Afrikkalainen unelma

Toimittaja Jouni K. Kemppainen sai joululahjaksi lehmän, joka annetaan kehitysapuna ugandalaiselle perheelle. Sitä oli päästävä katsomaan.

Julkaistu: , Päivitetty:

Viime jouluna sain lehmän. Se annettiin minulle kalliolaisessa ravintolassa.

Jouluaattoon oli vielä kaksi päivää ja Helsingissä lunta vain sipaisu. Pakkasta oli sentään kymmenisen astetta, ja kun tapasin ystäväni, joimme tietysti glögiä ja toivoimme lumisadetta.

Ystäväni tykkää joulusta, kuten minäkin, ja joululahjoista, joita ei voi koskaan saada liikaa. Siksi olimme piipahtaneet joulukiireiden keskellä lähikuppilaan vaihtamaan pikaisesti lahjoja. Se on ollut meillä tapana.

Kun on aikuinen, saa olla kärsimätön. Sovimme, että paketit avataan heti.

Minä sain litteän, suorakaiteen muotoisen lahjan, joka vaikutti taululta. Kun revin paperin pois, selvisi, että taulu se olikin.

Ylimmässä kuvassa oli lehmän turpa ja utareet, ja siinä luki LEHMÄ. Keskimmäisessä kuvassa oli vaakaviiva ja sen päällä teksti AFRIKASSA. Alimpaan oli kullanvärisellä peitevärillä piirretty hyväntuulinen lehmä, jolla on punaiset utareet ja turpa.

Oikein kiva, ajattelin. Taulu, itse tehty lehmätaulu.

Ystäväni pomppi tuolillaan kärsimättömänä ja vaati kurkistamaan heti taulun takapuolelle. Siellä oli käsin kirjoitettu kortti: ”Hyvää joulua Jounille! Olen ostanut sinulle lehmän. Se asuu Afrikassa. Koska ne ei suostuneet lähettään siitä parempaa kuvaa, piirsin sen. T: Heli.”

Mukana oli virallisempikin paperi, joka kertoi, että ystäväni oli ostanut lehmän internetin kautta World Vision -nimisen kansalaisjärjestön Lahjaksi lehmä -nettikaupasta. World Vision hankkii lehmän ja toimittaa sen Ugandassa tai Keniassa köyhälle perheelle.

”Nyt sulla sitten on oma lehmä, kun sinä tykkäät niistä”, hän sanoi ja oli oikeassa. Lehmät ovat suosikkieläimiäni, eikä se ole salaisuus. Kodissani on jo ennestään kaksi lehmätaulua, lehmäkello, monta lehmäesinettä ja laajasti lehmäaiheista kirjallisuutta.

Hän pakkasi laukkuunsa antamani suihkepullon, jolla ruokaöljyä saa ruiskutetuksi kätevästi ja tasaisesti pannulle tai vaikkapa suoraan salaattiin. Lehmän rinnalla se tuntui hieman, tuota, typerältä.

Ystäväni keräsi sormenpäällään lasin reunalta viimeiset mantelisilput ja sanoi: ”Se piirros muistuttaa aika tavalla koiraa. Siksi kirjoitin siihen päälle, että se on lehmä.”

Minulla on lehmä Afrikassa! Mutta millaiseen perheeseen se menee? Ja mitähän lehmä mahtaa tarkoittaa köyhälle afrikkalaiselle perheelle?

Aamulla aurinko paistaa vielä lempeästi. Kituntun punasavisilla kyläteillä ei ole nimiä, eikä samasta punaisesta savesta tehdyillä taloilla numeroita, mutta täältä jostain pitäisi löytyä se ugandalainen perhe, joka saa minun lehmäni ylihuomenna.

Tapaaminen hermostuttaa. On varmasti hyvä ajatus tutustua rauhallisesti perheeseen jo ennen kuin lehmä luovutetaan, mutta miten ihmeessä osaan selittää tämän asian heille

Ööh, että tavallaan minä siis sain lehmän joululahjaksi, mutta se lehmä annetaankin teille. Tämä johtuu siitä, että kaukana pohjoisessa me podemme huonoa omaatuntoa. Ajattelemme, että Afrikan kurjuus on jollain tavalla meidän syytämme. Ja sen lisäksi ystäväni mielestä on hupaisaa, että minä tykkään lehmistä. Ja pitäisikö sekin osata jotenkin sanoa, että on aika kummallista, että lehmän, joka mullistaa teidän elämänne, voi meillä antaa lahjaksi vähän niinku vitsinä?

Ja miten välttää vaikutelma, että haluan vain patsastella täällä köyhällä maaseudulla suurena valkoisena hyväntekijänä?

Huh, onneksi en sentään ostanut lentokentältä safarihattua.

Jonkinlaiselle päähineelle tosin olisi käyttöä. Vaikka lämpötila onkin näin maaliskuisena aamupäivänä mukavasti vain 25 asteen tuntumassa, täällä päiväntasaajalla aurinko porottaa muutaman tunnin päästä suoraan ylhäältä. Se käristikin heti tulopäivänä päänahkani punaiseksi jakauksen kohdalta.


Helpottavaa on myös se, että autonkuljettaja Sam Matovun kanssa voi rupatella rauhoittavasti jalkapallosta ja säästä. Kyllä vain, Arsenalin Thierry Henry on minunkin suosikkipelaajiani, ja onpa mukavaa, että vettä näyttää ripsineen yöllä. Ei, sadekausi ei tosiaankaan tule yhtään liian aikaisin, niin kuumeisesti koko Itä-Afrikka odottaa sadetta. Jopa Ugandan ylpeys, Victorianjärvi, on kuulemma kutistunut auringon paahteessa. Veden pinta on tuossa yli puolentoista Belgian kokoisessa järvessä laskenut kolme metriä.

Bugandan alue keskellä Ugandaa vaikuttaa kuitenkin selvinneen kuivuudesta kohtalaisen hyvin. Banaani- ja kahviviljelmät eivät näytä erityisen näivettyneiltä, ja ainakin tienvarsipusikot jaksavat rehottaa: oksat raapivat World Visionin järeän maasturin kylkiä, ja auton keulasta sojottava kolmemetrinen antenni viuhuu lehvästössä kuin piiska.

Taloja on tien varrella harvakseltaan, mutta lapsia, heitä on kaikkialla. Niin syrjäistä kolkkaa ei näy Afrikasta löytyvän, ettei siinä seisoisi pieniä poikia ja pieniä tyttöjä, jotka tuijottavat muukalaisia huolestuneen näköisenä. Rohkeimmat uskaltautuvat vilkuttamaan ja huutamaan: Bye mzungu! Mzungu tarkoittaa valkoista vierasta, ja sana bye lausutaan täällä pitkänä, todella pitkänä: ba-iiiiiiiiii!

Kerrotaan, että järjettömästä kansanmurhasta toipuvassa naapurimaassa Ruandassa lapsia on vielä kaksi kertaa enemmän. Tien varressa tuijottavalla pienellä lapsella on usein sylissään vielä pienempi lapsi.

Mutta onkohan tuo jo se oikea punainen tupa ja banaanimaa? Kyllä. Sam Matovu kiepauttaa maastoauton pihaan. Perillä ollaan.

Talon nurkalla tulijoita tuijottaa ujosti kaksi lasta. Ujostelun ymmärtää hyvin, sillä autosta purkautuu pihamaalle iso porukka valkoisia ja mustia naisia ja miehiä. Meitä suomalaisia on kolme: ohjelmajohtaja Anne Pönni Suomen World Visionista, valokuvaaja Christian Westerback ja minä. Mark Twinomugisha on Ugandan World Visionin ohjelmapäällikkö, Margaret Alerotek on tiedotusosastosta ja Christine Elong on hanketyöntekijä, joka puhuu myös paikallista kieltä lugandaa ja toimii siis tulkkina.

Maa on siis Uganda, paikka Buganda ja kieli luganda. Näppärää.

Vaikka käännän selkäni vain hetkeksi, talon nurkalle ehtii ilmestyä monta lasta lisää, nyt heitä on jo viisi tai kuusi. Yksi kirmaa talon takana avautuville viljelyksille hakemaan talon emäntää.

Sen verran tästä perheestä on kerrottu meille etukäteen, että miestä talossa ei ole. Juuri siksi minun lehmäni annetaan varmaankin tähän perheeseen.

Kohta pihaan saapuu iäkäs rouva, jolla on ylväät kasvonpiirteet ja joka ei kättele vieraita: kädet ovat likaantuneet peltotöissä. On kiireinen aika. Maapähkinät täytyy saada istutetuksi, ennen kuin sadekausi alkaa toden teolla.

Lapset tuntevat tavat. Käskemättä he hakevat talosta pari penkkiä, joille vieraat istutetaan. Emäntä asettaa varjoon ruokomaton ja asettuu sen päälle. Lapset ryhmittyvät hänen ympärilleen kuin 1600-luvun hollantilaisessa, porvarisperhettä esittävässä öljyvärimaalauksessa.

Emäntä esittelee itsensä. Hän on Teresa Namirembe.

”Olen onnellinen, että saan ottaa teidät vastaan”, hän tervehtii kohteliaasti lugandan kielellä, ja Christine Elong kääntää englanniksi. Sitten Teresa Namirembe alkaa kertoa perheestään.

Lapsia on yhdeksän, kuusi tyttöä ja kolme poikaa, ja tässä pienessä talossa he asuvat, kaikki kymmenen. Vanhin lapsista on 13, ja nuorin täyttää kohta kaksi.

”Kyllä näistä ääntä lähtee”, Teresa Namirembe sanoo ja naurahtaa lempeästi. Tosin juuri nyt lapset istuvat isoäidin ympärillä hiiren hiljaa ja tarkkaavaisina.

Teresa Namirembe on nyt 65-vuotias, ja hänestä tuli yhdeksän lapsen yksinhuoltaja kaksi vuotta sitten. Miniä kuoli synnytyksessä, ja oma poika, näiden yhdeksän lapsen isä, häipyi heti hautajaisten jälkeen. Poika sanoi lähtevänsä kalastamaan pilau-kalaa Victorianjärvelle, eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut mitään.

Varmaan pojalla on jo uusi perhe jossakin, Christine Elong supattaa korvaani.

Teresa Namirembe jatkaa elämäntarinaansa, joka on täynnä kohtuuttomuuksia.

Hän on tehnyt töitä pellolla siitä asti, kun kuokka pysyi kädessä. Hän on synnyttänyt 14 lasta, joista kymmenen on kuollut, useimmat aivan pieninä. Aviomiehen ampuivat rosvot, mutta se tapahtui kauan sitten, ehkä vuonna 1982, ehkä 1983. Sen jälkeen on kulunut niin monta rankkaa ja työntäyteistä vuotta, etteivät vuosiluvut ole pysyneet mielessä.

Ja juuri kun elämän olisi kuulunut muuttua jo helpommaksi, hän sai huolehdittavakseen tämän lapsikatraan.

Urheaa, todella urheaa.

”Kiitän kohteliaisuudesta, mutta ei minulla ollut vaihtoehtoa. Ketään muuta ei ole, joka voisi pitää heistä huolta”, Teresa Namirembe sanoo koruttomasti. ”Ei tässä ole hurraamista, mutta kyllä me selviämme.”

Talon takana on pihamaa, jossa ei vielä ole lehmää.

Sen sijaan siellä kukko pöllyttää kanoja, jotka kaakattavat hädissään ympäri pihaa. Kanoja on yhdeksän, joten jokaiselle lapselle riittää oma nimikkoeläin. Ne ovat niitä niin sanottuja onnellisia kanoja, jotka kulkevat vapaina pihalla ja nokkivat ruokansa maasta. Pienen pienet ruusupeipot ja afrikanlaulurastas pyörivät kanojen vieressä etsimässä suuhunpantavaa. Näky on soma, mutta hirvittää ajatellakin, mitä tapahtuu, jos lintuinfluenssa leviää näille perukoille.

Asuintalon lisäksi pihapiirissä on ulkorakennus. Siinä on avokeittiö ja puuvaja, jonka täyttäminen on lasten työtä.

Kurkistetaan sisälle taloon. Ovea ei ole, ikkunoissa kangasriekaleet. Ensin on pieni eteinen ja peremmällä pieni makuuhuone, jossa on makuusija neljälle lapselle. Talon toinen makuuhuone on vielä pienempi, silti siellä nukkuvat yönsä isoäiti ja viisi lasta. Savilattioilla on muutama patja ja vaateriepuja. Katon läpi näkyy kaistale Afrikan taivasta.

Täällä tuskin lasketaan asuntojen neliömetrejä, mutta ainakaan yli kolmenkymmenen niitä ei tässä talossa ole.

Melkein talon nurkalta alkaa banaanipuurivistö. Hedelmät eivät ole syötävää lajiketta, vaan ne myydään kylän miehille, jotka keittävät niistä banaaniviinaa, waragia.

Kahvipensaita on paljon, ja ne ovat perheen pääasiallinen tulonlähde. Rahaa tarvitaan ainakin suolaan, saippuaan ja lamppujen kerosiiniin.

Ruoka kasvatetaan itse, eikä siitä kohta, sadekauden alkaessa, ole pulaa. Silloin Teresa Namirembe voi valmistaa perheelle oman pellon bataattia, maissia, maapähkinöitä, papuja ja maniokkia. Pitkissä puissa roikkuu valtavia jackfruit-hedelmiä, jotka maistuvat paistettuina herkullisilta.

Pähkinöistä hän valmistaa yleensä kastiketta. Pavut kuivataan, ja niitä syödään koko vuosi. Muuten satoa ei varastoida, joten kuivan kauden ruokalista on ankea. ”Me syömme lähinnä ugalia”, Teresa Namirembe kertoo.

Ugali on maissipuuroa, ja Teresa Namirembe valmistaa sen näin: kuumaan veteen sekoitetaan jauhoja ja keitetään voimakkaasti sekoittaen, kunnes seos on kovaa. Se on hyvää, maistuu hieman makealta, kaikki seu­rueen ugandalaiset vakuuttavat.

Kuivatut pavut Teresa Namirembe keittää ensin ja paistaa sitten, yleensä sipulin ja curryn kanssa.

Varaa on kahteen ateriaan päivässä. Aamiaista syödään, jos ilta-aterialta jää tähteeksi.

Talon takana on kasvamassa kolme pientä possua – kuhmuisessa ämpärissä. Niistäkin saadaan pientä lisäansiota.


Teresa Namiremben terveys on muuten hyvä, mutta polviin on tullut iän myötä kremppaa. Tilusten katsastaminen ottaa sen verran voimille, että hän istahtaa lepäämään tuliterän lehmä­aitauksen varjoon. World Visionin työntekijät ovat käyneet rakentamassa sen edellisviikolla.

Siitä on vasta kaksi viikkoa, kun Teresa Namirembe kuuli iloisen uutisen lehmästä. Seuraavana yönä ei uni tullut silmään. ”En voinut uskoa sitä todeksi. Olin niin onnellinen.”

Eläinlääkäri David Mugabe on jo pitänyt isoäidille ja vanhimmalle pojantyttärelle kurssin lehmän hoitamisesta. Teresa Namirembe tietää, mitä on edessä.

”Lehmä vaatii paljon työtä, mutta sen avulla saadaan paljon hyvää: vaatteita ja lääkkeitä”, hän sanoo. ”Lehmän ansiosta minulla on ehkä varaa ostaa lapsille jotain hyvää syötävää. Vaikkapa lihaa.”

Kaikki on valmiina, vain lehmä puuttuu, ja se tuodaan ylihuomenna.

Se päivä jännittää minuakin jo nyt. Voi kun se olisi hyvä lehmä! Ja voi kun kaikki menisi hienosti!

Olisi toki kiinnostavaa jäädä Teresa Namiremben taloon muutamaksi vuodeksi seuraamaan lehmän aiheuttamaa elämänmuutosta. Mutta aika on kortilla ja paluuliput olkalaukussa, joten lähdemme naapurikylään tapaamaan perhettä, joka on saanut kehitysapulehmän jo vuosia sitten.

Muhamed Klamala ja hänen vaimonsa Janat Nansulonga tietävät odottaa vieraita ja seisovat valmiina pihalla.

Vaimo polvistuu vieraiden edessä ja saa minut kiemurtelemaan kiusaantuneisuudesta. Oppaamme Mark Twinomugisha neuvoo ottamaan rennosti. Vaimo tuntisi olonsa vielä kiusaantuneemmaksi, jos hän ei polvistuisi.


Talon takana, akaasiapuun varjossa, märehtii mustavalkoinen friisiläislehmä. Aitauksessa on kyltti, joka kertoo, että perhe sai sen World Visionilta 18. helmikuuta 2002.

Lehmällä on kaunis nimi: Mitima.

”Se tarkoittaa sydäntä. Lehmä on niin lähellä minun sydäntäni”, sanoo Muhamed Klamala.

Aitauksessa on vasikkakin, Medi. Sen nimi taas tulee muslimien pyhän kaupungin Medinan mukaan.

Medi on jo kolmas Mitiman synnyttämä vasikka. Ensimmäinen lahjoitettiin pois. World Vi­sionin ehtoihin kuuluu, että ensimmäinen naaraspuolinen vasikka pitää antaa toiselle köyhälle perheelle. Seuraavat perhe saa pitää itse. Klamala myi toisen vasikan, ja sai paksun tukon Ugandan shillinkejä.

Uuden vasikan he pitävät, ainakin toistaiseksi. Vasikka on kuin vakuutus pahan päivän varalle. Jos tulee kuivuus tai sairaus tai muu katastrofi, elämä ei muserru sen alle. Heillä on lehmä, jonka voi myydä.

”Lehmä on parantanut elämäämme”, Klamala sanoo. Hän on pieni, työn kuivattama vanha mies.

Hänessä on jotain hyvin tuttua. Huomaan ajattelevani samanmallisia vanhoja miehiä, joihin olen tutustunut lapsena Puolangan Törmänmäen kylällä.

Ikää Muhamed Klamalalla on tosin vasta 38 vuotta. Hänen vaimonsa on 26-vuotias. Vanhin seitsemästä lapsesta on nyt 14-vuotias.

Teen pienen laskutoimituksen: hän on siis synnyttänyt ensimmäisen lapsen 11- tai 12-vuotiaana. ”Syntymävuodet eivät täällä ole niin kovin tarkkoja”, Mark Twinomugisha kuitenkin selventää.

Lehmä on tuonut tähän perheeseen paljon hyvää. Lehmärahoilla he ovat saaneet taloon lattian, kottikärryn, patjoja ja kolmet kumisaappaat: yhdet isännälle, yhdet emännälle ja yhdet miehen serkulle, joka auttelee viljelyksillä. Enää eivät tässä talossa jalat ole haavoilla peltotöiden jälkeen.

Ja se isoin asia: lehmän ansiosta perheellä on ollut varaa laittaa kymmenvuotias poika hyvään kouluun Kampalaan.

Muhamed Klamala laskee, että Mitima lypsää päivässä 15 litraa maitoa. Neljä litraa menee vasikalle ja kolme oman perheen käyttöön. Myytäväksi jää kahdeksan litraa. Kun litrasta maitoa saa 300 shillinkiä, on tuotto 2 400 shillinkiä päivässä. Se on noin kaksi euroa, joka on Ugandassa oikein hyvä päiväansio.

Eikä siinä kaikki.

Lehmästä saadaan myös virtsaa ja lantaa, jotka ovat kallisarvoista luomulannoitetta. Niiden avulla viljelyksetkin tuottavat paremmin kahvipapuja ja banaaneja. Appelsiinipuusta on jo saatu ensimmäinen sato, ja kohta odotellaan ensimmäisiä avokadoja.

Todellakin, tämä on ugandalainen menestystarina.

”Seuraavaksi pitäisi saada rahat polkupyörään”, Muhamed Klamala miettii. ”Mutta kaikista tärkeintä on kuitenkin lasten kouluttaminen.”

Sen hän on jo vaimonsa kanssa päättänyt, että lapset pannaan ainakin yläasteelle, ehkä jopa yliopistoon.

Lehmän ansiosta varaa on ylellisyyksiinkin. Suurimpina juhlapäivinä, kuten pääsiäisenä, jouluna ja ramadanin päättäjäisissä tässä perheessä syödään riisiä ja lihaa. Vaikka Klamalan perhe on islamin uskossa, he juhlivat naapureiden tavoin myös kristillisiä juhlia.

Hyvästelyseremonia on perusteellinen. Muhamed Klamala antaa sydämeenkäyvän näytteen ugandalaisesta kohteliaisuudesta:

”Iloisin päivä elämässäni oli hääpäiväni. Mutta tämä päivä on toiseksi iloisin.”

Ilta alkaa hämärtyä hotellin terassilla. Ympärillä on turvallinen muuri, ja portilla vartioi pätevän tuntuinen konepistoolimies.

Kummallista, kuinka nopeasti pyssymiehiin tottuu. Ensin niitä kavahtaa, mutta kun Ugandan kaupungeissa aseistettuja vartijoita seisoo hotelleissa, rahanvaihtopisteissä, ostoskeskuksissa ja jopa bensa-asemilla, ei niiden näkeminen kohta enää tunnu miltään.

Ihan kaikkeen ei silti totu. Matkalla hotelliin ajoimme onnettomuuspaikan ohitse. Ruumiita irroteltiin vielä autonromusta, ja ihmisiä tungeksi ympärillä. Poliisi seisoi romun ja väkijoukon välissä ja löi kepillä ute­liaimpia.

Mutta tällä terassilla on hienot näköalat, ja aggregaatti päristää virtaa, joka pitää hotellin juomakaapit kylminä. Viileän Niili­oluen ääressä ei millään jaksaisi ajatella tämän maan kamalia talouslukuja, alle dollarin keskimääräisiä päiväansioita, vaihtotaseen alijäämää ja sen sellaisia.

Paikalliset ihmiset näyttävät suhtautuvan kehitysapujärjestöihin niin kunnioittavasti, että se tuntuu suomalaisesta suorastaan huvittavalta. Muistelen, kuinka ankarasti kehitysapua on Suomessa vuosien varrella arvosteltu.

Suomen valtio alkoi antaa kehitysapua 1950-luvun loppupuolella. Ensimmäinen kehitysapuorganisaatio, kansainvälisen kehitysavun toimisto, perustettiin 1. maaliskuuta 1965. Toimiston ensimmäinen kohde oli Tunisia, jossa suomalaiset kouluttivat 600 paikallista metsuriksi. Se tyydytti pitkäksi aikaa Saharan hiekka-aavikon laidalla sijaitsevan maan koko metsuritarpeen.

Vuoteen 1968 saakka Suomi sai vielä kansainvälisiltä kehitysrahoituslaitoksilta enemmän kehitysapua kuin antoi, mutta 1970-luvulla kehitysapumäärärahat alkoivat nousta, ja nousu jatkui vauhdikkaana 1990-luvun lamaan saakka.

Pitkään kehitysapuhankkeet olivat isoja teollistamisprojekteja, ja niissä riitti pilkattavaa. Hienoja tehtaita ja laitoksia pantiin pystyyn, mutta kun ulkomainen väki poistui, toiminta romahti. Lehdistä ja televisiosta katsottiin masentavia kuvia, joissa kalliit pelit ja vehkeet ruostuivat käyttämättöminä ja traktorit seisoivat turhan panttina pelloilla.

Toinen suuri arvostelun kohde on ollut kehitysavun itsekkyys. Monien mielestä kehitysavulla pyrittiin lähinnä edistämään Suomen vientiteollisuutta.

Kritiikki oli voimakkainta ehkäpä 1980-luvun lopussa. Vaikka rahaa ja ponnistuksia oli syydetty kehitysmaihin, köyhyys, lukutaidottomuus, lapsikuolleisuus, nälkä ja velka pikemminkin pahenivat kuin vähenivät.

Kehitysmaa-aktivisti Thomas Wallgren peräti ehdotti vuonna 1990, että kehitysapu pitäisi lopettaa, koska ”siinä viedään kolmanteen maailmaan ekologisesti kestämätöntä, kovaa läntistä kehitystä”.

Lama leikkasi määrärahoja, mutta samalla toiminta alkoi järkevöityä. Siirryttiin enemmän sosiaalisiin hankkeisiin.

Nykyisen hallituksen hallitusohjelma lupaa, että kehitysapumäärärahoja lisätään. Samaan aikaan on kehitetty uusia auttamisen tapoja, sellainen on esimerkiksi suora budjettituki. Sen sijaan että tuettaisiin suoraan yksittäisiä hankkeita, annetaan rahaa kehitysmaiden omiin, laajoihin uudistusohjelmiin. Budjettituen puolustajat uskovat sen auttavan kehitysmaiden kestävää taloussuunnittelua.

Toinen iso muutos on se, että Suomen ulkoministeriö lisää reippaasti tukea kehitysyhteistyötä tekeville kansalaisjärjestöille. Viime vuonna se tuki noin viittäsataa kansalaisjärjestöhanketta 51,5 miljoonalla eurolla. Vuonna 2010 tukipotin pitäisi olla jo sata miljoonaa euroa, ja se on paljon rahaa. Sillä autetaan todella montaa ihmistä.

Ja tuossahan niitä seisoo, hotellin pysäköintipaikalla, kehitysyhteistyöjärjestöjen isoja maastureita, konepistoolimiehen valvovan katseen alla. Yhden kyljessä lukee Oxfam, ja sen vieressä on Caren auto. Molemmat ovat suuria kansainvälisiä järjestöjä, kuten World Visionkin.

Suuri osa kehitysyhteistyöjärjestöistä on yhä taustaltaan kristillisiä, kuten World Visionkin.

Suomalaisia kehitysyhteistyötyöntekijöitä – huh, mikä sana – ei näe kovinkaan paljon täällä Ugandassa, mutta esimerkiksi Tansaniassa ja Keniassa on vaikka kuinka paljon suomalaishankkeita.

Tansaniassa esimerkiksi Toivala-säätiö kehittää kylämetsätaloutta Morogoron seudulla ja Nakurun lapset ry järjestää ammatillista koulutusta Nakurun lapsille. Keniassa esimerkiksi Linnaseutu ry kehittäää Maji Moton maaseutumatkailua ja ADRA Finland edistää suun alueen terveyttä.

Jos kansalaisjärjestöt eivät toteuttaisi hankkeita, niitä ei toteuttaisi kukaan.

Kun asioita katsoo läheltä, kehitysyhteistyön käytännölliset vaikutukset näyttävät erilaisilta.

Ilman World Visionia minun lehmäni ei ilmestyisi Teresa Namiremben pihaan ylihuomenna. Isänsä hylkäämät lapset eivät ehkä saisi nättejä vaatteita ja lihaa juhlapäivinä.

Kansalaisjärjestöt ovat ketteriä ja kekseliäitä, ja ne keksivät sellaisia tapoja auttaa kehitysmaita, jollaisia virastoissa ei kukaan tulisi ajatelleeksi.

Sellainen on myös tämä World Visionin Lahjaksi lehmä -nettikauppa. Idea keksittiin muutama vuosi sitten Britanniassa, ja Suomessakin se meni viime joulun alla läpi kuin häkä. Suomalaiset ostivat lahjaksi 130 lehmää ja 1 300 vuohta. Se oli niin paljon, että vuohikiintiö tuli kerralla täyteen. World Vision onkin päättänyt poistaa vuohet toistaiseksi nettikaupastaan.

Kirkon Ulkomaanavulla on samanlainen kampanja, ja sen kautta voi vielä ostaa vuohen Afrikkaan.

Muutaman päivän vierailun aikana on tullut selväksi, että World Visionin kymmenen vuotta Kituntussa jatkunut laaja kehitysprojekti on todella tehnyt monen ihmisen elämän paremmaksi. Se on saavutus, jota mitkään talousnumerot tai tilastot eivät ota pois.

Päivällä tapasin Joseph Sebakuron, Kituntun vakavailmeisen napamiehen, joka kertoi, että World Visionin ansiosta ihmiset ovat tulleet aktiivisemmiksi ja tietoisemmiksi oikeuksistaan ja ongelmistaan ja kykenevät etsimään niihin ratkaisuja.

Se kuulostaa hienolta.

Terassilta aukeaa huikea maisema sähkökatkoksen pimentämän Masakan yli. Kaukana etelässä on Tansania, ja savannien yllä raivoaa ukonilma, joka valaisee salamoillaan koko taivaan.

Tilaan vielä yhden oluen ja naputtelen koti-Suomeen intoutuneita tekstiviestejä, joissa ylistän näköalaa ja kehitysavun saavutuksia.

Aamu valkenee harmaana.

Aamiainen meni piloille viereisen pöydän juttuja kuunnellessa. Hotellissa majoittuu kristillinen laulukurssi, jota vetää amerikkalainen pariskunta. Ne puheet! Kuinka joku voi käyttäytyä vuonna 2006 kuin äitelä imperialistinen lähetyssaarnaaja? Tai suorastaan rasistinen!

Tänään meidän pitäisi nähdä Kituntun tulevaisuus ja vierailla koulussa.

Masakasta on Kituntuun tunnin ajomatka, ja Sam Matovun ohjaama maastoauto tuntuu löytävän kaupungin kuoppaisilta kaduilta kaikista pahimmat töyssyt.

Ikkunasta vilisee lakkaamaton hökkelirivistö. Tuuli juoksuttaa likaisia muovipussinriekaleita pitkin katuja. Takapihojen ulkokeittiöistä tupsahtelee tunkkaisia savupilviä.

Tien reunassa seisoo laumoittain joutilaita ihmisiä. Kun auto hiljentää vauhtia risteyksissä, hymyttömät lehtikauppiaat ryntäävät koputtelemaan ikkunoita. He ovat nuoria miehiä, jotka ovat jättäneet koulun kesken. Tienvarsikojuissa kaikki myyvät samoja kaislakoreja, samoja appelsiineja, samoja avokadoja. . .

Eilisillan optimismi alkaa tuntua kaukaiselta. Joku on sanonut, että koko Afrikka seisoo tien varrella ja haaveilee rahasta. Siltä se todella näyttää.

Jopa valtatie itse on onnettomuuden ja kurjuuden symboli. Sitä pitkin rekkamiehet ja kulkijat jyristävät kohti Ruandaa ja Tansaniaa, ja sen varrella on harrastettu paljon suojaamatonta seksiä. Tätä tietä pitkin aids on tullut kyliin. Ugandassa ar­vioidaan olevan hiv-positiivisia seitsemän prosenttia väestöstä.


World Visionin ohjelmapäällikkö Mark Twinomugisha istuu maasturin takapenkillä uppoutuneena päivän sanomalehteen. Hän suosii hallitukseen myönteisesti suhtautuvaa Daily Nationia, jonka lukemisen hän nyt keskeyttää.

”Jos aidsia ei olisi, meillä olisivat asiat oikeastaan aika mukavasti. Sotaa ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen, eikä kukaan kuole varsinaisesti nälkään.”

Mark Twinomugisha on lukenut mies. Hän on kasvanut köyhässä perheessä, mutta päässyt opiskelemaan yliopistoon, suorittanut tutkinnon sekä Ugandassa että Irlannissa.

Hänellä on taipumus intoutua pitkiin englanninkielisiin palopuheisiin, mutta pessimisti hän ei ole.

”Kymmenen vuotta sitten patja oli maaseudulla harvinaisuus. Lapsilla ei ollut kenkiä, ja harvat kävivät koulussa. Monet asiat ovat muuttuneet paljon.”

Mark Twinomugisha luettelee hyviä uutisia: turisteja tulee Ugandaan vuosi vuodelta enemmän. Idi Aminin karkottamat intialaiset rahamiehet ovat palanneet ja perustavat uudelleen yrityksiä. Ehkä monikansalliset jättiyrityksetkin vielä joskus uskaltautuvat Ugandaan.

Totta kai ongelmia on paljon, mutta usein syynä on baad management, huuuono johtaminen, hän sanoo venyttäen vokaalia ugandalaisittain. ”Mutta sekin on paranemassa.”

Mark Twinomugisha kauhistuu, kun kerron, mitä Suomessa tiedetään Ugandasta: Idi Amin ja aids.

”Huh huh, no sinä varmaan kerrot heille muustakin”, hän sanoo.

Njerun koulun pihalla Afrikan tulevaisuus juoksee monikymmenpäisenä, nauravana laumana vieraita vastaan.

Koulun piha on niin laaja, että sinne mahtuisivat välitunnille suunnilleen kaikki Kainuun kouluikäiset lapset.

Lapsia täällä riittää. Njerun koulun ekaluokallakin on 138 oppilasta.


Pitkin pihaa tököttää opettavaisia kylttejä. Niissä lukee elämänohjeita: ”Aids tappaa.” Tai: ”Sano aina ei seksille.”

Vaikka kyltit ovat synkkiä, luokkahuone on pullollaan suloisia, koulupukuisia lapsia, jotka tervehtivät vieraita rytmikkäällä taputuksella.

Klap klap klap-klap-klap.

Suomalaiset tietävät Ugandasta vain kaksi asiaa, mutta ugandalaiset tietävät Suomesta paljon enemmän.

Kun rehtori Aggrey Muloki kysyy Njerun koulun viidesluokkalaisilta, mitä he tietävät Suomesta, kymmeniä innokkaita käsiä kohoaa. Yksi kerrallaan oppilaat nousevat seisomaan ja vastaavat.

Täytyy sanoa, etteivät totisesti ole menneet vuosikymmenien kehitysapuponnistelut hukkaan.

Suomi auttaa rakentamaan kouluja, sanoo Jane Namiri.

Suomi auttaa orpoja, sanoo Josephine Nakimbuluke.

Suomi auttaa leskiä, sanoo Vincent Muganga.

Suomi auttaa vanhoja ihmisiä, sanoo Passy Katooro.

Suomi antaa tekstikirjoja, sanoo Molly Nabama.

Suomi auttaa toipumaan aidsista, sanoo Pross Nankya.

Suomi auttaa pieniä lapsia, sanoo Grace Nakawunde.

Suomi rakentaa taloja, sanoo Resty Nakimala.

Suomi auttaa rakentamaan sairaaloita, sanoo Pross Kyakuma.

Suomi auttaa sairaita ihmisiä, sanoo Suzan Namusisi.

Suomi antaa huopia, sanoo Robert Cyagenna.

Suomi antaa pöytiä, sanoo Nadalek Nalumbega.

Suomi antaa kenkiä, sanoo Sarah Nalumbyna.

Suomi antaa koulutarvikkeita, sanoo Ronald Sebandeke.

Suomi auttaa hankkimaan koulu-univormuja, sanoo Joan Nakiritsa.

Suomi antaa vesisäiliöitä, sanoo Isma Sekagiri.

Suomi auttaa raskaana olevia naisia, sanoo Karo Phionger.

Suomi antaa lehmiä ja vuohia, sanoo Jane Namuli.

Tänään Suomi antaa lehmän. Tänään Teresa Namiremben perhe saa minun lehmäni.

Aurinko paistaa – tietysti –, kun saavumme tutun punaisen tuvan pihalle hyvissä ajoin. Lehmän on määrä saapua heti yhdeksän jälkeen.

Koko perhe odottaa pihalla. Tänään Teresa Namirembe ei ole mennyt kuokkimaan pellolle. Vanhin tytär, Florence, on pukeutunut juhlan kunniaksi sievään turkoosiin mekkoon, ja kaikilla muillakin on parhaat päällä.

Onkohan täällä nukuttu ollenkaan viime yönä?

”Nukuin hieman. Mutta kuten tiedätte: kun on onnellinen, ei juuri nuku”, Teresa Namirembe sanoo.

Lehmää ei kuulu, ja Mark Twinomugisha soittaa matkapuhelimellaan. Selviää, että on – tietysti – tullut viivytyksiä.

Teresa Namirembe kertoo, että hänellä on liikesuunnitelma valmiina. Kun lehmä alkaa lypsää, hän aikoo ensin kiertää kaupittelemassa maitoa naapureille. Myöhemmin asiakkaat toivottavasti oppivat noutamaan maidon täältä.

Lehmää odotellessa on myös aikaa esittää kysymys, joka jäi askarruttamaan edellisellä vierailulla.

Mitähän rouva mahtaisi sanoa perheensä hylänneelle pojalleen, jos tämä joskus palaa takaisin?

”Sanoisin, että tervetuloa, olen kaivannut sinua”, Teresa Namirembe vastaa.

Lehmän nimeä he ovat ehtineet miettiä. Josephine tuntuisi mukavalta, mutta päätöstä ei voi tehdä ennen kuin on nähty, onko lehmä Josephinen oloinen.

Moottori pärisee tiellä, mutta se on vain eläinlääkäri David Mugaben moottoripyörä. Hän kertoo, että lehmä saapuu pian. Matka on lyhyt. Lehmä on kotoisin kymmenen kilometrin päästä pieneltä karjankasvatustilalta. Pihalehmää ei voi ostaa isoilta kasvattajilta, koska sen pitää olla kiltti ja tottunut ihmisiin.

Taas kuuluu moottorin ääni. Ja kyllä: mutkasta ilmestyy kuorma-auto, jonka lavalla huojuu lehmä, kullanruskean ja valkoisen kirjava lehmä.

Auringon paisteessa se hohtaa kauniina ja kultaisena.

Ihan saman näköinen kuin siinä lehmätaulussa, jonka sain jouluna!

Kuljettaja kääntelee autoa oikeaan asentoon, ja sydän melkein pysähtyy kauhusta, kun lehmäparka rojahtaa lavan päätyseinää vasten. Eläin ponnistaa kuitenkin heti pystyyn ja mörähtää närkästyneenä. Kaikki on kunnossa.

Eläinlääkäri Mugabe huolehtii, että Teresa Namirembe on ensimmäinen ihminen, jonka kultainen lehmä tapaa. Emännän täytyy houkutella se alas lavalta.

”Vähän pelottaa. Se on niin iso”, Teresa Namirembe tunnustaa. Hän kuitenkin lähestyy lehmää rohkeasti, tukko elefanttiruohoa kädessään. Ensikohtaaminen on lämmin. Lehmä haukkaa emännän tarjoamaa ruohoa ja tempaisee niin, että hento nainen melkein kaatuu.

Sitten se astelee varmoin askelin alas lavalta uuden kotinsa pihaan.


Teresa Namirembe nauraa onnellisena ja selittää jotain minulle. Christine Elong kääntää: ”Hän sanoi, että se on kaunis. Hän on iloinen, että se on samanvärinen kuin sinä. Lehmä muistuttaa sinusta.”

Kello 11.45 lehmä on aitauksessaan.

David Mugabe neuvoo Teresa Namirembeä menemään lehmän lähelle, silittämään sitä ja puhumaan sille. ”Puhu puhu puhu. Sen pitää oppia tuntemaan sinun äänesi ja tutustua sinuun.”

Lehmällä onkin nimi jo valmiiksi, Birungi. Se ei ehkä ole yhtä hyvä nimi kuin Josephine, mutta lehmä on ehtinyt tottua siihen. Suomeksi Birungi tarkoittaa kaiken hyvän tuojaa.

Hetkessä lehmä asettuu kodiksi ja alkaa syödä tyytyväisenä. Rapsuttelen sitä. Turpa tuntuu lämpimältä ja pehmeältä. Katse on juuri sellainen kuin lehmän katseen kuuluu olla: levollinen ja lempeä, mutta samalla ylpeä ja itsetietoinen.

Eläinlääkäri aikoo vierailla tilalla aluksi kahden viikon välein. Ja jo parin päivän päästä hän keinosiementää hiehon.

Dennis-poika uskaltautuu lapsista ensimmäisenä silittämään lehmää.

Mitäs pidät?

”Minä aion hoitaa sitä”, Dennis sanoo päättäväisesti ja ryhtyy pilkkomaan machete-veitsellä elefanttiruohoa lehmän suuhun sopiviksi pätkiksi. Lehmä pääsee herkuttelemaan myös jackfruitin paloilla. Se vaikuttaa koko ajan tyytyväisemmältä.

Kun ensimmäiset naapurit tulevat katsomaan lehmää, Birungi ammuu äänekkäästi. ”Se on myös vahtikoira”, joku kyläläisistä sanoo, ja kaikki nauravat.

Teemme lähtöä, ja koko perhe kokoontuu pihalle vilkuttamaan.

Kun vilkaisen lehmääni viimeisen kerran auton ikkunasta, Teresa Namirembe ja hänen lapsenlapsensa seisovat yhä pihalla vilkuttamassa minulle.

Paitsi yksi: Dennis-poika on jo rientänyt pilkkomaan lisää elefanttiruohoa lehmälle.

Ota kaikki irti Hesarista
HS Digillä saat kaikki Hesarin digisisällöt käyttöösi

Kommentit

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Ei vielä nimellä kirjoitettuja kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    • Juuri nyt
    • Päivä
    • Viikko
    1. 1

      Suomalaisyrityksen teknologia tappaa koronaviruksia ilmasta – nyt kiiretilaus Kiinaan laittoi työvuorot uusiksi

    2. 2

      Moni suomalaislapsi on kasvatettu tavalla, joka murentaa itseluottamusta – Asiantuntijat kertovat, miksi tyyliä kannattaa muuttaa heti

      Tilaajille
    3. 3

      Kirjeenvaihtajan kommentti: John Boltonin paljastus on uutis­pommi, joka voi muuttaa Trumpin oikeuden­käynnin kulkua

      Tilaajille
    4. 4

      Kobe Bryant oli risti­riitainen super­tähti, joka saavutti kaiken – roolinsa hän erotti itse itselleen antamallaan lempinimellä

    5. 5

      Lakkoilevien paperityöntekijöiden palkat ylittävät teollisuuden keskiansiot – Mistä se johtuu?

    6. 6

      Luisteluvalmentaja Mirjami Penttisen seuran hallitus erosi yllättäen: syynä seuran jakautuminen kahteen leiriin – osa vanhemmista tyrmistyi

    7. 7

      Helsingin poliisin ylikomisario teki rikosilmoituksen perussuomalaisten kansanedustajasta

    8. 8

      Uusi pysäköintihalli Töölössä seisoo lähes tyhjillään, emmekä me töölöläiset ihmettele sitä yhtään

    9. 9

      Karamellisoidusta sipulista syntyy huiman hyvä pastakastike, ja nopeimmillaan se valmistuu kymmenessä minuutissa

    10. 10

      Fasismia tuli joka tuutista, joten Ilkka Malmberg vei poikansa katsomaan, mihin oikea fasismi johtaa – Kuukausiliitteen klassikko­juttu vie Auschwitziin

      Tilaajille
    11. Näytä lisää
    1. 1

      Fasismia tuli joka tuutista, joten Ilkka Malmberg vei poikansa katsomaan, mihin oikea fasismi johtaa – Kuukausiliitteen klassikko­juttu vie Auschwitziin

      Tilaajille
    2. 2

      Moni suomalaislapsi on kasvatettu tavalla, joka murentaa itseluottamusta – Asiantuntijat kertovat, miksi tyyliä kannattaa muuttaa heti

      Tilaajille
    3. 3

      Koripallolegenda Kobe Bryant on kuollut – yhdeksän henkeä vaatineessa helikopteriturmassa kuoli myös Bryantin tytär

    4. 4

      Uusi pysäköintihalli Töölössä seisoo lähes tyhjillään, emmekä me töölöläiset ihmettele sitä yhtään

    5. 5

      ”Läksyt stressaavat”, nuori kertoi, mutta sitten paljastui todellisuus, joka veti ammattilaisenkin vakavaksi – HS vietti illan suositulla chat-kanavalla, jossa näkyy nuorten ahdistus ja hätä

      Tilaajille
    6. 6

      Sata vuotta sitten New Yorkin yläluokkaa palveli oireeton kokki Mary Mallon, joka oli historian kenties pahin suurtartuttaja: isäntäperheet sairastuivat vuorotellen vaaralliseen tautiin

    7. 7

      HS-analyysi: Maailmassa on kaksi Sanna Marinia – yksi supersankari ja yksi kuilun partaalla horjuva pääministeri

      Tilaajille
    8. 8

      Kobe Bryant oli risti­riitainen super­tähti, joka saavutti kaiken – roolinsa hän erotti itse itselleen antamallaan lempinimellä

    9. 9

      Helsinkiä rakennetaan hurjaa vauhtia, mutta kaupunki ei saa palkattua rakennusalan työntekijöitä: ”Emme pysty maksamaan”

    10. 10

      Rajun näköisestä lihasvasarasta tuli treenaajien hittituote – Asiantuntija kertoo, mitä laite tekee lihaksille

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Perinteinen kaurapuuro on kehno aamupala – ravitsemusterapeutti kehitti ravintoarvoiltaan ”täydellisen puuron”

      Tilaajille
    2. 2

      Salamurha, jäätelöä ja Rick, jolla on ydinase – Tällainen on Donald Trumpin hämmentävä palatsi, jossa presidentti kestitsee valtiovieraita ja laukaisee ohjuksia

      Tilaajille
    3. 3

      Nelivuotias Michael Bornstein selvisi Auschwitzista opettelemalla olemaan näkymätön – Maanantaina hän palaa sinne peloistaan huolimatta

      Tilaajille
    4. 4

      Italialainen yöelämäntutkija käy ydinkeskustassa, Triplassa, Sörnäisissä ja Kontulassa, ja löytää yhden aidon ja monikulttuurisen paikan

      Tilaajille
    5. 5

      Kampissa kaupataan niin pientä asuntoa, ettei sellaisia saa Helsinkiin enää edes rakentaa

    6. 6

      Katri Kulmunin ihastuttava brittienglanti loksautti leuat somessa – kysyimme kielentutkijoilta, olisiko hän ylä- vai alaluokkainen britti

    7. 7

      Hyllytetty luisteluvalmentaja Mirjami Penttinen pyysi vanhempia allekirjoittamaan tukiadressin itselleen – HS:n haastattelussa hän kiistää lähes kaiken

    8. 8

      Ratkeaako ihmiskunnan kohtalo suomalaisilla keksinnöillä? Suomessa kehitetään nyt laitteita, joissa voi olla avain ilmaston kohtalon­kysymykseen

      Tilaajille
    9. 9

      Deittisovellukset tietävät käyttäjistään kaiken, ja näitä tietoja janoavat vaaralliset ihmiset – HS:n selvitys paljastaa, että massiiviseen tiedonkeruuseen liittyy suuria uhkia

      Tilaajille
    10. 10

      Italialaisen neurokirurgin näkemys F1-legenda Michael Schumacherin tilasta: ”Hän on täysin eri henkilö”

    11. Näytä lisää