Espoolaisessa kammiossa on hiljainen mies, joka ei käy juuri missään eikä tapaa juuri ketään – Hän vain piirtää Aku Ankkaa - Kuukausiliite | HS.fi

Kari Korhonen on Suomen ainoa Aku Ankka -piirtäjä.

Kääk – tuo mies piirtää minut!

Aku Ankka on hillitön tuittupää, jonka arki tulvii uskomattomia seikkailuita. Kari Korhonen on hillitty erakkoluonne, jonka arjen kohokohtia ovat nokkaunet. Heidän elämänsä risteävät päivittäin pienessä espoolaisessa työhuoneessa.


6.11. 2:00 | Päivitetty 7.11. 8:50

Miten riemukasta se olisikaan: aloittaa sarjakuvista kertova juttu sarjakuvamaisella räiskeellä.

Heti ensimmäisissä kappaleissa pestauduttaisiin astronauttisimpanssin viihdyttäjäksi tai skunkkiöljytehtaan tölkinkannensulkijaksi, saataisiin oikopäätä potkut, keksittäisiin sukanvalitsin, säästöpossunravistin ja hotdoginpidin, piipahdettaisiin välillä avaruudessa poimimassa kuukiviä, jouduttaisiin sivuttaispainovoimakirouksen uhriksi ja katsottaisiin Sudenpentujen käsikirjasta, miten navigoida merikilpikonnien jättämien pyörteiden avulla. Siinä sivussa menetettäisiin maltti noin yhdeksän absurdiljoonaa kertaa.

Voi, miten mahtavaa se olisikaan!

Harmi vain, ettei tämä kirjoitus ala niin.

Siitä voi syyttää tarinan miljöötä, johon on hyvin vaikea kuvitella sattumaan juuri mitään.

Yrittäkää vaikka itse, kun eväät ovat tällaiset:

Espoon Pohjois-Tapiolassa, ostoskeskuksen ja puiston välissä, on hiljainen rykelmä 60-lukulaisia kerrostalonmurikoita. Yhden ulko-oven takana on hiljainen käytävä ja käytävän päässä ovi ja oven takana hiljainen kammio.

Kammiossa on hiljainen mies, jolla on pyöreät rillit, aavistuksen unelias katse ja Suomen yleisin sukunimi.

Täällä hän puurtaa päivät pitkät, yksin, näyttöruutunsa loimussa.

Lapsuudenkoti, jossa hän asuu nykyisin kahden kissansa kanssa, sijaitsee juuri työhuoneen kohdalla, kerrosta ylempänä. Jos kattoon poraisi reiän, se puhkoisi makuuhuoneen lattian.

Mies nukkuu aamuisin pitkään, hipsuttelee 32 askelta kammioonsa ja aloittaa päivän työt.

Siinä makuuhuoneessa mies nukkuu aamuisin pitkään, hipsuttelee sitten 32 askelta töihin kammioon, istuu jokusen tunnin tehtäviinsä syventyneenä ja astelee takaisin 32 askeleen kotimatkan. Sitten hän syö ja leikkii kissojensa kanssa.

Seuraa päivien kohokohta: pitkät, hiljaistakin hiljaisemmat päiväunet.

Niiden jälkeen mies palaa usein työhuoneelleen. Myöhäisillat hän katsoo televisiota.

Mies ei käy juuri missään eikä tapaa juuri ketään. Elämä tallustelee samaa 32 askeleen väliä.

Kaikki on siis juuri päinvastoin kuin sarjakuvamaailmoissa, vaikkapa nyt Ankkalinnassa. Senhän tuntevat kaikki: kuvitteellisessa Calisotan osavaltiossa sijaitsevan maagisen kaupungin, jossa seikkailevat muun muassa elämän mätkimä, pätkätöitä paiskiva yksinhuoltaja, upporikas pomosetä ja raivostuttavan onnekas serkku.

Ikkunattomassa työhuoneessa ollaan ikuisuuden päässä heidän kommelluksistaan.

Tai niin voisi äkkiseltään luulla. Oikeasti täällä ollaan hyvinkin lähellä, tarkemmin sanottuna niin lähellä kuin Suomessa on mahdollista.

Kammion mies on nimittäin todellinen harvinaisuus, suorastaan lajinsa ainoa: ilmielävä suomalainen Aku Ankka -piirtäjä.

Lisäksi Kari Korhonen on kotimaisista sarjakuvantekijöistä luetuin. Hillittömiä ankkatarinoita, joita putkahtelee hänen hillitystä työhuoneestaan, selaillaan Augsburgista Australiaan ja Luxemburgista Lähi-itään.

Kuten todettu, itse hän ei moisiin paikkoihin halua. Lentokenttien läpi vaeltaminen, ihmisryteikkö, äänten sekamelska, hui kauhistus! Niistä toipuakseen tarvitsisi päiviä lepäämiseen.

Ankat, hän sanoo, matkustavat hänen puolestaan. Äskettäin hän piirsi Roope-sedän Egyptiin.

”Mun ei tarvitse käydä siellä, koska Roope käy”, hän toteaa.

Sarjakuvapiirtäjä ei juuri tarvitse työssään paperia, sillä nykyisin kuvat syntyvät suoraan näytölle.

Niin se vain on: yhteiskunnan suunnan määrittävät lukeneet ja lukevat ihmiset. Keskeisimmissä asemissa on lakia lukeneita, hallintotieteitä lukeneita, taloustieteitä lukeneita, sanomalehtiä lukeneita, aikakauslehtiä lukeneita, romaaneita lukeneita, elämäkertoja lukeneita, muistelmia lukeneita, runoja lukeneita, aforismeja lukeneita, historiikkeja lukeneita ja Raamattua lukeneita, muun muassa.

Mutta aivan erityisen paljon joukossa on Aku Ankkaa lukeneita.

Kuumaverinen vesilintu on kuin kahvi: tuontitavara, johon juuri suomalaiset ovat mielistyneet.

Kuumaverinen vesilintu on nimittäin kuin kahvi: merten takaa rahdattu tuontitavara, johon suomalaiset ovat mieltyneet syvemmin kuin mikään muu kansa maailmassa.

Hahmon synnyinmaassa Yhdysvalloissa ankkasarjakuvat on käytännössä unohdettu jo kauan sitten. Myös monissa muissa maissa rakastetaan pikemminkin uljaita supersankareita. Tai edes reippaan neuvokasta Mikki Hiirtä.

Itse asiassa epäonnen kolhima ankka syntyi juuri hiiren varjosta. Vielä 1930-luvun alussa Mikki oli Walt Disneyn animaatiostudion ylivertainen supertähti. Se imi elokuvateattereihin miljoonayleisöjä, ja sen kuvilla myytiin tavaroita hopeakoruista liitutauluihin.

Sitten studiolla alettiin tuskastua moitteettomaan maskottiin. Hiiren elokuvaura oli käynnistynyt varsin häijysti — esimerkiksi pudottamalla tyttöystävä Minni lentokoneesta — mutta ennen pitkää suosio oli laimentanut hahmon. Jäljellä oli hymyilevä kiiltokuva.

Tarvittiin räiskyvämpi vastinpari.

Pian merimiespukuinen lintu alkoikin tuittuilla ensin animaatiofilmien sivuosissa, sitten pääosissa ja ohessa vielä sarjakuvissa.

Lopulta myös kauas Suomeen saatiin lehti, joka nimettiin tulisen ankkahahmon mukaan. Näytenumero ilmestyi itsenäisyyspäivän aattona 1951.

Silloinen Suomi oli totinen ja jäykkä paikka. Sokeri ja kahvi olivat sodan jäljiltä kortilla. Televisiota ei ollut. Kun radion ainoan kanavan avasi, kuuli klassista musiikkia tai mittaustauon monotonisen piippauksen.

Rock ’n’ roll? Ei vielä puhettakaan moisesta.

Yksi sarjakuvalehti sentään ilmestyi, tosin osittain mustavalkoisena. Nimi oli Sarjakuvalehti ja sisältö enimmäkseen poikamaisia seikkailuja, Teräsmiestä ja Mustanaamiota.

On helppo kuvitella, että kun posti toi uuden, värillisen ja monipuolisia eläinhahmoja pursuavan lehden, se kuvitti ja huvitti arkea kummasti.

Pian on juhlan paikka: joulukuussa Suomen Aku Ankka -lehti täyttää 70 vuotta.

Tosin se on jo pitkään ollut paljon muutakin kuin sarjakuvalehti. Kysymys on instituutiosta.

Lehti on esitellyt suomalaisille amerikkalaista arkiesineistöä niin pitkään, että kuin varkain se on alkanut näyttää omalta. Vihreitä seteleitä, katujen varsilla jököttäviä paloposteja, sivusta avattavia postilaatikoita, pyöreitä peltisiä roskatynnyreitä, taikinakuorella peitettyjä omenapiirakoita, nelikulmaisia valmistujaislakkeja, pähkinävoita ja nakkisämpylöitä.

Lehti on muokannut kieltä ja kulttuuria kuin Kalevala tai Tuntematon sotilas. Puhumme kekseliäistä pellepelottomista ja ärsyttävän onnekkaista hannuhanhista, kutsumme poliisin erikoisjoukkoja Karhukoplaksi ja muistelemme vuoden 1995 jääkiekon MM-kisojen Tupu–Hupu–Lupu-ketjua. Sanakirjaan asti ovat päätyneet kääk ja mietintämyssy.

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä, joku saattaa joskus sanoa.

Uudistamisen ohella lehti on myös säilyttänyt. Siinä missä elintarviketeollisuus opettaa syömään sellaisia perinneruokia kuin hernekeitto ja riisipiirakka, käyttävät kielellisesti rikkaat ankat sellaisia vanhoja sanoja kuin ettone ja hyrysysy.

Tärkein on kuitenkin aapiskukon rooli. Vuosikymmen toisensa jälkeen lasten on ollut pakko ponnistella puhekuplien kanssa — muuten jäisi tyystin selvittämättä, mitä jännittävissä kuvissa tapahtuu.

Kasvattajan virka on säilynyt hämmästyttävän hyvin. Keskiviikkoisin sadattuhannet suomalaislapset panevat sivuun älyvekottimensa ja tarttuvat sarjakuvalehteen, sillä Akua luetaan yhä lähinnä paperilta.

Ankka on yhä Suomen suosituimpia viikkolehtiä, mutta sekään ei enää ole entisissä voimissaan. Levikki on valahtanut kolmannekseen huippuvuodesta, joka oli 2008.

Kansakunnan toivot lukevat yhä vähemmän. Teinipojista jo lähes joka viidennellä on niin kehno lukutaito, ettei se riitä selviytymiseen yhteiskunnassa, jossa pitäisi paitsi opiskella, myös laatia vakuuttavia työhakemuksia, täyttää lomakkeita ja kirjoitella kohteliaita sähköposteja.

Kirjoihin heidät saa tarttumaan vain pakottamalla, jos sittenkään.

Kaikkeen ei Akukaan pysty.

Toisin kuin Ankka, Korhonen poistuu kotitalostaan harvoin. Työhuone sijaitsee katutasossa.

Jos ihminen voi saada elämälleen ankkamaiset lähtökohdat, ovat ne kai tällaiset:

Perheen lasten nimet ovat Jari, Sari ja Kari. Isoisän nimi on Aku. Hänen viimeinen työpaikkansa on yövartijana vartiotoimistossa nimeltä Säppi.

Kuvaan istuu sekin, että monien muiden suomalaislasten tapaan myös Kari Korhonen oppi lukemaan Aku Ankasta.

Lehti tilattiin kotiin hänen nimellään, kun ikää oli vasta neljä vuotta. Aluksi sarjakuvaa toki luettiin yhdessä isän kanssa.

Teini-iässä poikien tyypilliset harrastukset, rockmusiikki ja urheilu, vilahtivat ohi. Miten niitä olisikaan huomannut, kun hotki kaksin käsin sarjakuvia? Lucky Lukeja, Tinttejä ja Asterixeja.

Lukion viimeisenä vuonna piti alkaa miettiä, mitä lähtisi opiskelemaan. Historiaa? Englantia?

Korhonen jätti kokonaan hakematta.

Elämän oli nimittäin kaapannut melko tuore innostus: piirtäminen. Koska polte sattui olemaan nörttimäistä laatua, tuli omistautumisesta lähes kokopäiväistä.

Kun tuijotti tuntitolkulla rakkaita sarjakuviaan, kuten ankkamestari Carl Barksia, alkoi viivojen ja ruutujen viidakosta väkisinkin omaksua sommittelun tajua.

Voisikohan piirtämällä elää itsekin? Lukion loputtua, keväällä 1992, Korhonen päätti antaa itselleen vuoden aikaa.

Haave ei ollut aivan tuulesta temmattu. Hänelle oli nimittäin kehittynyt kontakteja.

Jo lukiossa lomat ja viikonloput olivat kuluneet töissä sarjakuvakauppa Fennica Comicsissa, joka sijaitsi tuolloin Helsingin keskustassa Kalevankadulla.

Asiakkaina kävivät maan tunnetuimmat sarjakuvatoimittajat ja -piirtäjät.

Mitä sen luokan tekijöille edes uskalsi sanoa? Ei mitään. Olihan hän vain apulainen, joka nosteli lehtiä hyllyihin.

Vakioasiakkaisiin kuului Aku Ankka -lehden silloinen päätoimittaja Markku Kivekäs. Liikkeessä oli tapana panna hänelle syrjään kappale kutakin Disney-lehteä. Ja jos Amerikasta saapui myyntiin erityisen kiinnostava uutuus, oli asiasta ilmoitettava päätoimittajalle.

Puheluista tuli Korhosen tehtävä. Tuletko hakemaan?

Sarjakuvista syntyi jutunjuurta, ja jutunjuuresta kasvoi vähitellen ystävyys.

Kerran jonkin Disney-animaatioelokuvan ennakkonäytöksessä jutunjuureksi nousi jotain erityisen kiinnostavaa.

Kööpenhaminasta oli saapumassa merkittäviä vieraita.

Tanskalainen mediamammutti Egmont oli hiljattain palkannut riveihinsä kaksi arvostettua Disney-sarjakuvien toimittajaa, yhdysvaltalaiset Bob Fosterin ja Byron Ericksonin. Nyt heidän oli tarkoitus vierailla myös Suomessa Aku Ankan toimituksessa.

Egmont-yhtiöllä on yhä lisenssi Disney-sarjakuvien julkaisuun useissa Euroopan maissa. Myös Suomessa julkaistut Ankka-tarinat ovat suurimmaksi osaksi sen tuotantoa.

Kivekäs tiesi toki, että nuori ystävä haaveili piirtäjän urasta. Siksi hän kutsui Korhosen mukaan tapaamiseen.

Miten hieno mahdollisuus se oli! Pääsi esittelemään piirroksiaan vaikutusvaltaisille vieraille. Tarinaideoita, kansiehdotelmia ja sen sellaisia.

Toimittajat katselivat kohteliaasti. Kaipa he pitivät näkemästään, sillä vähitellen Korhonen sai työtehtäviä Egmontilta. Ensin yksisivuisten tarinoiden piirtämistä, sitten käsikirjoitusten laatimista kokeneemmille piirtäjille. Ennen pitkää hän pääsi kuvittamaan pitkiä sarjojaan itse.

Sillä tiellä on nyt kulunut lähes 30 vuotta.

Kirjastokorttia Kari Korhosella ei ole ollut vuosiin: kävi niin tuskalliseksi palauttaa teoksia, joihin oli ehtinyt kiintyä.

Työhuone on niin väärällään sarjakuviin liittyvää tavaraa, että sitä voisi nimittää Disneyn minimuseoksi.

Kirjahyllyt on sullottu täyteen lähdekirjallisuutta ja Aku Ankan vuosikertoja. Kätköissä on myös omistuspiirroksia kuuluisilta Ankka-tekijöiltä, kuten yhdysvaltalaiselta Don Rosalta, chileläiseltä Vicarilta ja argentiinalaiselta Daniel Brancalta. Heitä Korhonen on kohdannut vuosien varrella esimerkiksi Egmont-yhtiön järjestämissä tapaamisissa.

Seinillä on kuitenkin aarteista suurin.

Disney-piirroselokuvat ovat sarjakuvien ohella toinen suuri intohimo, joka syttyi jo lapsena. Siksi seiniä peittää kunnioitettava kokoelma animaattoreiden piirroksia ja maalauksia. Kuvat ovat amerikkalaisista huutokaupoista hankittuja, ja jokainen on aito, siis elokuvanteossa käytetty.

Tuolla Bambi, täällä Pinokkio, tuossa Aristokatit, tässä Tuhkimo. Yksi piirros vastaa elokuvassa sekunnin kahdestoistaosaa, joten kokopitkään filmiin uppoaa tyrmäävä määrä kuvia.

Ajatella, noihinkin kehyksiin on vangittu sekunnin murto-osa Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, Disneyn ensimmäisestä täyspitkästä animaatioelokuvasta vuodelta 1937. Päähahmo on juuri kajauttamaisillaan, että päivällinen on valmis.

Jos työhuone on Disney-fanin aarreluola, niin koti on aivan muuta: ei ainuttakaan ankkamukia! Tilaa hallitsevat toisenlaiset keräilyesineet, kuten ikivanhat kartat sekä kupari- ja puupainokuvat.

Entä kotikirjasto? Jo yksin muinaista Egyptiä käsitteleviä tietokirjoja on hyllymetreittäin.

Kotikirjastossa on esimerkiksi massiivinen kirjasarja, joka keskittyy esittelemään 1800-luvun univormuja.

Keräilyvietti on niin armoton, että toisinaan se saa tutut pyörittelemään silmiään. Hankkia nyt massiivinen kirjasarja, joka keskittyy 1800-luvun univormuihin! Kuka höyrypää tekee niin?

No, sarjakuvapiirtäjä. Jos tulee tarve etsiä mallipiirros egyptiläisen sotilaspoliisin asusta 1880-luvulta, apu löytyy kirjahyllystä.

Sielunkumppanuus erään ankkalinnalaisen kitsastelijan kanssa on ilmeinen.

Kuten kaikki Ankkansa lukeneet tietävät, äveriäs Roope-setä ei haali kolikoita tullakseen entistäkin rikkaammaksi, vaan koska hän rakastaa rahoja keräilyesineinä.

Korhonen virnistää.

”Eihän sellaiseen voi olla samaistumatta.”

Intohimoisena keräilijänä hän tietää hyvin, miten riipaisevaa on luopua aarteistaan. Kirjastokorttiakaan ei ole ollut vuosiin: kävi tuskalliseksi palauttaa teoksia, joihin oli ehtinyt kiintyä.

”Totesin, ettei kirjasto ollut mun paikka.”

Lokakuussa ilmestyi Roope Ankan päiväkirjat, jota Kari Korhonen pitää päätyönään.

Roopesta ja kirjoista puheen ollen: viime aikoina Korhonen on työstänyt kammiossaan hanketta, jossa molemmat yhdistyvät.

Lokakuussa ehti nimittäin ilmestyä sarjakuvakokoelma, jota hän pitää 28-vuotisen Ankka-uransa merkkipaaluna.

Roope Ankan päiväkirjat sijoittuu nimihahmon nuoruusvuosiin, kuten Klondiken kultaryntäykseen 1800-luvun loppuun.

Valtaosa tarinoista on ilmestynyt Aku Ankassa parin vuoden sisällä, mutta mukana on myös aiemmin julkaisemattomia sarjoja, kuten mainittu Egyptiin sijoittuva seikkailu.

Osa tarinoista on julkaistu myös eri puolilla Eurooppaa — kehujen saattelemina.

Alaskan kyljessä sijaitseva Klondike on Roopen omaisuuden myyttinen alkulähde. Sinne kirjoitetut nuoruudenseikkailut ovat olleet suurimpien ankkapiirtäjien, kuten Carl Barksin ja Don Rosan, parhaita mestarinäytteitä.

Aihe on Ankka-faneille pyhä, joten siihen tarttuminen vaatii uskallusta. Ehkä juuri siksi idea piti poikkeuksellisesti hyväksyttää myös Disney-yhtiössä etukäteen. Onhan kyse legendaarisen hahmon legendaarisimmista vaiheista.

Joka tapauksessa yli sadan vuoden takainen maailma on tarinankertojan aarrearkku. Korhosen kotikirjastoon kuuluu kokoelma vanhoja ranskalaisia Le Tour de Monde -lehtiä, joissa kerrotaan seikkaperäisesti tuolloisista tutkimusretkistä. Elettiin viimeisten suurten retkien aikaa.

Matkoihin sekoittui vieraiden kansojen riistoa ja muuta nykysilmin roistomaista, mutta toki myös tietämys maailman ihmeistä karttui. Löydettiin Niilin alkulähde ja saavutettiin etelänapa.

Juuri nämä merkkiteot vetoavat sisäiseen, seikkailunnälkäiseen pikkupoikaan.

”Tutkimusmatkailijat olivat aikansa suuria sankareita”, Korhonen sanoo.

Sitten hän hymyilee.

”Olen ajatellut, että Roope oli yksi suurimmista.”

Maailma ilman hattaraisia Disney-tarinoita… Tai ei sittenkään. Sitä on mahdoton kuvitella.

Viiksekkään satusedän luoma imperiumi on merkinnyt länsimaiselle lapsuudelle sitä mitä Google, Facebook ja Apple nykyisin aikuisten arjelle.

Halusi tai ei, Disney omistaa ison osan elämän varhaisista vuosista. Viihdeyhtiössä määritetään, mitä sadat miljoonat lapset katsovat televisiosta, millaisten hahmojen kuviin he pukeutuvat, millaisia videopelejä he pelaavat ja mitä leluja he kärttävät joululahjaksi.

Niin vaikutusvaltaisessa koneistossa on lähtökohtaisesti jotain — pelottavaa.

Aku Ankka on toki lähtöisin samasta koneistosta, mutta lehti on jo pitkään ollut lähes kokonaan eurooppalainen tuote.

Napanuora Disney-yhtiöön on enää heiveröinen. Walt Disney piti sarjakuvia melko mitättömänä sivutuotteena. Ehkä siksi yhtiö solmi kustantamoiden kanssa sopimuksia, jotka oikeuttivat tuottamaan ja julkaisemaan Disney-lehtiä.

Tekijöillä on yllättävän suuret vapaudet, joihin viihdejättiläinen ei puutu kärkkäästi.

Monissa Euroopan maissa Aku Ankkaa vastaavat julkaisut ovat lähes identtisiä, mutta Suomessa toimitus kokoaa lehdet itsenäisesti pääosin tanskalaisen Egmont-kustantamon valikoimista. Tarinoita tuottaa suuri joukko freelance-käsikirjoittajia ja -piirtäjiä eri puolilta maailmaa.

Joskus Suomen-toimitus tahtoo mukaan täysin paikallista sisältöä. Sitä tilataan tietysti Korhoselta. Hän on piirtänyt esimerkiksi Pohjanmaalle ja Lappiin sijoittuvia tarinoita sekä ankkaversiot Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen -klassikkoromaanista ja Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvasta.

Jotkut Suomi-tarinoista ovat, ehkä hiukan yllättäen, ilmestyneet myös muualla.

Oudolta voi kuulostaa esimerkiksi se, että saksalaisessa Micky Maus -lehdessä on julkaistu Korhosen sarjakuvaversio Aleksis Kiven näytelmästä Nummisuutarit.

Piirtonäytölle ilmestyy ympyrä. Sen alle toinen. Kolmas.

”Disney-hahmot ovat pohjimmiltaan tällaisia pallukoita”, Korhonen selittää ja sohii näyttöä kosketuskynällä.

Silmät, nokka. Kämmen, käsivarsi.

”Tämä on raakileluonnos, jossa ei tarvitse varoa, miten viivansa vetää.”

”Näitä työvaiheitahan lukija ei koskaan näe.”

Nykyisin piirtämiseen ei juuri tarvitse paperia. Kuvat syntyvät suoraan sähköiseen muotoon näytölle.

Kun luonnos on hahmoteltu, voi sen himmentää taustalle. Alkaa tussaus, puhtaaksi piirtäminen, joka sekin hoituu kosketuskynällä. Ennen se vaati valopöydän ja puhtaan paperin. Nyt suttuviivat katoavat näppärästi napinpainalluksella.

Ja kas: siinä onkin valmis Aku Ankka, vieläpä harvinaisen aurinkoisessa poseerausasennossa.

Jos kyse olisi oikeasta sarjakuvalehden sivusta, lähtisi se sähköpostilla Kööpenhaminaan Egmont-yhtiöön, josta se lähetettäisiin värittäjälle.

Tätä ennen olisi tietysti pitänyt laatia käsikirjoitus ja sitäkin ennen juonitiivistelmä.

Toisin kuin useimmat Ankka-piirtäjät, Korhonen myös kirjoittaa tarinansa itse. Siksi hän on harjaantunut katsomaan arkisimpiakin yksityiskohtia ankkojen silmin.

Aku Ankka -tarinan idea voi löytyä vaikka ruokakaupan ilmoitustaululta.

Vaikkapa kaupan ilmoitustaulua. Kerran siellä oli lappu: Löydetty avaimet. Soita ja kuvaile.

Päähän pulahti heti ajatuksia.

Mitä jos lappu olisikin Ankkalinnassa?

Mitä jos siinä lukisi, että on löydetty jotain arvokasta?

Mitä jos ilmoitustaulu olisi Miljonääriklubin vieressä?

Mitä jos sen huomaisi Roope?

Mitä jos sen näkisi myös Karhukopla?

Bingo! Tarinan ainekset olivat koossa.

Ideat tosin eivät muutu pitkiksi Ankka-sarjoiksi käden käänteessä. Jo piirtämiseen on varattava viikkoja. Päivässä saa aikaan vajaan sivun.

Kun valmis tarina on vihdoin hyväksytty Tanskassa, lähtee se eri maihin, vaikkapa nyt Suomeen, käännettäväksi. Työstä vastaavat pääosin freelance-kääntäjät, viimeistelystä kunkin maan oma toimitus.

Vasta tässä vaiheessa puhekuplat saavat kehutun, notkean kielensä. Käsikirjoitukset kun ovat karkeaa englantia, jota ei ole tarkoitettu julkaistavaksi. Kääntäjät saavat lisäillä omia vitsejään varsin vapaasti.

Poimitaan näytteeksi Korhosen vuosia sitten kirjoittama tarina, jossa Aku on päässyt jääkiekkoareenan apulaistalonmiehen lomittajaksi.

Käsikirjoituksen yhdessä ruudussa on kyltti, jossa lukee lakonisesti: Hockey world championships — coming soon.

Valmiissa, suomennetussa puhekuplassa sama ilmaistaan hiukan värikkäämmin: Ällistyttävintä lätkää näillä leveyspiireillä: maailmanmestaruuskisat Ankallisareenalla.

Toisaalla Akun ajatuskuplassa lukee: I see what he’s doing! I’m going to see these games free if it kills me!

Suomennos: Jassoo! Jo tajusin, mitä Tulppu juonii. Mutta minuahan ei niin vain jalliteta! Katson kisat ilmaiseksi, vaikka nokka menisi!

Siinä lehden tavaramerkki — yhtä aikaa lukutaidon käsipohjaa ja niin iloista sanojen leikkiä, että aikuinenkin hykertelee.

Tänne espoolaiseen kammioon nauruntyrskyt vain eivät kuulu. Täällä, animaatiopiirrosten ympäröimänä, 32 askeleen päässä kotiovelta, näyttöruudun kajossa, istuu hillitty mies, jonka työ on tuoda väriä lasten ja lastenmielisten arkeen mutta jonka oman elämän kohokohtia ovat päiväunet.

Se on kupla, eikä kyse todellakaan ole mistään mölisevästä puhekuplasta.

Joskus, kun saa tarinansa valmiiksi ja napauttaa lähetä-painiketta, kuplan keskellä voi iskeä epäilys. Lukeeko näitä kukaan? Mistä sen tietää.

Ja ajoittain sen saakin tietää. Sähköpostiin tulee fanikirjeitä. Ranskasta, Alankomaista, Saksasta, Italiasta, Kreikasta…

Se tuntuu mukavalta, tietysti. Huomata, miten monille Aku onkaan tavattoman rakas.

Korhonen naurahtaa.

”Joskus avaruus vastaa takaisin.”

Helsingin Sanomat kuuluu samaan Sanoma-konserniin kuin Aku Ankka.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?