Mikä Nopolassa naurattaa? - Kuukausiliite | HS.fi

Sinikka Nopola Eila, Rampe ja Likka -näytelmän lavasteissa Tampereella vuonna 2005.­

Mikä Nopolassa naurattaa?

Sinikka Nopolalle nauravat sekä lapset että aikuiset. Nyt hän kertoo, miten totisesta runotytöstä tuli rakastettu humoristi. Samalla hän soittaa muutaman mielilevynsä. Kuukausiliitteen uusinta vuodelta 2002.


14.1. 18:00

Viisitoista vuotta sitten Sinikka Nopola istui Tukholman-koneessa. Tarjoilukärryt lähestyivät. Lentoemäntä ojensi hymyillen tuoremehupurkkeja oikealle ja vasemmalle.

Hetken ajattelin: jos minä en saakaan. Sitten torjuin ajatuksen; yleensähän koneessa ei unohdeta ketään, emännät etenevät loogisesti riviltä riville.

Mehupurkit tulivat minun rivini kohdalle. Emäntä tarjoili käytävän toisella puolella istuvalle kahdelle nuorehkolle naiselle. Sitten hänen olisi pitänyt kurkottaa kahden tyhjän paikan ylitse minun puoleeni. Mutta hän jatkoi samaa puolta, antoikin mehut edessä istuvalle pariskunnalle. Tähystelin emäntää, vielä oli pieni mahdollisuus, että hän huomaisi minut. Ei huomannut vaan siirtyi palvelemaan näyttelijää edessäni.

Kurkottelin emäntää. Käytävän toisella puolella istuvat naiset seurasivat.

Aavistin että heillä oli huvittunut ilme.

Yritin huutaa: ”Neiti!” Ääneni sekoittui lentomeluun.

Olemme saapuneet Nopola-huumorin ytimeen.

Hänen on äkkiä päätettävä, irrottaako turvavyö ja rynnätäkö lentoemännän perään. Yhden mehupurkin takia? Hän ei kehtaa mennä ja jää siis ilman.

Ja vain hänellä on tällainen kohtalo.

Kohtaus on peräisin Sinikka Nopolan vuonna 1987 ilmestyneestä novellikokoelmasta Teepussit.

Tampereella kasvanut Sinikka Nopola osaa ammentaa hämäläistaustastaan.

Sattumoisin Nopola on juuri saapunut iltakoneella Tukholmasta.

”Sama juttu taas, kun kärryt tulivat kohdalle. Tarjoillaanko minulle ollenkaan?”

Vaikea kuvitella, että Sinikka Nopola on yhä noin epävarma. Hänen nimensähän putkahtelee joka puolelta. Yhdessä siskonsa Tiinan kanssa hän on luonut palkitun Heinähattu ja Vilttitossu -lastenkirjasarjan. Sen elokuvaversio on kerännyt jo yli 150 000 katsojaa. Risto Räppääjä -kirjoista on tehty musikaali.

Nopola ihmettelee, mistä osattomuuden ja sivullisuuden tunne on peräisin.

”Kummallista. Ei se ainakaan kodista johdu. Olen aina kotona saanut, mitä olen pyytänyt, mutta ei me siskon kanssa älytty kauheasti pyytää. Ei edes kasettiradiota.”

Se olisi kyllä ollut tytöille mieleinen, ja varmasti siihen olisi ollut varaakin.

”Meillä oli kotona monolevysoitin ja monta vuotta vain kaksi levyä: Sound of Music ja Tapiolan kuoron älpee.”

Kun on vain kaksi levyä, kasvaa ajattelemaan, että levyn hankinta on vakava päätös.

”Pitkään ajattelin, että levyn pitää sitten riittää koko elämäksi.”

Nopola viittaa hämäläiseen elämänasenteeseen, josta hän on pariin otteeseen kirjoittanut palstallaankin. Vanha käytetään ensin loppuun. Mää syän tän vanhan leivän pois.

”Koko elämä menee siihen, että syödään vanha alta pois, eikä koskaan päästä uuteen käsiksi. Elämä ei koskaan ala.”

Nyt on aika soittaa ensimmäinen Nopolan toivelevy. Valitaan niistä tämä Laila Kinnunen.

Epävireiset sydämet, sanat Saukki.

Rakkaus on laulu kahden sydämen

siinä sanat kauneimmat soi kuiskaten

on siinä päivän hehku

sekä lumo kuutamon

mutta meidän laulumme on soinniton.

Laila Kinnusesta päästiin lapsuusajan tunnelmiin.

”Häneen tottui lapsena niin, että se oli pitkään se ainoa naislaulajan ääni.”

Nopola ottaa esille Tampereen Säästöpankin vuonna 1970 julkaiseman kokoelman Tamperelaisten teinien aineita.

”Joku tässä kirjoittaa Camus-nimisestä kirjailijasta otsikolla Aikamme ahdistuksen tulkki. Minun aineeni Peukalokyyti näyttää siinä vieressä lapselliselta.”

Nopola kyllä yritti olla intellektuelli.

”Luin Parnassoa ahkerasti jo 15-vuotiaana, kannesta kanteen. Halusin sivistyä.”

Parnasso oli siihen aikaan itsensä vakavasti ottavan kulttuuriväen lehti, kuiva kuin ehtoollisleipä.

Nopolan kotona oli kirjahylly ja suvussa joitakin ylioppilaita. Isällä oli oma mainostoimisto, ja perhe oli tamperelaista keskiluokkaa.

Jälkikäteen ajateltuna koti oli hyvin suvaitsevainen ja kannustava, mutta silloin se ei Nopolalle riittänyt.

Usein joulupöydässä Nopola puhui Biafrasta.

Sitten hän poistui huoneeseensa kesken aterian ja kieltäytyi lahjoista. Yhtenä aatonaaton aamuna hän oli ollut Hämeenkadulla jakamassa Vietä nälkäjoulu -lappuja.

”Mutta lopulta palattiin pöytään. Ne olivat sellaisia nopeita poistumisia.”

Isä tilasi Nopolan mieliksi jopa Kansan Uutiset puoleksi vuodeksi.

”Kerran vappuna hän vei minut autolla – raskaasti huokaillen – Amurin kentälle Skdl:n juhliin.”

”Kyllä minua hävetti se Saab siellä kentän laidalla odottamassa.”

Lastenkirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola vuonna 2000.­

”Kun vanhemmat olivat poissa, huudatettiin Tiina-siskon kanssa kavereilta lainattua KOM-teatterin levyä Porvari nukkuu huonosti. Lauloimme Kaisa Korhosen mukana sen parasta kappaletta, sanat Sulevi Peltola.”

Otetaan käyttövoima

otetaan työläinen.

Jo pyörii helvetinkone

kapitalistinen.

Muuan opiskelukaveri kertoi haaveilevansa, että kirjoittelisi joskus opintojen jälkeen Parnassoon.

”Minusta se oli kohtuuton kuvitelmanakin. Ajattelin, että vain äärimmäisen älykkäät kirjoittivat sinne.”

Hinku intellektuelliksi oli osa 1970-luvun suurta pyrkimystä sivistyneistöön.

Rahvas oli täyttänyt yliopistot. Työväenluokan kodeista noustiin keskiluokkaan. Pienviljelijöiden lapsista tuli kaupunkilaisia. Moni suku sai ensimmäisen maisterinsa. Oli hyvä tuntea kuivia kirjailijoita, katsella sormi poskella vaikeita ranskalaiselokuvia ja osata taputtaa jazzesitysten sooloille.

Lundiaa myytiin solkenaan.

Kun sosiaalinen nousu onnistuu, tulee epävarmuus, pelkää paljastuvansa.

Martti Suosalo sanoi saatuaan Jussi-patsaan, että hän vain odottaa, milloin tämä

kupla puhkeaa. Sellainen kaikkien arvostama näyttelijä!”

’Tunnen paljon tällaisia ihmisiä, joilla on syvällä kuvitelma riittämättömyydestä.”

Mutta Nopola käänsi heikkouden vahvuudeksi: hän ryhtyi kuvaamaan tätä epävarmuutta. Se tehosi lukijoihin. Moni oli samassa tilanteessa, itseään fiksumpien ihmisten seurassa – tai ainakin heistä koko ajan tuntui siltä. Lentokoneessa hekin pelkäävät, että emäntä kulkee ohi.

Sitä paitsi epäonnistumiset ovat paljon kiinnostavampia kuin onnistumiset. Menestystarinat ovat tylsiä.

Nopola pääsi Tampereen yliopistoon lukemaan kirjallisuutta ja tiedotusoppia. Kesällä harjoiteltiin lehdissä. Ensin hän oli kesätoimittajana Lempäälän– Vesilahden Sanomissa.

Siellä tapahtui se täplärapu-juttu. Nopola on kirjoittanut siitä joskus palstallaankin. Oma menneisyys tarjoaa hänelle viljalti aiheita.

Hänen piti tehdä juttu täpläravun istutuksista, mutta hän jäi empimään.

”Pyöritin täpläravun kuvaa hikisissä käsissäni. Olisi pitänyt soittaa ja kysyä.”

”Ulkopuolisen silmin olin varmaan vain nuori ihminen, joka ei tietänyt mitään konkreettisista, esimerkiksi kunnallisista, asioista. Nimitin kaivuriakin nosturiksi.”

Nopola ei ollutkaan toimittaja vaan eteerinen runoilija. Omasta mielestään.

”Minulle oli sokki, kun sanottiin, että kieli on vain väline.”

”Kerran uutispäällikkö sanoi, kun teimme juttua tulvista, että soitapa Kymen voimalaan ja kysy, onko juoksutuksia.”

”Soitin ja kysyin: ’Onkohan teillä juoksutuksia?’ Sieltä kysyttiinkin takaisin: ’Mitä te tarkoitatte juoksutuksilla?’”

”Painoin luurin hädissäni kiinni.”

”Oikeasti eteerisyys oli maanläheisyyden ja yleissivistyksen puutetta. En ymmärtänyt mitään yhteiskunnan toiminnasta.”

Koska Nopola oli Tampereen yliopistossa 1970-luvulla, hän oli vasemmistolainen.

Oliko hän vallan taistolainen?

”En ollut kohdannut valoa. Mutta odotin koko ajan, että Totuus kolahtaa minuunkin, kunhan opiskelen asioita vähän enemmän. Vähän niin kuin uskoon tuleminen.”

Hän arvelee, että siitäkin seurasi riittämättömyyden tunne.

Yliopistolla taistolaiset tukkivat toisinajattelevien suut. Jouduit porvarien puolelle, jos olit eri mieltä asioista.

Nopola lukee katkelman muistikirjastaan vuodelta 1979. Siinä vanhempien kotiin on saapunut tapetoimaan kaksi maalaria, Oivio ja Viitanen, ihan oikeita työläisiä. Runoilijat ja työläisethän olivat yhteisessä rintamassa!

Nopola kättelee maalarit eteisessä, hänen ilmeensä on osaaottava (tiedän, että teitä riistetään), mutta toiveikkuutta työväestöön valava.

Nopola toivoo työläisten huomaavan, että hän on jättänyt pöydälleen Tuure Lehénin Työväenluokan maailmankatsomuksen.

Oli Nopolalla omanarvontuntoakin.

”Purskahdin itkuun, kun Aamulehdessä juttuni oli taitettu EEC-myönteisen jutun viereen. Huusin äidille ja isälle, että tämän jälkeen en voi jatkaa Aamulehdessä.”

Nopola miettii, mikä juttu se oli.

”Oliko se se pétanquesta kertova Ranskalainen kuula kierii suomalaisessa maisemassa. Se oli minusta hieno otsikko.”

Hän etsii Aamulehden leikkeen vuodelta 1976. Sen otsikkoon hän oli erityisen tyytyväinen:

Nypylä lentää mutta ei elätä. Hän oli haastatellut pitsinnyplääjiä.

Tähän väliin soitamme taas Nopolan toivelevyn.

Se onkin yllättävästi Rajaton-yhtyeen Laulu oravasta, Aleksis Kiven runo Kaj Chydeniuksen säveltämänä.

”Siellä se orava kellii. Minä olen kuitenkin aina kapinoinut turvallisesti.”

Mikä elo onnellinen

keinuvassa kehtolinnass’

siellä keikkuu oravainen

armaan kuusen äidinrinnass’

Metsolan kantele soi.

Sinikka Nopola lähti Tampereelta ja tuli tänne Helsingin Sanomiin.

”Tampereen yliopistossa puhuttiin Hesarista porvarien lehtenä. Kuulin, että niiden toimittajakoulussakin opeteltiin lähinnä laittamaan paperi oikein päin koneeseen.”

”Kuvittelin olevani radikaali ja vaarallinen, koska tulin Tampereelta.”

Nopola naamioitui.

”Pukeuduin työhaastattelua varten tummansiniseen neulepukuun vaikuttaakseni porvarilta.”

Nopola pääsi kesätoimittajaksi ja pukeutui sinivalkokukalliseen puolihameeseen ja valkoiseen tai vaaleansiniseen paitapuseroon. Varmuuden vuoksi, vaikka työkaverit näyttivät pukeutuvan aivan toisin.

Aina kun toimituksen puhelin soi, Nopola oli varma, että puhelu koskee häntä.

”Olen tehnyt virheen. Kohta pyydetään puhelimeen.”

”Eihän niin koskaan tapahtunut. Olin tunnollinen ja varovainen toimittaja. Virheiden pelossa tarkistin asiat moneen kertaan ja luetin tekstit haastatelluilla.”

Silti kaikki ei mennyt aina ihan putkeen.

Esimerkiksi se lottonumerojuttu.

Iltavuorossa Nopola sai tehtäväkseen ottaa televisiosta lottonumerot. Niitä oli siihen aikaan kuusi. Nopola ehti saada vain viisi.

Ihmeellistä Helsingin Sanomissa oli se, että siellä näki kuuluisia ihmisiä.

Sakari Määttänen puhui aina sen näköisenä, että hän tekee paljastuksen. En ymmärtänyt hänen puheistaan mitään.”

Televisiosivuja toimittaessaan Nopola pääsi jopa käsittelemään Kajavan tekstiä.

”Kerran Marjatta Leppänen tuli toimitukseen tuomaan munkkirinkeleitä ja sanoi minullekin moi. Hän oli ostanut Kajavalle shortsit. Hän sanoi, että ne olivat olleet näyteikkunassa ja ne olivat niin iloisen väriset, että hänen oli pakko ostaa ne Jukalle.”

”Ajattelin, että onpa Helsingissä lämpimiä ja spontaaneja ihmisiä!”

Takaa alkaa kuulua Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta.

Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen

olen ajanut hiomavaunulla

sumuisena aamuna

olen seissyt laiturilla kolme

ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon.

Nopola pitää Anni Sinnemäen sanoituksista.

”Niiden ansiosta Ultra Bran laulut eivät ole iskelmiä. Hän käyttää konkreettista kieltä, ei puhu yleisellä tasolla kaihosta ja rakkaudesta.”

Nopola kiinnitettiin Helsingin Sanomiin vuonna 1979. Hänestä tuli kotimaan osaston uutistoimittaja.

”Oli hirveää mennä vakinaiseen työhön. Olin tuntenut olevani yhteiskunnan ulkopuolinen, mutta kai se kuuluu nuoruuteen.”

Nopola ei pitänyt itseään toimittajana vaan runoilijana, jonka oli toistaiseksi elettävä lehtityöllä.

Runoja hän ei tosin juuri kirjoittanut, mutta kaksi oli julkaistu nuorten kirjoittajien Ryhmä -78 -kokoelmassa.

Itseluottamus kasvoi, ainakin vähän. Hän kirjoitti jopa Parnassoon.

”Lyttäsin yhden runokokoelman kokonaan. Sitten luin, kuinka kriitikko Harry Forsblom kehui sen saman Helsingin Sanomissa.

”Ajattelin, etten enää voi näyttäytyä ulkona. Totta kai toinen on oikeassa. Olin varma, että joku tulee Mannerheimintiellä huutamaan, että sinä, sinä, olet väärässä!”

”Toisaalta, eikö ole realistista uskoa olevansa väärässä, kun on nuori ja epävarma?”

Helsingissä marraskuussa 2003.­

Hän kirjoitti VTT:n metallurgialaboratorion hajasijoittamisesta ja sairaalaorganisaation uudistamispaineista, hoiteli onnettomuusuutiset ja poliisisoitot, käsitteli, leikkasi ja liimasi kuten kaikki muutkin.

”Kerran teimme toisen toimittajan kanssa ison jutun Helsingin prostituutiosta. Panin jalkaani siskolta lainatut punaiset korkokengät, kiharsin tukan ja maalasin huulet.”

Toisen toimittajan meikki oli voimakkaampi, ja hän oli vielä syntisen tummakin.

He asettuivat Kaivohuoneen baaritiskille. Pian selviäisi, miten naiskauppa toimii.

”Joku ruotsalaismies tuli juttelemaan sille toiselle toimittajalle. Järkytyin, kun kuulin kollegani selittävän, että Jag är en hora.”

Kohta puhuttiin hinnoista isoon ääneen.

”Sanoin itselleni, että en saa hävetä. Se olisi pikkuporvarillista. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, ei saa vetää rajaa väliin. Joku tekee tätäkin työkseen.”

”Että tällainen ajatuskehitelmä...” Nopola huokaisee.

”Sitten myöhemmin tuli kaksi suomalaista mattokauppiasta tanssittamaan. Yritin vihjailla, että olen vasta opettelemassa maksulliseksi mutta kaverini on jo kokeneempi.”

”’Älä sinä tyttö niihin hommiin rupea’, mies varoitteli isällisestä.”

Nyt on aika katkaista ja soittaa Nopolan valitsema Värttinän Marilaulu.

Tämän kylän pojat ompi

aivan huonoo sorttii

hattu päässä kallellaan

suu ku läävän portti.

Tampereella Hemänus ja Nordenstreng olivat opettaneet, että jutulla pitää aina olla yhteiskunnallinen viitekehys.

”Siihen aikaan joka juttuun piti saada sosiologi. Soitin Elina Haavio-Mannilalle ja kysyin Helsingin prostituutiosta. Hän ei oikein osannut vastata.”

Hesarissa sai kirjoittaa aika erikoisista aiheista. Otetaan nyt vaikka se vapaus-juttu:

Nopola vietti päivän Sorkan vankilassa ja sitten toisen päivän Haikossa tuotepäälliköiden seminaarissa.

”Tuotepäälliköillä oli kaikilla tummansiniset villatakit ja metallisankaiset silmälasit.”

”Jutun loppupäätelmä oli, että vangit ovatkin vapaampia kuin tuotepäälliköt.”

Nopola huokaa syvään.

Sitten tuli ikäkriisi. Nopola oli jo 31-vuotias, mielestään vanha ja jämähtänyt.

”Kuusi vuotta samassa työpaikassa!”

Se oli niitä aikoja. Kaikki tuntuivat lähtevän vanhoista, turvallisista työpaikoista.

”Ajattelin vanhanaikaisen kutsumustietoisesti, että nyt pitää ryhtyä kirjailijaksi.”

Nopola on sitä mieltä, että lopullinen päätös johtui eräästä täysikuuyöstä kavereiden puutarhassa Oulunkylässä. Timo Harakka tarjosi kohteliaasti puutarhatuolia. Tuoli olikin rikki ja romahti alas, pikkusormen pää jäi väliin ja katkesi, eikä sitä löytynyt mistään. Ilmeisesti kissa ehti syödä sen.

Nopola sai kolmen viikon sairasloman, ja sillä aikaa päätös kypsyi.

Ensin kuitenkin komeasti Pariisiin.

”Elämänmuutoksen merkiksi päätin värjätä tukan siellä mustaksi, mutta sanoin kampaajalle vahingossa blanc. Tukasta tuli vitivalkoinen.”

”Siskoni Tiina sanoi, että muistutin Andy Warholia.”

”Pariisissa halusin heti mennä haastattelemaan Milan Kunderaa. sillä olin lukenut, että Kundera vihaa journalismia. Meillähän olisi ollut yhteinen puheenaihe, sillä olin juuri lähtenyt Hesarista.”

Nopola sai tietää suomentajalta maailmankuulun kirjailijan osoitteen. Alaovi oli kiinni.

Nopola odotti tunnin kadulla, että Kundera tulisi ovesta. Kunderaa ei näkynyt, joten hän jäi vaille yllättävää vierasta Suomesta.

”Sitten soitin äidille Suomeen, ja hän sanoi, että joku Claude Simon on juuri voittanut Nobelin. Linja oli huono. Kuka?

’Klaude! Simon!’ Missä se asuu? ’Tässä lukee, että Perpignan. Perpignan!’ huusi äiti.”

Nopola meni postiin, etsi Ranskan jättiläismäisistä puhelinluetteloista Perpignanin kohdalta Simon, Claude ja pirautti.

”Onneksi ei vastannut. Mitä olisin kysynyt? Enhän ollut lukenut edes yhtään Simonin kirjaa.”

Vapaan Nopolan harhailu jatkui. Joku oli kertonut hänelle Taizén luostarista. Se on kuuluisa ekumeeninen hiljentymiskeskus, jossa voi olla tuhat ihmistä hiljentymässä.

”Lähdin sinne tapaamaan isä Rogeria.”

Isä Rogeria on pidetty yhtenä aikamme merkittävimmistä kristityistä, ja hänet on rinnastettu äiti Teresaan.

”Menin kertomaan isä Rogerille, että olin lähtenyt Hesarista. Minulla oli se lause valmiina:

J’ai quitté Helsingin Sanomat... Uskotteko, että voisin ryhtyä kirjailijaksi?”

”Isä Roger katsoi minua silmiin ja sanoi: ’Totta kai, te elätte ristiriidassa.’”

Nopola vakavoituu.

”Hän otti minua kädestä ja siunasi työni. Uskon niin.”

Nyt soitetaan kyllä Georg Otsia. Älä kiiruhda, suomalaiset sanat taas Saukin.

Älä kiiruhda kun tiedät sen

tuskaa vain ois tiemme yhteinen.

Älä kiirehdi nyt luoksein mun

varjot vain peittäis sun.

Nopola ei juuri ole kiirehtinyt. Kesti kauan ennen kuin hän löysi oman äänensä.

”Se on ennen kaikkea yksinkertaistamista. Ei pidä yrittää olla fiksu.”

Se on hämäläisajattelua. Älä ny vaan luule että sää mikään niin erinomanen oot.

Mutta aluksi Nopola ei sitä ymmärtänyt.

Aika pian Ranskasta palattua ilmestyi novellikokoelma.

Se oli osaavasti tehty, mutta monet novellit kertoivat enemmän suuresta lukeneisuudesta kuin omasta tyylistä.

Yksi suurista haaveista oli nyt totta; oma kirja. Hän antoi haastattelun Demariin.

Sitä edeltävänä yönä hän valmistautui huolellisesti.

”Olin lukenut ja kirjoittanut ylös postmodernien ajattelijoiden lauseita, joita sitten siteeraisin. Olin niin hermostunut, että kaadoin toimittajalle kahvia teesihdin läpi.”

Nopola korosti, että hän elää aivan tavallista elämää, vaikka onkin nyt kirjailija.

’Toisaalta yritin olla nuorelle toimittajalle kiinnostava ja vaihtoehtoinen. Brassailin sillä, että minulla ei ollut edes pesukonetta. En kuulunut keskiluokkaan.”

Nopola on koko ikänsä pyrkinyt pois keskiluokasta vaihtoehtoihmiseksi, intellektuelliksi, taiteilijaksi. Pyrkimyksestä on syntynyt Nopola-huumoria.

Turvalliseen tamperelais-lauttasaarelaiseen maailmaan ilmestyi äkkiä Transilvania, vampyyreitten maa.

Hän tutustui romanianunkarilaiseen graafikkoon Imre Bäsziin, joka oli kuvittanut unkarinkielisen Kalevalan. Heille syntyi poika 1989. Kaksi vuotta myöhemmin Imre kuoli tapaturmaisesti kotonaan Romaniassa.

”Imre sanoi, että kun lapsi syntyy, minulle aukenee Itä-Eurooppaan ikkuna, josta tuulee aina.”

Nopola on käynyt sukulaisten luona usein.

”Ensimmäisellä kerralla siinä oli nieleskelemistä. Pieni kerrostaloasunto, isoäiti nousi aamuyöstä jonottamaan maitoa.”

”Se on Euroopan takapihaa. Siellä on pimeäkin, viimeksi portaikosta oli varastettu lamput.”

Soitetaanpa Leevi and the Leavingsiä.

Pohjoisen taivaan alla

kituutteli köyhä kansa

rikkailta lainaamalla

toteutti toiveitansa.

Nyt Nopola oli vapaa toimittaja ja lisäksi asuntovelkainen yksinhuoltaja. Ei ollut aikaa eikä varaa kirjoittaa mitään muuta kuin sellaista, mistä sai heti rahaa. Ei puhettakaan vapaasta kirjailemisesta.

Onneksi Nopola oli kerran ennen pojan syntymää päässyt kirjankustantajan juhliin jatkoille.

”Siellä, Fizzin yökerhossa, Silja Hiidenheimo ehdotti minulle: ’Tee lastenkirja!’”

Luitko jo nämä?