Puhtaan objektiivisesti arvioituna on niin, ettei Suomen Heikkejä kohdella asianmukaisella kunnioituksella. Ja Heikkejä on sentään kymmeniätuhansia. Nimi on kansanomainen muunnos Henrikistä ja esiintyi suomalaisissa asiakirjoissa jo vuonna 1380.
Heikki on kansallisesti tärkeä hahmo. Vanha kansa tietää, että talven selkä taittuu Heikin päivänä eli 19. tammikuuta. Kuten Saarijärvellä on sanottu: ”Heikimpäivänä karhu keäntää talavimakkuutaaj ja sannoo että yö om puolessa.”
Mutta mitä saavat Heikit osakseen? Parjausta ja pilkkaa.
On helppoheikki, joka lienee saanut alkunsa jostain männäaikojen suulaasta rihkamakauppiasta.
On häntäheikki, joka tarkoittaa naisten perässä luuhaajaa. Tämä on paitsi kohtuutonta myös väärin, koska oikeasti häntäheikki tarkoittaa sutta. Niin sen määritteli kansankulttuurin kerääjä Christfrid Ganander sanakirjassaan vuonna 1787.
Aivan kuin helppoheikissä ja häntäheikissä ei olisi tarpeeksi, Suomen murteiden sanakirjasta löytyy kymmeniä heikki-päätteisiä yhdyssanoja lisää.
Eivät ne mairittelevia ole. On hajuheikki, halpaheikki, hautaheikki ja helttaheikki. On hippaheikki, on huppaheikki.
Tällaisen on loputtava. Heikin päivää vietettäköön tänä vuonna asiaankuuluvalla hartaudella.
Menneiden vääryyksien hyvittämiseksi olisi paikallaan, puhtaan objektiivisesti arvioituna, palauttaa Helsingin keskustaa halkova Mannerheimintie sen nimiseksi kuin katu tunnettiin vuoteen 1942 saakka. Nimihän oli, ja on oleva, Heikinkatu.
