen seurakunnan hurskaaseen elämään: polvirukouksia, ripillä käymistä, ristinmerkkejä, neitsyt Maria – mutta missä oli manaaja?

Täällä maan päällä on 1,2 miljardia katolilaista. He muodostavat kirkkokunnista ylivertaisesti suurimman. Katolilaisten uskonto on tuttua elokuvista. Tiedättehän: Hassu Isä Camillo pitkässä kauhtanassaan, mafiosoja tunnontuskissaan, ahneita kardinaaleja, kuoripoikia, ristinmerkin sutaiseva jalkapalloilija astumassa pelikentälle, ristiä ja kuvia kantavia kulkueita, rukousnauhoja, verisiä kristuksia, hälinää ja hulinaa. Kaunotar kuiskailee hätäisesti rippituolissa, hikikarpalo valuu alas kaulaa.

Ja sitten viimetalvinen palkittu ja kohuttu Spotlight-elokuva, joka kertoi The Boston Globe -lehden paljastamasta pedofiiliskandaalista.

Siellä ne muhivat alitajunnassa, Topeliuksen Välskärin kertomukset ja niiden ovelat jesuiitat, tiesimme sitä tai emme.

Suomessa katolilaisia on hyvin vähän, vain 14 000. Siksi heidän kirkkonsa tunnetaan huonosti. Vaikka katolilaisia mekin aikoinaan olimme. Siitä ajasta ovat muistona tänne Pohjolaan nousseet harmaakivikirkot. Aikanaan ne kohosivat matalasta maisemasta kuin katedraalit.

Mutta voisi olla toisinkin. Oli oikeastaan varsin lähellä, ettei Suomi jäänyt katoliseksi maaksi. Ruotsi ja Puola olivat 1500-luvun lopussa yhtä valtakuntaa, ja sen kruunattu kuningas Sigismund oli katolilainen ja asui Puolassa. Hänen setänsä Kaarle-herttua taas oli protestantti ja hoiti Ruotsin asioita.

Oli sovittu, että Ruotsi jää protestanttiseksi, mutta Vatikaani suunnitteli Suomen ja Baltian irrottamista Ruotsista ja kiinnittämistä katoliseen Puolaan.

Suomalaiset olivat katolisen Sigismundin puolella, mutta Kaarle voitti. He eivät olleet mitenkään riemumielin ryhtymässä protestanteiksi. He tykkäsivät katolisista menoista.

Mutta historiassa nyt vain kävi näin.

Katolisessa messussa humisevat vuosisadat. Nykytapahtumat tuntuvat pintakuohulta, syvässä astiassa.

Katolista uskoa on vaikea käsittää. Se tuntuu ikiaikaiselta ja jyrkältä, siinä on mysteerejä ja rituaaleja, kolme kertaa sitä ja seitsemän kertaa tätä. Yksi isämeidän ja kymmenen avemariaa. On pyhimyksiä ja pahoja henkiä, ikuinen Neitsyt ja sitten se omituinen paavi.

Suomessa on vain muutama tunnettu katolilaiseksi kääntynyt ihminen. Timo Soini tietysti, esseisti Antti Nylén, pörssimies Jukka Keitele, edesmennyt pilapiirtäjä Kari Suomalainen. Olavi Paavolainen oli jonkin aikaa nuoruudessaan katolilainen – vain muutaman kuukauden, ennen kuin kyllästyi.

Roomalaiskatolinen kirkko on vahvimmillaan Etelä-Euroopassa, Irlannissa, Latinalaisessa Amerikassa, osissa Afrikkaa, Filippiineillä.

Ja täällä Puolassa. Katolisen maailman syvässä päässä.

Tämän täytyy olla suunniteltua.

Kirkkokansan päiden ympärillä on oikeasti kultaiset kehrät. Iltamessun aikaan matalalta paistava aurinko lävistää Neitsyt Mariaa esittävän lasimaalauksen ja saa kaiken kullankarvaiseksi.

Helluntain jälkeisen viikon valkeaan väriin koristeltu kirkko on täynnä, lisätuoleja on kannettu käytävälle. Uskontunnustus tulee kirkkokansalta vakuuttavasti. Täällä ei mutista.

Puolan suhinat, soinnillisuudet ja liudennukset saavat puheen kuulostamaan loitsulta. Ilma on sakeana ässistä, zetoista ja Ł-kirjaimista. Kuinka voisi olla vaikuttumatta vaikka sanasta ukrżyzovać. Se tarkoittaa ristiinnaulitsemista.

Katolisessa messussa käytettiin vielä 1960-luvulla latinaa, mutta nyt puhutaan puolaa. Olen siis samassa tilanteessa kuin harmaakivikirkkojen suomalaisrahvas: kuuntelen vieraita sanoja, katselen suu auki kuvia ja koristeita.

Ne ovat barokkia. Kaikki kiedotaan ruusuköynnökseen, pyöräytetään muutama lisäkiehkura, kullataan, kohotetaan kaiken ylle risti, siihen sitten kultaiset säteet ja keskelle rubiini. Sivuille pari enkeliä puhaltamaan torviin.

Välillä könytään polvilleen. Kivilattia sattuu, mutta se kuulunee asiaan. En tiedä, milloin tehdään mitäkin ja pitäisikö tehdä ristinmerkki. Korjaan rillejä, se näyttää vähän samalta.

Monet polvistuvat tuon tuosta ja jäävät pitkäksi aikaa setvimään omaa jumalasuhdettaan. Stilettikorkoiset neidot lyhyissä mekoissaan, yrmeät teinit, äijänköriläät, mummot, pikkupojat, ihan kaikki.

Joku viettää koko runsaan tunnin polvillaan. Housunprässejä ei säälitä, ei vaaleita juhlasukkahousuja tai hohtavanvaaleita pillifarkkuja.

Ovi käy, väkeä tulee messuun myöhässä. Ei se ole niin tarkkaa.

Urut möyrivät, äänet särkyvät ja peittävät alleen seurakuntalaisten laulun, joka sekään ei ole vaimeaa. Kulta hohtaa, suitsuke pöllähtää, alttarin takaa paistavat auringonsäteet häikäisevät, päälle pirskahtaa pyhitettyä vettä.

Ollaan väkevästi Puolassa. Tämä porukka kaatoi kommunistihallinnon – se nousi lakkoon vuonna 1980 Gdanskin telakalla ja löi sen portille pystyyn jättiläisristin.

On maanantai Pyhän Joosefin seurakunnassa Kalwaria Zebrzydowskassa, lähellä Krakovaa. Pikkukaupungissa on viisituhatta asukasta. Tämä on huonekaluverstaiden kaupunki. Niitä on kymmenittäin, kaikkialla, niinpä täällä oppii nopeasti sanan meble.

Osin sen vuoksi seurakunta on Pyhän Joo­sefin seurakunta. Hänhän oli puuseppä – se erityisen pitkämielinen kaveri, joka suostui siihen, että hänen kihlattunsa tuli raskaaksi vaikka oli neitsyt.

Seurakunnan pappina on vain 29-vuotias Tomasz Koszarek, jota kutsun muiden lailla isäksi, isä Tomasziksi.

”Olette sydämellisesti tervetullut Kalwariaan. On erittäin mukavaa saada teidät vieraaksemme”, hän oli vastannut kyselyyni englanniksi sähköpostissa. Ja toivotti siunausta.

Meneillään on yhdeksänvuotiaiden toinen ehtoollinen. Eilen oli iso päivä, ensimmäinen ehtoollinen, ja tällä viikolla lapset tulevat joka päivä messuun ja ehtoolliselle. Aina yhtä juhlavasti pyntättyinä.

Kirkon etuosassa istuu toisella puolella valkoisiin puettuja tyttöjä valkeat seppeleet päässään. Toisella puolen ovat pojat mustissa puvuissa, rusetit kaulassa, tukat kammattuina.

Mustaa ja valkeaa. Sukupuolia ei voisi enemmän korostaa.

Lapset vastaavat isä Tomaszin esittämiin kysymyksiin niin että kirkko kajahtaa. Laulut lähtevät pontevasti.

Alttarin vieressä on allas, jossa lapset on kastettu kirkon jäseniksi. Sitä sanotaan kristityn elämän tärkeimmäksi paikaksi.

Tiedätkö muuten, missä oma kastealtaasi sijaitsee?

Kaste pelastaa lapsen sielun ja kannattelee häntä. Kuuden ja yhdeksän ikävuoden välillä lapsi saa osallistua ehtoolliselle, sillä silloin hänen katsotaan ymmärtävän oikean ja väärän, moraalisen vastuun. Lapset saavat sitä ennen kristillistä opetusta. Se on isä Tomaszin tehtävä.

Lapset ovat myös ripittäytyneet hänelle. Katolilaisten pitää tehdä niin ennen ehtoollista. Pyhälle aterialle ei marssita noin vain.

On poikien jono ja tyttöjen jono. Poika kerrallaan polvistuu rippituoliin ja kuiskii ristikon läpi, mitä syntejä on tehnyt.

Pappi tekee ristinmerkin. Seuraava.

Kaikessa korostuu perheen ensisijaisuus, hyvin perinteisen perheen. Se näkyy alttaritaulussa, lapsen kasteessa, näissä juhlissa. Katolinen kirkko on perhe. Näillä lapsilla ei ole epäilystä, että he kuuluvat yhteisöönsä.

Pyhä Franciszek, laulaa isä Tomasz.

Móld się za nami, rukoile meidän puolestamme, jatkaa seurakunta.

Pyhä Weronika. Móld się za nami.

Pyhä Zuzanna, pyhä Martyna, pyhä Patrycja, pyhä Wanessa, pyhä Gabriel, pyhä Oliwier...

Isä Tomasz laulaa kaikkien lasten nimet. Jokaisella on samanniminen suojeluspyhimyksensä, jota pyydetään rukoilemaan lapsen puolesta. Ja seurakunta vastaa joka välissä: Rukoile meidän puolestamme.

Lopuksi otetaan valokuvia. Lapset istuvat rukousasennossa kädet yhteen liitettyinä. Tytöt edessä valkoisena enkelparvena, takana poikien tinkimätön musta. Sen jälkeen lapset käyvät kuvassa hymyilevän isä Tomaszin vieressä, takana Neitsyt ja Poika.

Illalla katson pyhimyskalenterista, minkä pyhimyksen päivä tänään on. Kas, sehän on Pyhä Honoratus, Saint-Honoré. Hän on leipurien suojelija, erityisesti sokerileipurien. Häntä sopii kutsua apuun keittiössä. Täällä Puolassa häntä ei muisteta, mutta Ranskassa kyllä.

Ranskalaiset tuntevat Saint-Honoré-leivonnaisen, jota syödään näin ensimmäisen ehtoollisen jälkeen. Siinä on mahtava kermakierre.

Lapset tulevat samanlaiseen messuun myös tiistaina, keskiviikkona, torstaina, koko viikon. Torstain messussa yhdeksänvuotiaiden keskittyminen välillä jo hieman herpaantuu. Huojutaan, päät kääntyilevät, mutta kilttejä he ovat yhä, jaksavat pysyä polvillaan. Ja jokainen tohottava pikkujätkä muistaa mennen tullen polvistua kirkon ovella, tehdä ristinmerkin ja tekisi sen varmasti myös, vaikkei kukaan olisi katsomassa.

Tämä on jo neljäs messu, mutta minulle on edelleen epäselvää, milloin polvistutaan. Kivilattia sattuu polviin, kunnes oivallan, että varpaat kannattaa ojentaa suoriksi ja rentoutua. Oikea katolilainen osaa olla polvillaan. Ja Puola on saanut olla polvillaan paljon.

Protestantille polvistuminen on muutenkin kova paikka. Se tuntuu yliampuvalta, mutta kiusallisempaa olisi jäädä törröttämään pystyssä.

Siksi oli niin vaikuttavaa, kun liittokansleri Willy Brandt – saksalainen – painui polvilleen vuonna 1970 Varsovan geton muistomerkillä.

Kalwariazebrzydowskalaisista 95 prosenttia ilmoittaa olevansa uskovaisia. Ainakin 50–60 prosenttia käy viikoittain messussa, isä Tomasz kertoo.

Kaupungissa on vain pari protestanttia.

Ja yksi muslimi.

Tammikuussa, heti joulun jälkeen, papit kiertävät joka kodissa, kyselevät ongelmista ja siunaavat kodit. Lähes kaikki kutsuvat sisään. Korttelit on jaettu seurakunnan kolmen papin kesken, ja aikataulut voi nähdä internetistä. Jos joku ei ole kotona, hän voi sopia, että naapuri päästää papin hoitamaan kodin siunauksen.

Pappi tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat papin. Isä Tomaszin kulkiessa kauhtanassaan häntä tervehditään. Myös lapset ja teinit tervehtivät.

Isä Tomasz on nuori mies, mutta hänen puhetapansa ja eleensä ovat papillisen levolliset. Hän ehti jo opiskella tietotekniikkaa yliopistossa, ennen kuin päätti lähteä seminaariin.

Keskiviikkoiltana hänet on kutsuttu siunaamaan uusi koti.

Budan perhe on rakentanut uuden, upean talon. Kolme kerrosta, päätähuimaava näköala alas laaksoon, valkoisia skandinaavistyylisiä huoneita, kulmaikkunoita, moderni keittiö, tyylikkäitä parketteja. Myös appivanhemmille on rakennettu talon päähän omat huoneet.

Ja koska ollaan Puolassa, olohuoneen parhaalla paikalla on avoin Raamattu ja paavi – valokuva Johannes Paavali II:sta.

Kuljemme huoneesta toiseen, ja kolme iloista lasta seuraa mukana. He esittelevät huoneita, ja isä Tomasz roiskii jokaiseen sudillaan vihkivettä.

Normaalia, ei yhtään kiusallista.

Jäämme istumaan iltaa. Perheen äiti Izabela on huonekalusuunnittelija – tietenkin täällä Kalwariassa –, ja isäntä Tobiasz myy työkseen – tietenkin – huonekaluja. He ovat hyvin uskovaisia, tietenkin. Yksi lapsista, Gabriel, pääsi sunnuntaina ensi kertaa ehtoolliselle.

Ehtoollinen eli eukaristia vietetään joka messun yhteydessä. Ja messuja voi olla päi­vässä vaikka kuinka monta.

On vaikea selittää, miten tärkeä eukaristia on.

Katolisessa messussa, kun konsekraatiokello lyö kolme juhlavaa lyöntiä, leipä eli öylätti sekä viini muuttuvat oikeasti Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Se ei ole pelkkä symboli.

Tämä on nimeltään transsubstantiaatio. Suuri hetki, jolloin kaikki painuvat polvilleen.

Papit nauttivat viinin ja jakavat öylätit kirkkokansalle.

Ehtoollisen jälkeen pappi huuhtelee maljan ja kuivaa sen huolellisesti. Myös muruja pyyhitään useaan kertaan. Onhan kysymys Kristuksen verestä ja ruumiista.

Isä Tomasz kertoo, että kaksi vuotta sitten Legnicassa, täällä Etelä-Puolassa, öylätti putosi lattialle. Se pelastettiin äkkiä siunattuun veteen. Siinä se muuttui punaiseksi klöntiksi. Siitä julkaistiin heti kuvia lehdissä ja netissä.

Outo klöntti vietiin oikeuslääketieteen laitokselle, ja sitä tutkittiin pari vuotta.

Kolme kuukautta sitten tulivat tulokset. Se on ihmiskudosta, todennäköisesti sydämestä.

Ja nyt puhutaan Legnican mysteeristä.

Toisin kuin protestanteilla, katolisen opin mukaan leipä ja viini myös säilyvät Kristuksen ruumiina ja verenä. Viini juodaan, mutta ylijäänyt leipä talletetaan tabernaakkeliin, keskelle alttaria. Siellä palaa aina punainen valo.

Sen vuoksi katolilainen polvistuu nähdessään alttarin. Siellä on Kristus.

Iltapalalla jutellaan välillä maallisia raken­tamisesta ja saunasta, mutta isäntämme

Tobiasz haluaa kertoa ripin sakramentista. Hänen tuntuu olevan vaikea ymmärtää,

kuinka voi elää ilman rippiä.

Yritän varovasti kysellä, millaisia asioita

hän ripissä tunnustaa.

Rippi on yleensä nimittäin hyvin lyhyt, käytännön syistä. Ymmärrettävästi syntyy jonoja, joskus jopa kuullaan syytöksiä etuilusta. Silloin se ei ole keskustelu, siinä ei selitellä. Synnit luetellaan, vakavista synneistä kerrotaan montako kertaa niitä tehtiin. On hyvä tehdä mielessään etukäteen lista synneistään.

Isäntä Tobiasz sanoo, että synti täytyy nimetä, että voit heittää sen pois. Niin kuin Jeesuskin nimesi demonit, jotka ajoi pois. Meillä Suomessa tehdään samalla tapaa terapiassa.

Yritän tivata, miten konkreettisesti synnit nimetään, mutta synnit ovat abstrakteja kuten kateus, ahneus, suuttumus. Tai että on laiminlyönyt messun tai rukouksen. Varkauksia, tappoja ja huorintekoja sattuu kuitenkin harvoin.

Moni käväisee ennen messua rippituolissa istuvan papin luona, joku pistäytyy korot kopisten kesken messun. Se näyttää arkiselta kuin pankkiautomaatilla käynti, mutta synninpäästö, absoluutio, on katolilaiselle suuri kokemus.

Rippituolissa pappi ei tavallaan näe puhujaa, hän on sivuttain, ja välissä on ristikko. Tämähän on tuttua elokuvista. Tavallaan pappi ei kuulekaan, sillä hän ei toimi ihmisenä tai yhteiskunnan jäsenenä, vaan on välikappale. Rippisalaisuus on ehdoton. Siitä ei ole poikkeuksia.

Rippi karkottaa demonin, joka yrittää tuhota ihmisen jumalasuhteen.

”Se on kuin siivoaisi kodin”, sanoo Tobiasz.

Heidän uusi, kaunis kotinsa on nyt siunattu ja turvattu onnettomuudelta.

Seuraavana aamuna istumme isä Tomaszin Audi Quattrossa. Hän rukoilee ratin päällä ja lähtee kohti Krakovaa. Siellä kaksi hänen oppilastaan, Katarzyna ja Magda saavat palkinnon suuresta raamattutietokilpailusta. He ovat vastanneet erinomaisesti profeetta Joonaa koskeviin kysymyksiin. Joona on se, joka oli valaan vatsassa.

Upouusi Johannes Paavali II -keskus on rakennettu paikalle, jossa tuleva paavi työskenteli sota-aikana useita vuosia soodatehtaan louhoksessa.

Palkinnot jaetaan salissa, jonka keskellä on alttari. Sen sisällä on tippa paavin verta.

Paluumatkalla, Krakovan kehätiellä, kirkkaassa auringonpaisteessa, on hyvä paikka kysyä Isä Tomaszilta niistä demoneista.

Katolisessa kirkossa ne otetaan vakavasti, ja kasteessa kysytään vanhemmilta: Luovutteko Saatanasta? Katolisessa hiippakunnassa on aina eksorkistin eli manaajan virka, myös Helsingissä.

Protestantit eivät mielellään demoneista puhu, vaikka pahojen henkien karkottaminen oli Jeesuksen toiminnassa varsin keskeistä.

Isä Tomasz sanoo, että hänellä ei ole kokemuksia demoneista. Kalwariassa eksorkistia ei ole tarvittu näinä kolmena vuotena.

Hän muistuttaa, että ennen eksorkismia kuullaan lääkäriä ja psykiatria. Se on viimeinen keino. Henkien riivaamalla on myös kolme tuntomerkkiä: uhrilla on kokoonsa nähden luonnottomat voimat, hän puhuu kielillä ja osoittaa vihaa Jeesusta tai Mariaa kohtaan.

”Itse eksorkismi voi kestää useitakin tunteja.”

Mutta sehän on tuttua Manaaja-elokuvasta.

Papin päivä on pitkä. Illalla on vielä jalkapalloa seurakunnan poikien kanssa. Isä Tomasz vaihtaa pois kauhtanansa ja pukeutuu shortseihin ja t-paitaan. Messu vaihtuu kaikuvaan voimistelusaliin. T-paidassa on teksti Jerusalem ja viiden ristin kuvio: Jeesuksen viisi haavaa.

”Paavikin oli maalivahti”, isä Tomasz sanoo ja tarkoittaa tietysti Johannes Paavali II:ta.

Jalkapallon EM-kisoja odotetaan. Hyökkääjä Robert Lewandowski on harras katolilainen.

”Hänellä on En häpeä Jeesusta -merkkikin. Niin kuin tennistähti Agnieszka Radwańskallakin.”

Radwańska esiintyy videolla, jolla hän muodostaa tennispalloilla sanan Jezus.

Perjantaiyönä isä Tomasz osallistuu nuorten vaellukseen läheisen luostarin maastoon rakennetulla Jeesuksen ristintiellä. Fransiskaaniluostariin on saapunut viisisataa nuorta Krakovan ympäristöstä. He kulkevat parin kilometrin matkan kynttilöiden ja soihtujen valossa rukoillen ja laulaen.

Nuoret valvovat koko yön, sillä Jeesushan kehotti valvomaan kanssaan.

Puolan abiturientit tekevät pyhiinvaelluksen Mustan neitsyen luo Częstochowaan. Se suojeli 30-vuotisessa sodassa piiritettyjä katolilaisia meiltä protestanteilta. Częstochowaan tullaan busseilla läpi yön joka puolelta Puolaa, ja usein perillä ollaan keskellä yötä. Se on kuulemma hyvin vaikuttavaa.

Mutta nyt puoli kolmen jälkeen väsymys alkaa painaa ja on palattava hotelliin. Isä Tomasz jää vielä rukoilemaan ja laulamaan. Hän menee nukkumaan vasta neljältä.

Kahden tunnin unen jälkeen hänellä on taas aamumessu puoli seitsemältä ja toinen messu seitsemältä.

Aamuseitsemältä kirkossa on vain 15 ihmistä. Saman verran oli varhaisemmassa messussa.

Ihmiset ovat poikenneet matkalla töihin, monella on laukku mukanaan.

Nyt on hyvin hiljaista. Tänne ei ole tultu rupattelemaan. Rukoillaan.

Isä Tomasz alkaa messun unisten kuoripoikien avustamana. He haukottelevat ja hierovat silmiään, mutta niin vain hostia taas nousee, kello kilisee ja me painumme polvillemme.

Öylätit jaetaan. Sitten ihmiset lähtevät töihin ja asioille kevein sydämin, ehtoollis­leivän maku kitalaessaan. Joku jää vielä polvilleen.

Isä palaa pappilaan. Se on aivan kirkon vieressä. Kaikki on Kalwariassa aivan naapurissa. Pappilassa isä Tomasz asuu seurakunnan kahden muun papin kanssa. Kullakin on oma huoneisto. Yhteisessä salissa on pitkä pöytä, katossa neljä kristallikruunua ja seinällä kuvia Kristuksesta ja paavista.

Tämä on ollut isä Tomaszin maailma nyt kolme vuotta. Kohta hänet määrätään johonkin toiseen seurakuntaan.

Kas, paikallisen lukion sisäänkäynnissä on Nikolaus Kopernikuksen kuva. Katolinen kirkkohan julisti hänet ensin pannaan, mutta joutui sitten antamaan tieteen edessä periksi.

Isä Tomaszilla on täällä opetusta. Uskontoa opetetaan kaksi tuntia viikossa.

Lukiossa on 500 oppilasta. He tulevat laajalta alueelta. Luokka on juuri sellainen kuin lukiolaisluokat ovat. Kaikki 18 oppilasta ovat ahtautuneet luokan takaosaan, mahdollisimman kauas katederista. Isoja roikaleita, sieviä tyttöjä, hammasrautoja, hihitystä ja kuiskuttelua. Kännyköitä ei kuitenkaan räplätä.

Teinit nousevat kuuliaisesti alkurukoukseen ja mölisevät reippaasti mukana.

Isä Tomasz puhuu hyväntuulisena kolmannesta sakramentista, pappisvihkimyksestä. Hänellä on pitkä kauhtanansa. Huppariporukka vastailee yllättävän asiallisesti.

Isä Tomasz näyttää powerpointilla amerikkalaisen videon. Siinä miehekkäät papit kertovat, kuinka he päättivät ryhtyä papeiksi. Ohimennen vilahtavat nykymaailman uhat – abortoi­tuja sikiöitä, kaksi sulhasta hääkakkukoristeina, maastopukuiset amerikkalaissotilaat polvistuneina ehtoolliselle jossain Irakissa.

Lopun dramaattisessa kohtauksessa pappi antaa viimeisen voitelun kalpealle auto-onnettomuuden uhrille, kuolevalle nuorelle miehelle, joka hetkeä ennen on suruttomana hurjastellut.

Isä Tomasz katselee, kun videon pappisvihkimyksessä isot miehet heittäytyvät vatsalleen pappisvihkimystä varten. Se on alistumisen osoitus. Niin hänkin on tehnyt. Sitten amerikkalaisäijät halaavat toisiaan liikuttuneina.

Isä Tomaszin omasta vihkimyksestä on vain kolme vuotta. Sitä ennen Tomasz oli diakoni.

Diakonilta ei vaadita selibaattia, papilta vaaditaan. Isä Tomasz on ratkaisunsa tehnyt.

Selibaatti aiheuttaa kummastusta ja pilkkaa, sillä siinä ajatellaan päinvastoin kuin maallisessa maailmassa. Papin sopii antaa poskisuudelmia, mutta sukupuolielämää hänellä ei ole.

Naimattomuuttakin selitetään Jeesuksen esimerkillä. Pappi edustaa toista maailmaa, taivasten valtakuntaa. Taivaassa ei mennä naimisiin, kuten Raamatussa muistutetaan. Selibaatissa Jumalan rakkaus pääsee täyttämään ihmisen jakamattoman sydämen.

Monessa protestanttisessa kirkossa hyväksyttiin viime vuosisadan lopulla naispappeus. Katolinen kirkko tutki asiaa hyvin pitkään, mutta sitä ei pidetty teologisesti mahdollisena. Raamattu kieltää sen, samoin traditio. Paavi Johannes Paavali II päätti keskustelun.

Naispappeus olisi mennyt syvälle katolisen kirkon ytimeen. Sinne missä on paavi.

Paavi on muulle maailmalle vaikea asia. Kompastuskivi, johon moni loukkaa jalkansa, kuten Raamatussa sanotaan.

Paavi on erehtymätön. Hän edustaa Kristusta maan päällä, on tämän viransijainen. Paavi ei ole yksityishenkilö vaan kirkon pää.

Paavin asema perustuu siihen, että katolinen kirkko uskoo katkeamattomaan sukkes­sioon, joka on lähtöisin apostoli Pietarista. Jeesus valitsi hänet. Sen jälkeen kardinaalit ovat valinneet aina uuden paavin. Nyt on menossa 266:s.

Siinä on ollut aika myllerryksiä. On ollut sotia, kansainvaelluksia, mustiasurmia, vai­noja, maanpakoja ja ennen kaikkea riitoja.

Paavius on ollut ohut rihma, ja onko se varmasti edes kiinni Pietari-kalliossa? Alkuvaiheet ovat hyvin epäselvät. On ollut rappiopaaveja, irstailijoita, julmureita, teini-ikäisiä paaveja, vastapaaveja, ahneita, uskosta luopuneita, keisarin komenneltavia, maanpakolaisia.

Esimerkiksi Aleksanteri IV oli renessanssiruhtinas, jolla oli nuoria rakastajattaria ja ainakin seitsemän jälkeläistä. Hankalat henkilöt hän murhautti tikarilla tai myrkyllä. Aleksanteri IV itse kuoli sekaannuttuaan viinipulloissa. Hän joi omaa myrkkyään ja kuoli. Aikalaisten mukaan hänen lihansa mustui ja turposi niin, että joka ruumiinaukosta suhisi kaasua ja arkun kansi saatiin kiinni hyppimällä sen päällä.

On ollut syyrialaisia, turkkilaisia ja pohjoisafrikkalaisia paaveja. Ja vain yksi puolalainen.

Välillä ei ole ollut paavia muutamaan vuoteen, välillä heitä on ollut kolmekin rinnan.

Katolisessa kirkossa ajatellaan, että paavillakin on vapaa tahto ja rappiopaavitkin ovat olleet paaveja. Traditio on katkeamaton.

Kun Puolassa puhutaan paavista, tarkoitetaan Pyhää Johannes Paavali II:ta. Hän oli paavina 1978–2005, eikä Puola unohda häntä. Nykyisen paavin kuvia ei näe kuin virastoissa.

Puolan oma paavi on käynyt myös pienessä Kalwariassa. Tai oikeastaan se oli vain läpiajo, mutta sen muistona kaupungin kolmesta pääkadusta yksi on nimetty Paavali Johannes II:n puistokaduksi. Pienen Pyhän Joosefin kirkon edessä on vitriini, jonka sisällä seisoo Paavi Johannes Paavali II luonnollisen kokoisena näköispatsaana hymyillen ja tutusti kumarassa.

Kun hän saapui ensimmäisen kerran paavina Puolaan vuonna 1979, häntä kerääntyi katsomaan miljoona ihmistä. He vaelsivat pitkiä matkoja jalan, reput selässään. Se oli kansainvaellus, jolle sosialistivaltio ei voinut mitään.

Heinäkuun lopussa nykypaavi vierailee Krakovassa, ja sinne odotetaan kahta miljoonaa pyhiinvaeltajaa. Se on valtava logistinen operaatio.

Tuo on paavin kahvikuppi. Tuo on hänen sokeriastiansa, ja tuo pieni vesilasi on hänen. Yöpöydällä on koristeellinen luuripuhelin. Sänky on kauniisti sijattu, ja sen päällä on paavin kasukka ja tohvelit.

Johannes Paavali II oli syntyisin läheltä Wadowicesta ja kävi usein nuoruudessaan aivan Kalwarian vieressä olevassa fransiskaaniluostarissa. Siellä hän myös vanhoilla päivillään kerran yöpyi. Paavin huoneessa voi vierailla.

Lasikaapissa seisoo paavin valkea asu kenkineen ja kalotteineen. Olipas hän viime päivinään käynyt pieneksi.

Sillä, sen näemme hänen kotimuseossaan Wadowicessa, Paavi oli nuorena kookas ja urheilullinen. Itse asiassa Johannes Paavali II oli vähän kuin Kekkonen: hän urheili, hiihti, kiipeili vuorilla, meloi. Näemme paavin monot ja tennarit, kokoa 44. Vielä paavina ollessaan hän kävi vuorilla hiihtämässä, pitkässä valkoisessa paavinkaavussa. Tiettävästi hän karkasi hiihtämään myös incognito.

Suomalaiset muistavat Johannes Paavali II:n jokavuotisesta toivotuksesta Huvaa paasiaistaa.

Täällä Veikseljoen toisella puolella tulee protestanttina outo olo, sillä yli 400 vuoden takainen rintama tuntuu yhä vahvana. Tänne asti Kustaa II Adolfin hakkapeliitat tulivat riehumaan. Nolottaa.

Ensi vuonna näistä asioista puhutaan paljon, sillä se on reformaation 500-juhlavuosi. Sitä ei enää sovi nimittää uskonpuhdistukseksi.

Valistusaika vaikutti protestantteihin enemmän kuin katolilaisiin. Luonnontieteiden kehitys ja ajattelun vapautuminen saivat lopulta protestanttisen kirkon väljentämään kantojaan. Luther rohkaisi tutkimaan Raamattua itse, paavia ei tarvittu.

Alun perin kirkot olivat samaa mieltä myös seksuaalimoraalin kysymyksistä, mutta protestantit muuttuivat sallivammiksi suhteessa avioeroon, ehkäisyyn, sitten homoseksuaalisuuteen, transseksuaalisuuteen, aborttiin.

Katolinen kirkko ei hyväksy aborttia missään tapauksessa. Se ei hyväksy myöskään ehkäisyä, paitsi rytmimenetelmän. Homoseksuaalisuutta se ei pidä syntinä, mutta homoseksuaalisia tekoja pitää. Avioliitto on peruuttamaton. Eronneet ja sittemmin uudelleen avioituneet eivät pääse ehtoolliselle.

Kuulostaa vanhoilliselta, ja sitähän se onkin, mutta historia antaa toisen perspektiivin: sata vuotta sitten eugeniikka ja rodunjalostus olivat meillä protestanttisessa maailmassa vakavasti otettua tiedettä, ei mitään natsihörhöilyä. Modernit ihmiset, merkittävät tiedemiehet, pohtivat kiihkotta, miten päästä eroon mielisairaista ja vammaisista ja miten estää huonon aineksen lisääntyminen. Varsinkin vasemmistolaiset tiedemiehet ovat halunneet unohtaa sen. Kaasukammio suunniteltiin jo silloin. Se oli protestanttista käytännöllisyyttä.

Katolisessa kirkossa sellainen ei tullut kuuloonkaan, sillä elämän kunnioittaminen meni muun edelle. Katolinen kirkko on aina huolehtinut sairaista ja vammaisista.

Tämä järkähtämättömyys on ollut kirkon vahvuus. Maailma on muuttunut milloin mihinkin suuntaan, mutta kirkko on pysynyt ennallaan. Se on lujuuden lumoa.

1960-luvulla mentiin seksuaalimoraaliltaan tiukasta Ruotsista salaa sosialistiseen Puolaan tekemään abortteja. Nyt suunta on toisin päin.

Sattui niin ikävästi, että kesken yhden yhdeksänvuotiaan ensimmäisen ehtoollisen kunniaksi vietettyä juhlaa hänen isoisänsä sai sairaskohtauksen ja kuoli.

Nyt viemme isoisää hautaan. Siunaustilaisuudessa nautitaan tietysti taas ehtoollinen ja lähdetään sitten kuljettamaan arkkua kulkueena läheiselle hautausmaalle.

Matkalla saattajat laulavat vuorosäkein esilaulajan kanssa. Hänen surullisen kärsimyksensä tähden, armahda meitä ja koko maailmaa. Hänen murheellisen kärsimyksensä tähden. Hänen murheellisen kärsimyksensä tähden. Se toistetaan 50 kertaa.

Hautausmaa on kukkulan laella: marmoria ja tekokukkia. Tuttu maisema mafiaelokuvista. Seremonia haudalla on lyhyt.

Yhden seurakuntalaisen maanpäällinen tarina on päättynyt. Olkoon hänen kiirastuli­aikansa lyhyt. Siihen vaikuttaa se, miten hän on elämänsä elänyt ja miten paljon me ja pyhimykset hänen puolestaan rukoilemme. Mutta hän on jo voiton puolella, sillä kiirastulesta ei jatketa kuin yhteen suuntaan.

Mutta ei mietitä kiirastulta, sillä on toukokuu, Neitsyt Marian kuukausi, ja oikea Jumalan sunnuntai, valkeisiin puettu kirkko ja lapsia. Luonto viheriöi, ja pientareet pursuavat kukkia. Papit kiertävät siunaamassa lukuisat tienvarsille ja kukkuloille pystytetyt pikku kappelit, ja naiset kukittavat ne. Toukokuisen messun melodiat painuvat syvään kuin Suvivirsi.

Näin sunnuntaina Pyhän Joosefin seurakunnassa pidetään messu peräti kuusi kertaa. Silti kirkkoon ei mahdu, eteinenkin on täynnä, kirkon ympärillä on kuuntelijoita – messu kuuluu kaiuttimesta – ja heitä on parkkipaikalla ja vielä viereisessä puistossakin. Ulkonakin polvistutaan, ja pappi tulee ulos jakamaan öylätit.

Kirkko on toden totta tämän pienen kau­pungin sydän, ja messu on sen pulssi.

Messun jälkeen isä Tomasz kastaa kaksi uutta lasta: Natan Damianin ja Ewa Lauran.

Millaiseen Puolaan he kasvavat? Pysyykö se ennallaan niin kuin messu ja ehtoollinen?

Ja millaisen Puolan äsken hautaamamme isoisä ehti nähdä? Sodan, Katynin, natsit, getot, keskitysleirit, neuvostoajan, Solidaarisuuden, Johannes Paavali II:n ja EU:n.

Puola on pantu polvilleen monta kertaa, miehitetty ja jaettu kolmesti. Kalwariassa sitä verrattiin Jeesuksen kolmeen kompastumiseen ristintiellä.

Yksi Puolan suojeluspyhimyksistä on Pyhä Andrzej Bobola, jesuiitta ja marttyyri. Hän julisti 1600-luvulla katolista uskoa, mutta joutui kasakoitten käsiin. Siis idästä tulleiden ortodoksien.

Nämä kärvensivät häntä soihduilla, repivät toisen silmän ja yrittivät lopuksi nylkeä hänet elävältä. Bobola jatkoi kiduttajiensa puolesta rukoilemista. Häneltä revittiin vielä kieli.

Bobolan kuoltua hänen ruumiinsa ei ottanut maatuakseen vaan muumioitui. Siitä tuli pyhä.

Bolševikeille Bobolan ruumis oli ongelma. Se siirrettiin ”tutkimuksia varten” Moskovaan. Vatikaani onnistui kuitenkin neuvottelemaan ruumiin haudattavaksi Roomaan. Ja vihdoin Bobolan kalmo pääsi vuonna 1938 Varsovaan. Paitsi toinen käsivarsi, joka jätettiin pyhäinjäännökseksi Roomaan.

Rääkätyssä, siirrellyssä ja paloitellussa Bobolassa voi nähdä paljon yhtymäkohtia Puolan historian kanssa. Se kuvaa myös suhdetta Venäjään. Usko on pitänyt Puolan koossa.

Noin puolet kalwarialaisista äänesti Laki ja oikeus -puoluetta. (Oikeasti puolueen nimi on Laki ja oikeudenmukaisuus.)

Lähtöpäivänä kysyn isä Tomaszilta, äänestikö myös hän tuota konservatiivista ja katolisia arvoja puolustavaa puoluetta, jonka suosio huolestuttaa Euroopan Unionia.

Isä Tomasz sanoo, ettei voi vastata. Pappi voi kertoa poliittisen kantansa yksityisesti muttei julkisesti.

Mutta entä jos Ruotsin kuningas Sigismund ei olisi ollut ”kaihomielinen ja poissaoleva jahkailija” ja olisi toteuttanut Vatikaanin suunnitelman Suomen liittämiseksi Puolaan? Suomi olisi jäänyt katoliseksi maaksi.

”Suomen ja Ruotsin yhteys olisi katkennut kaksisataa vuotta aiemmin kuin lopulta tapahtui. Suomi olisi jäänyt vaille sitä hallinto- ja oikeuskulttuuria, joka Ruotsiin rakennettiin”, kirjoittaa Mirkka Lappalainen teoksessaan Susimessu.

Suomi olisi nyt hyvin toisenlainen. Ei olisi paljaita kirkkoja, ei karua ja hiljaista luterilaisuutta, pönötystä ja kirkkoyskää. Ei olisi pidettyjä lupauksia, padottuja tunteita, sovittuja sääntöjä, kaavamaista jalkapalloa, joustamattomia virkamiehiä. Ei helppohoitoisia tekstiilejä, tanakkaa muotoilua, kurahousuja, pyöräilykypäriä, fluorattuja hampaita, julkisivulautakuntia, anniskelumääräyksiä, heijastimia, mankeloituja lakanoita terävine taitoksineen.

Eivät ne missään geeneissä kulje. Meissä kaikissa piilee uskonto.

Oikaisu 25.7.: Toisin kuin jutussa aiemmin luki, paavi Johannes Paavali II saapui Puolaan ensi kerran vuonna 1979, ei 1988. Jutussa väitettiin myös, etteivät avioliitosta eronneet pääsisi ehtoolliselle. Kielto koskee eron jälkeen uudelleen avioituneita.

HS Digistä löydät Hesarin juttuarkiston helmet
Saat tilaajana kokeilla HS Digiä maksutta
Tilaajille
Haluatko lukea koko artikkelin?

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      Raimo Peltonen kuuli työterveydessä olevansa terve, seuraavana päivänä hänet haki ambulanssi – suolistosyöpä muhii pitkään mutta antaa vain vähän merkkejä

    2. 2

      Seksistä on vaikea puhua, koska termit ovat kiusallisia, kökköjä tai perverssejä – hyviä seksisanoja on vain yksi

    3. 3

      Usea suomalaisyritys harkitsee yhteistyön lopettamista uusnatsien kanssa toimineen Juha Kärkkäisen tavarataloissa

    4. 4

      Influenssakausi lähestyy, mutta kannattaako perusterveen hankkia rokote? Nämä asiat sinun tulee tietää, jos harkitset influenssarokotetta

      Tilaajille
    5. 5

      Ajatusleikki paljastaa, mitä tapahtuisi jos metsästys lopetettaisiin: Hirvikolarien määrä kolminkertaistuisi, ja susilaumat saattaisivat tulla myös pääkaupunkiseudulle

    6. 6

      ”10 neuvoa kannabiksen turvallisempaan käyttöön” – THL julkaisi ensi kertaa ohjeistuksen, sillä asenteet pössyttelyä kohtaan lievenevät Suomessa

    7. 7

      Laaja testi paljasti kaksi surkeaa lasten turvaistuinta, joista toinen lensi halki testilaboratorion – 14 istuinta sai hyvät arvosanat

    8. 8

      Jaguar-mies ei peittänyt kasvojaan oikeudessa – Lönnrotinkadun yliajoista syytetty kiistää tappaneensa tahallaan

    9. 9

      ”Salilla käyvä fitness-kuvia ottava valkoinen homomies on etuoikeutetumpi kuin heteronainen” – Näin itsestään vähäpukeisia kuvia julkaisevasta suomalaisesta Tomista tuli Instagram-suosikki Espanjassa

    10. 10

      Mies huijasi muistisairaalta vanhukselta asunnon itselleen Vantaalla – myi sen heti eteenpäin yli 100 000 eurolla

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Usea suomalaisyritys harkitsee yhteistyön lopettamista uusnatsien kanssa toimineen Juha Kärkkäisen tavarataloissa

    2. 2

      Juha Kärkkäinen palasi Yhdysvalloista muuttuneena miehenä – näin halpahallipatruuna radikalisoitui, ryhtyi yhteistyöhön uusnatsien kanssa ja rakensi ympärilleen vaikenemisen muurin

      Tilaajille
    3. 3

      Suomalaisten työpukeutuminen on nyt enemmän hukassa kuin 80-luvulla, väittävät asiantuntijat – ”On harhaa luulla, etteivät muut kiinnitä ulkonäköösi huomiota”

    4. 4

      Suomalainen Maria käynnisti twiitillään ketjureaktion – Twitter täyttyi tv-sarjojen pilatuista nimistä, näin mahtavia ne ovat

    5. 5

      Poppari Antti Tuisku on vaiennut vuosia seksuaalisuudestaan ja kertoo nyt, miksi – ”Sie oot hirveen haavoittuva, jos avaat koko sielusi kaikille”

      Tilaajille
    6. 6

      Suomalaiset suosikkibloggaajat pitävät bisnespukeutumisen vinkkejä kankeina ja vanhanaikaisina: ”Ei se vähennä tippaakaan uskottavuutta, onko hame vai housut”

    7. 7

      Helsingin halutuimpiin kouluihin ilmoitetaan jopa vastasyntyneitä – syntymätöntä lasta ei oteta koulujonoon, vaikka vanhemmat kyllä yrittävät

    8. 8

      Jengi murhasi 28 ihmistä Belgiassa 80-luvulla ja katosi – Entisen poliisin kuolinvuoteella tekemä tunnustus saattaa nyt ratkaista mysteerin

    9. 9

      Influenssakausi lähestyy, mutta kannattaako perusterveen hankkia rokote? Nämä asiat sinun tulee tietää, jos harkitset influenssarokotetta

      Tilaajille
    10. 10

      Ajatusleikki paljastaa, mitä tapahtuisi jos metsästys lopetettaisiin: Hirvikolarien määrä kolminkertaistuisi, ja susilaumat saattaisivat tulla myös pääkaupunkiseudulle

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Poppari Antti Tuisku on vaiennut vuosia seksuaalisuudestaan ja kertoo nyt, miksi – ”Sie oot hirveen haavoittuva, jos avaat koko sielusi kaikille”

      Tilaajille
    2. 2

      Juha Kärkkäinen palasi Yhdysvalloista muuttuneena miehenä – näin halpahallipatruuna radikalisoitui, ryhtyi yhteistyöhön uusnatsien kanssa ja rakensi ympärilleen vaikenemisen muurin

      Tilaajille
    3. 3

      Sairaanhoitaja Paula Vuotila, 61, eli 30 vuotta ”koulutetun eliittielämää” – sitten hän ajautui asumaan rappukäytävissä

    4. 4

      ”Kaikki alalla olevat tietävät sen ringin” – Suomen elokuva-alalta kerätyssä kymmenien ahdistelukertomusten aineistossa muutama nimi toistuu

    5. 5

      ”Ota poikasi kainaloon” – Jos haluat kasvattaa pojan, joka ei ahdistele, yksi keino on lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan ylitse muiden

    6. 6

      Usea suomalaisyritys harkitsee yhteistyön lopettamista uusnatsien kanssa toimineen Juha Kärkkäisen tavarataloissa

    7. 7

      Aleksis Salusjärvi oli lukiossa, kun nainen kavahti häntä ensi kerran bussipysäkillä – #MeToo-kampanja herätti miehet kertomaan, miltä tuntuu, kun nainen pelkää

    8. 8

      Kuura Maula ei kutsu lastaan pojaksi, Maisa Leppänen antoi poikansa pukeutua mekkoon – Näin toimii vanhempi, joka haluaa kasvattaa lapsensa feministisesti

      Tilaajille
    9. 9

      Luokka oli villi, vaikea ja välitunneilla jopa tapeltiin – sitten opettaja kyllästyi häiriköiviin oppilaisiin ja teki keksinnön

      Tilaajille
    10. 10

      Suomalaisten työpukeutuminen on nyt enemmän hukassa kuin 80-luvulla, väittävät asiantuntijat – ”On harhaa luulla, etteivät muut kiinnitä ulkonäköösi huomiota”

    11. Näytä lisää