Saarikoski ja korona, 56. päivä: Miltä nyt tuntuu? ”Kuin paloletkusta joisi” - Kuukausiliite | HS.fi
Kuukausiliite|Poikkeustilassa

Saarikoski ja korona, 56. päivä: Miltä nyt tuntuu? ”Kuin paloletkusta joisi”

Juttusarjassa seurataan kriisiä läheltä ja kaukaa.

Julkaistu: 11.5. 15:04

Maanantai on harmaa kuin miehen mieli. Koronakevät alkaa olla lopuillaan, mutta koronakurjuuden loppumisesta ei ole minkäänlaista tietoa. Sanovat tätä ”uudeksi normaaliksi”.

Yleisradion lauantain iltauutisissa kriisipsykologi Eija Palosaari puhui kriisin vaiheista: hämmästys, yhteishenki, väsähdys, syyllisten etsintä. Nyt on hänen mukaansa menossa väsähdysvaihe: ihmiset ovat väsyneitä pelkäämään.

Palosaaren esittämä ajatus perustuu Elisabeth Kübler-Rossin malliin, josta kirjoitin Poikkeustilassa-palstalla 24. huhtikuuta: https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000006485918.html.

Silloin arvelin, että ihmiset tuntuivat jo siirtyneen vihaan ja syyllisten etsintään, mutta niinhän se prosessi etenee: eri ihmiset työstävät tunteitaan eri tahdissa ja samoillakin ihmisillä erilaiset tunteet sekoittuvat ja välillä otetaan askelia taaksepäin.

Ylen verkkosivuilla haastateltiin myös HUS:n psykiatrian linjajohtajaa, psykoterapeutti Jan-Henry Stenbergiä, jonka mielestä koronakriisissä pärjäävät parhaiten ne, jotka sietävät hyvin muutoksia ja epävarmuutta.

”Epävarmuuden sietämisessä hyväksyntä on keskeistä. Ihmiset jotka eivät siedä epävarmuutta, haluavat kontrolloida ja hallita tilannetta. He kokevat vaikeaksi olla tilanteen armoilla”, Stenberg sanoi.

Julkisen keskustelun perusteella enemmistö suomalaisista tuntuisi kuuluvan niihin, jotka haluavat selviä sääntöjä. He ovat olleet tyytyväisiä pääministeriin, joka on onnistunut esittämään hallituksen toimet ainoina mahdollisina.

Kriisivaiheen jälkeen se käy kuitenkin vaikeammaksi. Tulee vaihtoehtoja ja valintoja. Joistakin se on ahdistavaa. Tukahduttaminen vai laumasuoja? Maskipakko vai vapaaehtoisuus? Selvät säännöt vai ahdistava epävarmuus?

Myös emotionaalisesti olemme nyt selvästi jonkinlaisessa taitekohdassa. Siksi heitin sosiaalisessa mediassa kysymyksen, johon urheilijat joutuvat vastaamaan, kun ovat ylittäneet maalilinjan ja ovat sippejä niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Miltä nyt tuntuu?

Tällä kertaa kysymys ei ole kuitenkaan maalilinjasta vaan väliaikapisteestä, joten ehkä vastaajia voi verrata triathlonisteihin, jotka ovat juuri päättäneet uimaosuutensa ja ryntäävät vettä valuvina kohti polkupyöriään.

Haloo, professori Tuomas Forsberg, saanko hetken häiritä? Miltä nyt tuntuu?

”Jos tämä on vaellus, niin olo on vähän niin kuin silloin kun kesken matkan alkaa sataa tihuttaa ja epäilee, että siitä tulee paha rankkasade, menee puun alle suojaan, se ei täysin pidä, mutta ei siinä ihan kastukaan, alkaa odottaminen hermostuttaa, on jo nälkäkin, pitäisi päästä jatkamaan matkaa, no sade jatkuu, ei se niin paha sade ollutkaan mutta ei se näytä menevän ohi, toisetkin retkeilijät näyttävät liikkuvan, joten jatketaan matkaa, täytyy päästä eteenpäin, pysähdytään taas, jos alkaa sataa enemmän.”

Uitetuksi tuntee nyt olonsa myös Suomessa 1980-luvulla vaihto-oppilaana käynyt amerikkalainen opettaja Laura Moreci, joka vastaa kysymykseen kotoaan Virginiasta.

”Olen käsittämättömän uupunut. Jokainen päivä tuntuu kuin paloletkusta joisi. Seuraavana päivänä herään, nousen ylös ja teen saman uudestaan.”

Tutkija Riikka Haikaraiselle koronakevät on tuonut mieleen lapsen odottamisen:

”On samanlainen tunne kuin ekan kerran raskaana ollessa: yllättävät asiat itkettävät, väsyttää, valtava epävarmuus humahtaa päälle usein ja sitä yrittää hallita touhukkaalla asioiden toimittamisella. Kunnes yhtäkkiä ei tee mieli tehdä muuta kuin istua hiljaa sohvalla eteensä tuijottaen. Liminaalitila. Tuulikaappi, jonka sisällä on jumissa, ja ovi on aukeamassa johonkin tuntemattomaan.”

Ja siellä näyttää koronakeväästä saapuvan myös sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta, ehkäpä hiukan tutisevin polvin.

Poikkeustilasta, päivää. Saako kysyä: miltä nyt tuntuu?

”Väsyttää helvetisti.”

Itselleni koronakevät on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Välillä kaikki menee hyvin, niin hyvin, että siitä tulee suorastaan syyllinen olo. Sitten vastaan tulee jokin pieni asia, joka ärsyttää ihan liian paljon. Ja kaiken takana tuntuu lymyävän jokin suurempi alakulo, jota yrittää tunkea kaksin käsin takaisin sinne, mistä se tulee, koska muuten se voi asettua kodiksi.

Keskustelussa näitä eri tunnetiloja edustivat hyvin yritysjohtaja Kai Seikku ja eläkkeellä oleva toimittaja Päivi Istala.

Seikku kertoo nauttivansa siitä, että kaikki on liikkeessä, koska se saa hänet tuntemaan itsensä nuoremmaksi:

”Maailma käy läpi yhdessä, kukin omalla haparoivalla tavallaan, yhteistä aika- ja sukupolvikokemusta. Vastaukset saati lopputulema eivät ole googlattavissa tai kysyttävissä kokeneemmilta ’aikuisilta’ (olen itse 55). Maailma on kiinnostava nuoren ihmisen silmin, kun on vielä paljon opittavaa ja mieli uteliaampi. Myös aika kuluu uutta ihmetellessä hitaammin. Siksi tämä kriisi on nuorruttanut hetkeksi.”

Päivi Istala vastasi Seikun viestiin. Hänelle kokemus on ollut täysin päinvastainen:

”Kai Seikku, minusta taas tuntuu, että kuluneet viikot ovat vanhentaneet minua monta vuotta... Eroja suhtautumisessa on siis näin paljon, mutta minä olenkin 70+, ryhmää joka on määrätty koteihin vaille läheisyyttä muihin. Joku tuolla nimitti meitä hylkiöryhmäksi. Aika osuvasti...”

Yksi iso asia, jonka tämä kevät on meille opettanut, on koskettamisen tärkeys.

”Korona ja suruaika on eriskummallinen kokemus”, kirjoittaa entinen päätoimittaja Reetta Meriläinen.

”Samaan aikaan kaipaa lopullisesti mennyttä ja tilapäisesti kauemmaksi siirtyneitä. Mielialat vaihtelevat, energia hoippuu saamattomuuden ja äkillisten touhupuuskien välillä. Sellaiselle, jolle halaus on usein tapa tervehtiä, etäisyysvaatimus on kylmäävä kokemus.”

Kosketusta kaipaa myös psykologi Anu Harjumaaskola: ”Päällimmäistä on ikävä toisia lähelle. Ikävöin aikuisten lasteni seuraa niin, että kehokin sen tuntee. Ikääntyneiden vanhempieni turvavälitapaamisissa kokemus läheisyydestä ja yhteydestä jää vajaaksi. Rentoa yhdessäoloa ja naurua ystävien kanssa muistelen eletyn elämäni kohokohtina.”’

”Ihmisiä on ikävä”, myöntää myös kaupunginvaltuutettu Vaula Norrena. ”Tikusta on tehtävä asiaa myös, että pääsisi kotoa pois, jotain muka ostamaan, että näkisi elävää elämää. Vaikka kyllähän tämä tästä.”

Tietenkään kysymys ei ole vain luonteenpiirteistä tai persoonallisuustyypeistä. Korona on osunut eri ihmisiin ihan eri tavalla.

Pandemia on ollut kuin myrsky, joka sattuu kaikkiin, mutta pahemmin niihin, jotka sattuvat olemaan avomerellä, kuin niihin, jotka ovat saaren takana suojassa.

Yksi avomerellä olleista on elokuvaohjaaja Saara Saarela, jonka piti juuri aloittaa uuden elokuvansa kuvaukset Virossa, kun korona sekoitti suunnitelmat.

”Toisille tämä parin kuukauden seisahtuminen ei paljoa merkitse, mutta toisille taas äärettömän paljon, kuten itselleni. Kaikki meni uusiksi, eikä siitä, mitä on viimeiset 5 vuotta rakentanut, ole mitään takeita.”

Saarela kuvasi tunnetilaansa: hämmentynyt, helpottunut, huojentunut mutta suunnattoman vittuuntunut.

Ja sitten on tietysti niitä, joihin korona osui ihan suoraan, kuten käsikirjoittaja Annina Holmberg, jonka sairausajasta kerroin palstalla 26. maaliskuuta: https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000006453539.html.

Holmberg kertoo, että sairauden muistot tuntuvat yhä painostavilta:

”Pöllämystynyt olo. Ja jotenkin vedätettykin. Onko totta, että se ällöttävä piikkipallo, joka esittää koronaa, on jonkun graafikon luomus, eikä mikään suurennettu mikroskooppikuva? Olen pelännyt sitä palloa ja tuntenut, kuinka se repii sisuskalujani – miksi taudille on haluttu antaa hahmo? Eikö se ole tarpeeksi ahdistava ilmankin? Vaikka olen jo täysin parantunut, tunnen painetta rinnassa kun näen pallon. No ehkä se on sen tarkoituskin: muistuttaa, että Alien on edelleen joukossamme.”

Jaha, kello on maanantaina 12.18, ja ulkona on juuri alkanut sataa räntää. Sehän sopii!

Eilen äitienpäivänä suunnittelimme vanhemman sukupolven kanssa kesän logistisia ratkaisuja: ketkä ovat missäkin vaiheessa mökillä, ketkä ovat karanteenissa ja missä ovat väistötilat.

Kesä on yleensä tuntunut aurinkotuolilta, jota kohti uupuneina hoiputaan, mutta tänä vuonna sekin on pelkkä juottopiste ennen hirveää pyöräilyosuutta ja raastavaa maratonia.

Toimittaja Ira Hammermann kertoo käyneensä apteekissa ostamassa perheelle ja isovanhemmille kasvomaskit äitienpäivän tapaamista varten.

”Sydämessä kouraisi – tuli haikea olo ajoista, jotka eivät ehkä enää palaa.”

Tutkija Janne Seppänen kokee palailevansa maisemaan, joka ei ole enää ihan sama.

”Sama tunne, kun on eksyksissä ja tulee paikkaan, jossa on yhtä aikaa kummallisella tavalla vieras ja tuttu”, Seppänen kuvailee.

Jotain on tehtävä. Entinen toimittaja Tutta Särkkä kertoo ryhtyneensä jo toimiin:

”Ahdistus helpottui, kun kävin viimeinkin kampaajalla: pää punaisena kohti seuraavia harmaita.”

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luetuimmat - Kuukausiliite

Luitko jo nämä?

Luetuimmat

Uusimmat