Ville Haapasalo lähti Siperiaan, ja huuruinen matka huipentui šamaanin rituaaliin, jonka päätteeksi suosikkinäyttelijä nytkähteli itkun voimasta – Kuukausiliitteen uusinta vuodelta 2013 - Kuukausiliite | HS.fi

Ville Haapasalo lähti kuvausmatkalle Siperiaan vuonna 2013. Pitkällä lennolla Jakutskiin oli aikaa nukkua.

Sehän on Ville!

Kuukausiliite matkusti näyttelijä Ville Haapasalon kanssa Jakutskiin. Perillä kävi ilmi Haapasalon suunnaton suosio mutta myös sen salaisuus. Juttu on julkaistu lokakuussa 2013.


7.11.2021 2:00 | Päivitetty 7.11.2021 9:45

Siperiaan on menijöitä. Ensimmäinen bussilastillinen kuskattiin lentokoneeseen jo, ja tämä toinenkin on täynnä.

Viimeinen, viimeisempi ja vieläkin viimeisempi kuulutus lennolle S7 109 Moskovasta Jakutskiin kajahti Domodedovon lentoaseman kaiuttimista niin kauan sitten, että alkaa jo jännittää.

Mitä jos kauan tavoiteltu päähenkilömme ei ehdikään koneeseen? Mutta luultavasti huoli on turha. Eiköhän Venäjällä ole totuttu odottamaan tärkeitä ihmisiä.

Matkustajat vaihtavat jalkaa ja vilkuilevat kellojaan. Ilmoitettu lähtöaika lähestyy.

Vihdoin lähtöportilla näkyy liikettä. Automaattiovet avautuvat, ja ulos ryöpsähtää kahden naisen ja kolmen miehen ryhmä. Keskellä nilkuttaa iso pipopäinen mies, jonka repaleinen parta tutisee tuulessa.

Kun ihmiset tunnistavat pipopään, bussissa käy hyväntuulinen kohahdus, ja todellakin: venäläiset tunnistavat hänet. Jopa piukeisiin farkkuihin ahtautuneet nyrpeät jakuuttipissikset pudottavat hetkeksi merkkipuhelintensa kuulokkeet korviltaan. Toiselta karkaa pieni kikatus.

Sieltä täältä supatuksen keskeltä erottuu tuttu sana: Ville.

Rinnassa humahtaa lämmin ailahdus. Kyllä, se on Ville, meidän Villemme maailmalla.

Bussi hurauttaa koneen viereen, ja väki tungeksii ulos. Lähtö viivästyy entisestään, sillä näyttelijä ja monitoimimies Ville Haapasalon ympärille kerääntyy joukko kanssamatkustajia, jotka tahtovat päästä yhteiskuvaan tähden kanssa. Tottuneesti Haapasalo nappaa avaraan kainaloonsa naisia, miehiä ja lapsia ja väläyttää jokaiselle kännykkäkameralle muhkean hymyn.

Räpsähdysten välissä Haapasalo selittää, että taas kerran Moskovan liikenne teki temput. Auto juuttui kolmeen eri ruuhkaan.

Päivä on ollut pitkä. Filmiryhmä on lähtenyt aamuvarhaisella Taimyrin niemimaan kupeelta Norilskista, ja seitsemän tunnin lentomatkan päässä, hirvittävän kaukana Itä-Siperiassa odottaa Jakutsk, jossa Jäämeri 30 päivässä -sarjan kuvaukset jatkuvat.

”Tässä maassa ei ole poikittaisliikennettä. Aina pitää lentää Moskovan kautta”, Haapasalo sanoo ja vetää kainaloonsa seuraavan ihailijan.

Tuskin moni venäläinenkään on kiertänyt kotimaataan yhtä tiuhaan kuin Haapasalo.

”Ei tasan kukaan. Mutta se on meidän ohjelman pointti. Mennään paikkoihin, joissa kukaan ei käy, ja näytetään, että niihin voi matkustaa. Kun minä olen tällainen maalaistollo, niin ihmiset ajattelee kaikkialla, että kyllä tuolle voi puhua."

Maalaistollo-sanasta tulee mieleen, että mahdetaankohan Venäjälläkin odottaa tähdiltä vaatimattomuutta ja nöyryyttä. Mutta toisaalta, eihän Haapasalo tosiaan vaatteilla koreile, eikä muutenkaan: pipon alta kurkistelevat rasvaiset kiharat, naama punoittaa, ja hengityksessä tuoksahtaa raikas tuore votka.

Hän ehtii kertoa vielä tarinan laitapuolen kulkijasta, joka tuli juttelemaan Helsingin rautatieasemalla. Kulkija kertoi nähneensä Haapasalon Venäjää esitteleviä televisio-ohjelmia ja sanoi: "On se hyvä, että köyhätkin voi kiertää maailmaa."

Haapasalo kipuaa laskuportaat ylös, ottaa luontevasti lentoemänniltä vastaan julkkiksille varatut erityishymyt ja istahtaa bisnesluokan leveälle penkille.

Oli ollut puhetta, että voisimme käyttää hyödyksi pitkän lentomatkan ja jutella Haapasalon kanssa hänen merkillisestä urastaan ja elämästään Venäjällä. Haapasalo kuitenkin ilmoittaa kohteliaasti, ettei haastattelu sovi, hän tarvitsee unta.

Katsotaan tilannetta uudelleen muutaman tunnin päästä.

Lentokoneen ikkunasta näkyy suunnaton Siperia.

Kaikki se, mitä Ville Haapasalosta tiedetään, on kuulostanut niin kiinnostavalta, että kuullakseen lisää kannattaa ilman muuta matkustaa ensin 890 kilometriä Moskovaan ja sitten 5 300 kilometriä Moskovasta itään. Tai no, jos totta puhutaan, niin tapaaminen ei ottanut onnistuakseen lähempänä. Juttu Ville Haapasalosta on ollut vireillä pitkään, mutta sopivaa aikaa ei ole löytynyt, sillä Haapasalo on niin läpeensä kiireinen mies. Hänellä tuntuu olevan Venäjällä koko ajan monta työtä menossa yhtä aikaa: elokuvia, tv-sarjoja, liiketoimia, koulutuksia, mainoksia...

Vapaa-aika Suomessa taas on tiukasti pyhitetty perhe-elämälle. Hänen vaimonsa on näyttelijä Saara Hedlund. Lapsia on kaksi.

Nyt olemme kuitenkin päässeet lähelle. Tähti kuorsaa vain 12 penkkirivin päässä.

Haapasalosta on ilmestymässä kirjakin, joten jutun tekeminen tuntui koko ajan tarpeellisemmalta. Eihän siitä mihinkään pääse, että Ville Haapasalo on ylivoimaisesti suosituin suomalainen näyttelijä. Itse asiassa: kuka suomalainen ylipäänsä olisi kansainvälisesti tunnetumpi? Kimi Räikkönen varmaankin, mutta onko toista?

Aamun pikagallupin tulos Moskovan kaduilta oli paljonpuhuva. Yksi vastaajista piti Ville Haapasaloa urheana ja toinen viileänä, mutta peräti viisi nimesi hänet hauskaksi ja yksi sekä hauskaksi että hyvännäköiseksi. Vain kaksi kymmenestä ei tunnistanut häntä kuvasta.

Moskova–Jakutsk-välillä on ruhtinaallisesti aikaa kerrata Kauko Röyhkän kirjoittaman ja Juha Metson valokuvaaman kirjan huippuhetkiä. Siinä käsitellään lähinnä 1990-lukua eli Haapasalon uran alkuvaiheita Venäjällä. Kirja on nimeltään Et kuitenkaan usko, ja se on osuva nimi, niin hurjia Haapasalon jutut ovat.

Junajuttu on sieltä oudoimmasta päästä: Kun Haapasalo opiskeli Pietarin teatterikoulussa, hänet ryöstettiin yhdeksän kertaa, yleensä aina väkivaltaisesti, mutta mielikuvituksellisimman rosvouksen kohteeksi hän joutui junassa.

Vuonna 1993 Haapasalo nousi eräänä iltana Pietarissa yöjunaan, jonka piti olla aamulla perillä Moskovassa. Hän heräsi puolitoista vuorokautta myöhemmin samasta makuuvaunusta melkein Mustanmeren rannalta. Vaunu oli täynnä heräileviä ja yhtä hämmentyneitä kanssamatkustajia. Kävi ilmi, että koko porukka oli tainnutettu erityisen ärjyillä tyrmäystipoilla ja kaikki rahan arvoinen oli viety. Moskovassa gangsterit olivat irrottaneet vaunun ja liittäneet sen toiseen junaan.

Haapasalo nousi junasta Novorossiisk-nimisessä kaupungissa ilman rahaa ja passia. Hänelle oli jäänyt vain muovikassi, jossa oli muutama Lahden kaupunginkirjastosta lainattu kirja ja Philipsin partakone. Hän myi partakoneen torilla ja sai siitä riittävästi rahaa paluulippuun. Ennen kuin hän ehti lippuluukulle novorossiiskiläiset huligaanit kuitenkin ryöstivät rahat ja lisäksi mukiloivat hänet pahanpäiväisesti.

Seuraavaksi hän pääsi miliisin avustuksella viereiseen Gelendzhik-nimiseen lomakaupunkiin. Siellä hän kiersi ravintoloissa esittämässä suomalaisia kansantansseja ja saavutti niin suurta suosiota, että matkarahat olivat taas kasassa. Mutta jälleen miesporukka kävi hänen kimppuunsa, vei rahat ja jätti hänet verilammikkoon makaamaan.

Takaisin Pietariin hän pääsi lopulta kuukauden päästä.

Kyllä tuollaisia tarinoita kelpaa kuunnella, varsinkin, kun niillä on onnellinen loppu. Haapasalo on paitsi hengissä myös menestynyt ja kuuluisa.

Kone on lentänyt kohti itää jo yli kaksi tuntia, kun erittäin unenpöpperöinen Haapasalo tulee piipahtamaan turistiluokassa. Nytkään ei ole hyvä hetki haastattelulle, mutta sovimme, että aloitetaan heti, kun pääsemme Jakutskiin.

Bisnesluokan verhot kahahtavat kiinni Haapasalon perässä. Hän istuutuu paikalleen ja panee kuulokkeet korvilleen. Hän vilkaisee ulos ikkunasta. Alhaalla on Siperia, musta ja suunnaton kuin meri. Haapasalo näpäyttää Tuomari Nurmion uuden levyn soimaan ja antaa unen viedä.

Jakutskissakin monet tahtovat kuvan vastaheränneestä suomalaisjulkkiksesta.

Jakutskin lentokentän matkatavarahallissa jatkuu tuttu meno. Ville Haapasalon ympärille kerääntyy ihmisiä, jotka haluavat yhteiskuvaan idolinsa kanssa. Kärsivällisesti hän täyttää kaikkien toiveet.

Samalla suoritetaan laskutoimitus. Haapasalo arvioi poseeranneensa viidentoista vuoden ajan joka päivä keskimäärin sadassa yhteiskuvassa. Tulos on hämmentävä: yli puoli miljoonaa kuvaa.

Sitä paitsi, jos tarkkoja ollaan, niin rumbahan alkoi jo 18 vuotta sitten, kun Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia -elokuva valmistui vuonna 1995. Muistakin elokuvan näyttelijöistä tuli toki kuuluisuuksia Venäjällä, mutta tuskin kenestäkään yhtä kuuluisaa kuin Haapasalosta. Ainakaan kukaan heistä ei ole päässyt arvostetun amerikkalaisen talouslehden Forbesin listoille. Joitakin vuosia sitten Forbes arvioi Haapasalon Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi. Ei ihme, että Haapasalo on päässyt kalaan itsensä presidentti Vladimir Putinin kanssa.

Totta kai Haapasalolla on käynyt valtava tuuri. Ohjaaja Aleksandr Rogozhkin sattui kirjoittamaan yhdeksi elokuvansa keskeiseksi roolihenkilöksi suomalaisen kirjailijan. Ja ohjaaja sattui kuulemaan, että Pietarin teatterikoulussa opiskelee suomalainen Ville Haapasalo.

Olemattomalla budjetilla tehdystä sekoilukomediasta tuli merkkiteos, jota esitetään television pääkanavilla aina, kun Moskovan metrossa räjähtää pommi tai tapahtuu jotain muuta niin ikävää, että kansalaiset tarvitsevat mukavaa ajateltavaa. Joka tapauksessa Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia näytetään Venäjällä televisiossa kuulemma vähintään kymmenen kertaa vuodessa. Haapasalo kertoo, etteivät venäläiset suostu myymään elokuvan esitysoikeuksia ulkomaalaisille.

"Ne vastaa, että se on meidän kansallisaarteemme, se ei ole myytävänä."

Ensimenestyksen jälkeen Haapasalo on näytellyt niin monessa venäläisessä elokuvassa, ettei edes itse muista tarkkaa määrää, mutta luku taitaa olla jossain kolmenkymmenen paikkeilla.

”Suurin osa on täyttä huttua”, hän sanoo kaunistelematta.

Laukkuja alkaa kolista pitkin hihnaa. Ulkona odottaa timantinkirkas auringonpaiste, joka kaunistaa ikiroudan päällä lepäävän kaupungin ja vie huomion tienvarsitalojen irvistelevistä nurkista, nuhruisista maalipinnoista ja notkahtaneista kurkihirsistä.

Mutta älkää ymmärtäkö väärin, Jakutsk on yksi Siperian vanhimpia ja hyvinvoivimpia kaupunkeja. Se perustettiin mahtavan ja oikullisen Lena-joen kainaloon jo 1600-luvulla. Se on rakennettu ikiroudan päälle, ja sen maaperässä piilottelee kultaa ja muita rikkauksia. Ilmasto tosin on karu. Tammikuun keskilämpötila on –43 astetta.

Olisiko nyt sopiva hetki sille haastattelulle?

No ei. Hotellilla Haapasalo ilmoittaakin, että hän haluaa vetäytyä pariksi tunniksi huoneeseensa lepäämään ja siistiytymään. Takana on kahden viikon kuvausrupeama: paljon matkustamista, vähän unta ja ylipitkiä työpäiviä mahdottomissa olosuhteissa. Jatkutskissa on tarkoitus ottaa hiukan rennommin.

Ihan ensimmäiseksi Haapasalo näyttää kuitenkin suunnistavan aulabaarin tiskille.

Haapasalo tietää kikan, jolla viinan hajun saa häivytetyksi hengityksestä.

Kirjassaan Et kuitenkaan usko Haapasalo kertoo näkemyksensä votkan historiasta. Juoman kehitti venäläinen kemisti Dmitri Ivanovitš Mendelejev, joka tunnetaan parhaiten kemian jaksojärjestelmän luojana. Votka oli tilaustyö, jonka tilasi joku tsaareista, ehkä Aleksanteri II tai III tai kenties jopa Nikolai II. Toimeksiantoon kuului, että Mendelejevin piti valmistaa päihdyttävä juoma, josta ei tule krapulaa. Mendelejev päätyi siihen, että juoman pitää olla tasan 40-prosenttinen tisle eikä siinä saa olla kuona-aineita.

Haapasalo esittelee kirjassa myös teatterikoulussa oppimansa kikan, jolla saa häivytetyksi viinan hajun hengityksestä. Salaisuus on kalasäilykkeen öljy. Sitä kuuluu ottaa ruokalusikallinen ennen ensimmäistä ryyppyä ja toinen viimeisen ryypyn jälkeen.

Mutta nyt kirja piiloon, sillä hissi kilahtaa, ja Ville Haapasalo saapuu sovittuun paikkaan melkein sovittuun aikaan. Kalasäilykkeitä ei ilmeisesti ole ollut saatavilla, mutta vihdoin on tilaisuus istua alas ja yrittää sitä haastattelua.

Tosin Haapasalo on niin tuohduksissaan, ettei tahdo malttaa istua paikoillaan. Hän on juuri nähnyt hotellihuoneensa telkkarista Venäjän valtiolliselta tv-kanavalta pätkän omaa tv-sarjaansa Silkkitie 30 päivässä.

Kuohuttavaksi tapahtuman tekee se, että sarjaa ei ole myyty venäläisille.

”Nämä on mystisiä juttuja. Soitin tutulleni sinne yhtiöön, ja se kertoi, että ne on ostaneet sen. Kysyin, että mistä. Se ilmoitti, ettei valitettavasti voi kertoa, koska se on salaisuus.”

Tapaus ei varsinaisesti ole yllätys. Piraattikopioita liikkuu, ja tällainen vain on Venäjällä tavallista. Se on selvä, että monet asiat ovat tässä maassa kuitenkin paljon paljon paremmalla tolalla kuin 1990-luvun alkupuolella, jolloin miliisit eivät saaneet turvallisuussyistä liikkua kaupungeissa ulkona iltayhdeksän jälkeen. Silti Haapasalon mielestä nykymenoa kuvaa hienosti hänen tuottajatuttavansa lausahdus: Rahan varastamisesta on tullut niin raskasta, että se tuntuu työltä.

”Sitä paitsi meilläkin on koko ajan täällä häntä mukana. Se kävelee jossain tuolla ja kuuntelee meitä. Koko ajan nauhoitetaan, mitä me puhutaan täällä.”

Häntä-sana tarkoittaa ilmeisesti vakoojaa. Voiko tuo olla totta?

”Joo joo, ja se on vielä pientä. Mutta meidän ohjelman tarkoitus ei ole tehdä skandaalia. En halua sekoittaa tähän politiikkaa. Mutta kyllä mä nään sen kaiken. Olen nytkin kaksi viikkoa tehnyt ohjelmaa, kuullut ihmisten tarinoita ja nähnyt sellaista, mitä en halua näyttää, koska se vaan ei ole meidän ohjelman tehtävä. Ja eilen illalla havahduin siihen, että itkin moskovalaisessa yleisessä vessassa, ihan vaan sitä pahaa oloa.”

Näyttää aivan siltä kuin Haapasalon silmät olisivat kostuneet, joten yritetään tiivistää ohjelman tarkoitus omin sanoin: Haapasalo haluaa lisätä ymmärrystä Venäjää, venäläisiä ja Venäjän alkuperäiskansoja kohtaan.

”Tämä kaikki on syy, miksi olen tehnyt ohjelmia. Täytyy myöntää, että nyt Suomen lehdistö on alkanut suhtautua Venäjään aavistuksen verran myönteisemmin. Enää ei puhuta pelkästään pahaa”, Haapasalo myöntelee.

Ville Haapasalo on niin suuri tähti, että hänen nimensä on avannut filmiryhmälle portteja paikkoihin, joihin ei ulkomaalaisia yleensä päästetä. Sellainen oli esimerkiksi Norilskin nikkelikaivoskaupunki, jota monet pitävät maailman saastuneimpana paikkana. Siitäkään ei taida olla haittaa, että Putin on nimittänyt Haapasalon Venäjän valtiontaiteilijaksi.

Miten ihmeessä tämä kaikki on tapahtunut? Miten keskiluokkaisen hollolalaisperheen kunnollinen poika on päässyt tällaiseen asemaan?

”Mun filosofia on aina ollut se, että jos ihminen on valmis vastaanottamaan jotain, niin se löytää sen. Ja asiat löytää sen. Itse asiassa mun koko filosofiani oli siinä. Mä olen silloin lähtenyt avoimin mielin, ja ollut valmis, että sinne, selvä. Kaikki on sattumaa, kaikki on vähän enemmän kuin sattumaa. Mennään sattumalta tuonne, saankin siellä turpaani, sitten lennän tänne, herään katuojasta, nousen tähän, menen tuonne. Kaikki tapahtui sattumalta.”

Ja se ainakin oli sattumaa, että Ville Haapasalo päätti pyrkiä Pietariin teatterikouluun. Ja sekin oli sattumaa, että hänet pyydettiin elokuvaan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia ja että siitä tuli valtava menestys.

Sen jälkeen Haapasalo on kuitenkin tehnyt lujasti töitä uransa eteen.

”En ollut suunnitellut mitään tähden uraa, mutta ei se ole syntynyt yhdessä yössä, niin kuin noin”, Haapasalo sanoo ja napsauttaa sormiaan.

Haapasalo kertoo, että ensimmäiset kymmenen vuotta hänen piti tehdä Venäjällä töitä käytännöllisesti katsoen ilman palkkaa. Se oli tapa pysyä mukana elokuvabisneksessä. Tuottajat soittivat ja sanoivat, että tähän ja tuohon hankkeeseen kannattaa mennä mukaan, vaikkei niistä tule rahaa kopeekkaakaan. Perustelu kuului: ne, jotka selviävät nyt, tulevat selviämään loppuun asti.

Ja Haapasalo meni, hän meni melkein kaikkeen, mihin pyydettiin. Varsin pian kävi selväksi, että Venäjällä näyttelijä ei ole taiteilija, vaan osa showbisnestä.

”Olin tiettyyn pisteeseen asti vain lihaa, jota myytiin, ja olen vieläkin jossain määrin. Tuottaja sanoi mahdollisille rahoittajille, että ai, teillä on tyttären syntymäpäivä. Näyttelijät tulee viihdyttämään teitä. Hypättiin koneeseen ja viihdytettiin niitä kolme päivää tai viikko, kunnes ne sanoi, että hei, me rahoitetaan teidän elokuva.”

1990-luvulla Venäjän mafia rahoitti elokuvia mielellään, sillä elokuvabisnes oli hyvä keino pestä rahaa. Sitä keinoa mafiamiehet – tai kuutiopäät, kuten Haapasalo heitä nimittää –, käyttivät siekailematta.

”Se oli meidän päätyötä, me kierrettiin viihdyttämässä niitä ihmisiä. Oltiin heidän kanssaan ja oltiin hauskoja.”

Jotkut näyttelijät lauloivat, jotkut soittivat, mutta Haapasalo ei osaa oikein kumpaakaan, joten hän kertoi tarinoita. Välillä hän keksi juttuja, välillä hän kertoi tositarinoita elämästään. Kuutiopäät pitivät erityisesti tarinoista, joissa näyttelijä sai turpiinsa monin eri tavoin.

”Me oltiin, noh, huorasta seuraavia. Me päästiin sillä tavalla puhtain paperein pois, että meihin ei koskettu. Mutta muuten oltiin aika lähellä.”

Edelleen Haapasalo viihdyttää joka syksy venäläisiä rahamiehiä Ranskan Rivieralla. Enää heitä ei kutsuta mafiosoiksi, nyt he ovat liikemiehiä.

”Olen päässyt sellaiseen asemaan, ettei minun tarvitse tehdä sitä niin paljon kuin nuorempien tarttee tehdä. Mä voin mennä viikoksi Rivieralle ja lähteä pois, mutta jotkut joutuu olemaan siellä kuukauden.”

Haapasalon asema venäläisessä showbisneksessä muuttui 2000-luvun vaihteessa, kun hän päätti muuttaa imagoaan. Hän ei halunnut olla enää se suomalainen tyyppi niistä komedioista. Hän halusi vakavasti otettavaksi henkilöksi.

Se ei käynyt aivan helposti. Haapasalon piti ensin pysytellä puolitoista vuotta kokonaan poissa julkisuudesta. Sitten tuli Käki, joka on vakava ja taiteellinen elokuva, jossa Haapasalolla on vakava ja taiteellinen rooli. Niin, ja siinä samassa rytäkässä tuli se valtiontaiteilija-nimityskin.

Haapasalo ryhtyi antamaan venäläisille tiedotusvälineille vakavia haastatteluja. Hän alkoi puhua metsän merkityksestä, Itämeren tilasta ja muista tärkeistä aiheista. Vähitellen asenne muuttui ja toimittajille tuli tavaksi kysellä Haapasalolta kommentteja esimerkiksi Habarovskin tulviin. Haapasalo vastaili, että tulvat ovat vakava asia ja niihin pitäisi puuttua.

Nykyisin Haapasalo on Venäjällä suosittu Eurooppa-asiantuntija. Venäläiset tiedotusvälineet eivät juuri kerro Venäjän ulkopuolisesta maailmasta, mutta silloin kun ne kertovat Euroopasta, soitetaan usein Ville Haapasalolle.

”Olen kommentoinut Berlusconia ja montaa muutakin asiaa, vakavasti otettavana ihmisenä, tietämättä asioista mitään”, Haapasalo kertoo ja tiivistää muutoksen: ”Ennen minua sinuteltiin kadulla, mutta nykyisin teititellään. Venäjällä se on iso juttu.”

”Mutta hei, pidetäänkö nyt pieni tauko?” hän ehdottaa.

Se sopii. Jatketaan sitten haastattelua iltapäivällä.

Haapasalo on kliseen ruumiillistuma: maailmaa syleilevä, runsaseleinen, hienostelematon ja sydämellinen karhu.

Kun näkee Ville Haapasalon seisomassa hotelli Polar Starin mahtipontisilla portailla Siperian kirkkaan auringon alla, ei oikeastaan yhtään ihmetytä, miksi venäläiset rakastavat häntä.

Hänen hahmonsa on kuin kliseen ruumiillistuma: maailmaa syleilevä, runsaseleinen, hienostelematon ja sydämellinen karhu, joka ei kanna huolta huomisesta. Jokainen pystyy kuitenkin aistimaan pinnan alla vaanivan slaavilaisen kaihon ja ailahduksen alakuloista sielukkuutta, eikä se vaikutelma synny pelkästään turvonneista silmäluomista.

Tosin juuri nyt Haapasalo ei ole erityisen sielukas. Hän katsoo silmät sirrillään kirkasta taivasta ja kertoo, että kuvausryhmällä on ollut koko matkan ajan hyvää onnea säiden kanssa.

”Aurinko on alkanut paistaa aina heti, kun kamera on kaivettu esiin.”

Haapasalo saapastelee hetkeksi sivummalle – yhteiskuvaan fanin kanssa.

Ohjaaja Iris Olsson tulee ulos hotellin ovesta ja alkaa ihastella säätä.

”Ihanaa kun aurinko paistaa. Koko reissun ajan on ollut harmaata ja sateista.”

On sunnuntai, ja päivän ohjelma on löysä. Tuottaja Nanna Tulikoura ja venäläinen tuotantopäällikkö Vlad Ketkovich jäävät hotellille suunnittelemaan tulevia päiviä Tiksissä, joka on viimeinen kuvauskohde Jäämeren rannalla.

Haapasalo, ohjaaja Olsson ja pääkuvaaja Ossi Käki lähtevät tutkimaan kaupungin keskustaa.

Tori on melkein vieressä, ja sinne on helppo löytää. Aukio on niin suuri, että sinne mahtuisivat kerralla kaikki 250 000 jakustkilaista, ja sen keskellä seisoo ruotsinlaivan korkuinen Leninin patsas. Neuvostoajoista näkymä on muuttunut sen verran, että nyt nuoriso rullalautailee Leninin patsaan jalustalla ja torille on pystytetty patsaan kokoinen alusvaatemainos.

”Täällä asuu 250 000 asukasta, mutta täällä ei ole mitään. Lähimmät timanttikaivokset ovat yli tuhannen kilometrin päässä. On nähty paljon tällaisia pohjoisia kaupunkeja, jotka ovat hallinnollisia keskuksia. Kun ihmisiltä kysyy, mitä ne tekevät täällä, ne vastaa, että tämä on hallinnollinen keskus. Ne asuu täällä ikiroudan päällä ja tekee byrokratiaa”, Haapasalo päivittelee.

Haapasalo pysähtyy juttelemaan nuorison kanssa ja kyselee näiltä, mitä Jakutskissa voi tehdä. Selviää, että monet ovat lähdössä syömään jonkin hyväntekeväisyysjärjestön tarjoamaa ruokaa. Se on kuulemma parempaa kuin kotona.

Eniten aikaa kuluu kuitenkin fanikuvissa poseeraamiseen.

Haapasalo päättää, että on aika lähteä hevosajelulle. Filmiryhmä jonottaa kiltisti vuoroaan valkoisen hevosen vetämille rattaille. Haapasalo sopii tunnin kierroksesta ja kipuaa kyytiin ohjaajan ja pääkuvaajan kanssa.

Hevonen lähtee löntystelemään pitkin pääkatua kohti Lenajoen rantaa. Rakastettu suomalainen tähti herättää taas huomiota.

Haapasalon leppoisan kuvauspäivän spontaani idea: hevosajelu.

Iltapäivä on pitkällä, kun rattaat palaavat torille.

”Pissatauko hotellilla”, Olsson kuuluttaa.

Hotelli on pienen kävelymatkan päässä, ja sen aikana Haapasalo ehtii kertoa, että hän innostui näyttelemisestä 12-vuotiaana.

Hän pääsi mukaan Tukkijoella-näytelmään, ja samalla hänelle selvisi, että näytteleminen voi olla myös ammatti. Sitten nuoruus kuluikin jääkiekkoa pelatessa ja näyttelijän ammatista unelmoidessa.

”Ikävä kyllä lapsuudestani ei löydy mitään merkillistä. Asiat olivat hyvin, ja tulin oikein hyvin toimeen vanhempieni kanssa, ja tulen edelleen”, hän sanoo.

Jälleen yksi vastaantulija pyytää päästä yhteiskuvaan Haapasalon kanssa. Se taitaa olla päivän kahdeskymmenesseitsemäs.

Miten ihmeessä tuollaista jaksaa koko ajan?

”Suuri juttu oli, kun tajusin, että se on mun työtä. Ne maksaa mun palkan. Sen jälkeen elämä helpottui. Jos annat kymmenen sekuntia elämästä jollekin ihmiselle, ja se saa siitä iloa, niin se on aika pieni uhraus. Olen ylpeä, että pystyn saamaan ihmisissä aikaan positiivisia tunteita.”

Hotellilla poiketaan ensin vessassa ja sitten baaritiskillä.

Haapasalo innostuu puhumaan ranskalaisesta kollegastaan Gérard Depardieusta, josta on myös tullut venäläisten rakastama ulkomaalainen näyttelijä.

”Venäjällä kaikilla on kiinteä veroprosentti 12. Siksi Depardieu tuli tänne”, Haapasalo sanoo.

Hän kertoo pienestä skandaalista, joka syntyi, kun Depardieu ilmoitti erään Putinin kanssa nautitun illallisen jälkeen, että Venäjän opposition edustajat ovat impotentteja.

Haapasalo naureskelee hetken, mutta vakavoituu sitten: ”Pitkän illan jälkeen tuollaisia ankkoja voi tulla suusta.”

Siitä tulee mieleen toinen asia: ”Eihän tästä tule mitään skandaalijuttua?”

Haapasalo kertoo kuvausryhmälle, että hänen kirjastaan on kyllä skandaaleja luvassa.

”Me lyötiin kaverin kanssa vetoa siitä, montako lööppiä saadaan. Minä veikkaan seitsemää.”

Jakutskilaisen lehtikioskin valikoimaan kuuluu lehti, jonka kannessa poseeraa kuuluisa suomalainen kalamies.

Jakutskilaisilla šamaaneilla näyttää pyyhkivän hyvin.

Ensin tavataan šamaani, joka ajaa kalliilla Subaru-merkkisellä henkilöautolla.

Nikolai Innogenievitš-Sylycin erikoisalana on pahoja värähtelyjä lähettävien paikkojen löytäminen pyörivän antennin avulla.

Pahoille paikoille on tunnusomaista, että niiden kohdalta ikirouta on sulanut. Šamaanin mukaan sellainen paikka on juuri tässä, Metan-nimisen bensa-aseman viereisessä lutakossa.

Haapasalo seisoo lutakossa urhoollisesti puoli tuntia jututtamassa šamaania.

Sitten lähdetään toisen šamaanin luo. On sovittu, että tämä ottaa vieraat vastaan kodissaan kaupungin laitamilla. Viimeinen tienpätkä on niin kuoppainen, että kuvausryhmän pakettiauto onnistuu vaivoin keplottelemaan portille saakka.

Naapurustossa on paljon koiria, ja jokainen niistä louskuttaa vieraille äkäisesti.

Šamaani Aleksandr Artemyevin talossa on laajennustyöt menossa, komea hirsikehikko on jo pystyssä. Samalla hetkellä, kun Haapasalo astuu pihaan, talon yli lehahtaa roteva korppi.

Olohuoneessa šamaanin lapset pelaavat pleikkaria, mutta vaimo komentaa heidät pihalle.

Šamaani sytyttää tulen takkaan ja pyytää Haapasalon viereensä pastellinsävyiselle sohvalle.

Pienellä jakuuttimiehellä on pistävä katse mutta lempeä ääni. Ja puhetta riittää.

Kuluu puoli tuntia, ja ulkona ilta alkaa hämärtyä. Kuluu toinen puolituntinen, ikkunan takana on aivan pimeää, mutta puhe jatkuu ja jatkuu.

Alkaa huolettaa. Aamulla täytyy lähteä, ja Haapasalon haastatteleminen on vasta alussa.

On pakko ottaa aihe puheeksi ohjaaja Olssonin kanssa. Tämä kysyy, paljonko haastatteluun tarvitaan aikaa. Ilmeisesti 2–3 tuntia on pitkä aika, sillä Olsson nielaisee, mutta lupaa järjestää asian.

Haapasalo juttelee šamaanin kanssa vielä puoli tuntia ja nousee sitten sohvalta ja raportoi keskustelun sisältöä: šamaani yrittää opettaa ihmiset toimimaan oikein ja omaksi parhaakseen.

”Hän on tiennyt, että olen tulossa, ja hänestä tuntuu, että minussa on šamaani, jota en ole vielä löytynyt. Tämä oli tosi hyvä ja syvällinen keskustelu. Hieno keskustelu ja hieno ihminen”, Haapasalo sanoo.

Ohjaaja ehdottaa, että šamaani voisi esitellä taitojaan. Haapasalo vastustaa ensin ajatusta, mutta šamaani poistuu hetkeksi viereiseen huoneeseen. Kun šamaani palaa takaisin, hän on vaihtanut yllensä koristeelliset saappaat ja kilisevän nahkaviitan.

Šamaani takoo rumpua ja Ville Haapasalo nytkähtelee itkun voimasta.

Šamaani istuttaa Haapasalon sohvalle ja näyttää, kuinka tämän kuuluu hengittää.

”UUU-AAA!” šamaani hönkäisee.

”Uuu-aaa”, Haapasalo jäljittelee.

Šamaani puristaa Haapasalon suuret kädet tiukasti nyrkkiin. Hän ottaa esiin nahkaisen rummun ja alkaa takoa hidasta rytmiä.

UUU-AAA!

Uuu-aaa.

Šamaanin käteen ilmestyy jouhista punottu vihta. Hän alkaa ropsutella Haapasalon hartioita.

UUU-AAA!

Uuu-aaa.

Seuraavaksi šamaani ottaa takan päältä lautasellisen pieniä pyöreitä lettusia ja viskoo ne yksitellen takkatuleen. Hän hieroo Haapasalon hartioita ja huiskuttaa jouhivihtaa. Hän toistelee rauhoittavalta kuulostavia sanoja matalalla äänellä.

Haapasalon poskille alkaa vieriä kyyneleitä.

UUU-AAA!

UUU-AAA!

Takan päällä on jouhituppo. Šamaani nappaa sen ja sivelee Haapasalon kehoa ja viskaa sitten tupon takkaan.

Hän alkaa takoa uudestaan rumpua. Rytmi kiihtyy ja kiihtyy.

Haapasalo nytkähtelee itkun voimasta.

UUU-AAA!

Uuu-aaa.

Šamaani työntää rummun melkein kiinni Haapasalon kasvoihin ja lyö villiä tahtia.

Sitten: hiljaisuus. Kuuluu vain Haapasalon hiljainen nyyhkytys.

Šamaani panee rummun sivuun ja riisuu viittansa. Hän puhuu tyynnytteleviä sanoja ja hivelee Haapasalon selkää ja hartioita. Šamaani oikoo Haapasalon nyrkkiin puristuneita sormia. Se pitää tehdä monta kertaa. Näyttää siltä kuin sormet olisi liimattu kiinni kämmeneen.

Huu-aa.

Huu-aa.

Šamaani kumartaa. Haapasalo nousee varoen.

”Noni. Huh”, Haapasalo sanoo ja pyyhkii silmiään. Hän panee pipon päähänsä ja kellon ranteeseen.

”Mennäänpä sitten teelle.”

Nikolai Innogenievitš-Sylycin on šamaani, joka on erikoistunut löytämään pahaa säteilyä.

Edellä ajava kuvausryhmän pakettiauto pysähtyy suuren puutalon eteen.

Tämä taitaa olla se Jakutskin ykkösravintola, jota pitää 70-vuotias maailman kuuluisin jakuuttikokki. Päivällä oli puhetta, että he odottavat kovasti Haapasaloa vieraisille.

Vastaanotto on komea. Ravintolan paras pöytä on katettu koreasti, ja kansallispukuinen henkilökunta seisoo rivissä ottamassa vieraita vastaan.

Alkaa vaikuttaa siltä, että haastatteleminen ei täälläkään ihan heti onnistu.

Asetumme pöytään. Tervetuliaisjuoma on kaadettu savimukeihin. Se on sekoitus hevosenmaitoa ja sitruunamehua ja maistuu oudolta.

Haapasalo vaikuttaa poissaolevalta mutta suostuu kuitenkin lopulta kertomaan, mitä äskeisessä šamanistisessa istunnossa tapahtui.

”Hän vei minut katsomaan jotain muuta, ja se oli minulle iso hetki”, Haapasalo sanoo.

”Näin lähinnä värejä, en ihmisiä tai mitään konkreettista. Hän puhui esi-isistä. Tuli sellainen olo, että sieltä ne tulee. Hämmästyttävää, mutta näin kävi.”

Tarjoilijat kiertävät täyttämässä votkalaseja. Haapasalo kumoaa ensimmäisen ryypyn yhdellä siemauksella. Tunnelma alkaa hieman rentoutua.

Ravintolan isäntä istuutuu myös pöytään. Hänen alaleukansa on täynnä kultahampaita, ja hän kehottaa käymään viereisessä kauppakeskuksessa, sillä siellä on timanttien alennusmyynti.

Muutama votkalasillinen lisää, ja Haapasalo innostuu jo arvuuttelemaan, mikä on ainoa venäläinen tuote, jota hän on mainostanut Venäjällä. Oikea vastaus on Lada.

”Enkä häpeä sitä yhtään. Kaverit kiusasi, että olen Ladan kasvot. Mutta kuka tuli siihen mainokseen mun jälkeen? Putin, tietysti. Sanoin kavereille, että miksette nyt vittuile sille.”

Sekin tiedetään, että Haapasalo on liikemies. Hänellä on useita yrityksiä, joista merkittävin taitaa olla kauppakeskus Vaalimaalla. Siitä ei ehditä nyt puhua, sillä pöytään tulee yllätys: lasku.

Seurue hämmentyy. Se käsitys, että olemme täällä isäntäväen vieraina, oli siis väärä.

Hämmennystä lisää se, ettei ravintolassa voi maksaa luottokortilla.

Rahat löytyvät Villeltä ja kuvausryhmältä. Haapasalo poistuu ryhmän kanssa saman tien.

Taksin ikkunasta näemme, kuinka Haapasalo loikkii hotellin portaat ylös kepeästi kuin bambi.

Aulassa seisoo hämmentynyt filmiryhmä.

Tuottaja Tulikoura kertoo, että Ville on mennyt nukkumaan.

Haastattelua ei tule.

Aamulla puhelin piippaa.

Tekstiviestin lähettäjä on Nanna Tulikoura. Viestissä lukee: 9.30 aamiaisella ilman kameraa. Viestin perässä on hymiö.

Ville Haapasalo tulee aamiaishuoneeseen tasan kello 9.30. Hän pyytää sivummalle ja ilmoittaa sitten kahden kesken, että tuotantoryhmän puolelta on tullut hirvittävä väärinkäsitys. Hän haluaa pyytää anteeksi ja ilmoittaa, että hänen puolestaan juttu voidaan tehdä.

Hienoa. Haastattelu siis sittenkin onnistuu. Tosin aikaa on tosi vähän. Lentokentälle täytyy lähteä jo puolen tunnin päästä.

Etsimme syrjäisen pöydän. Nauha pannaan pyörimään. Odotukset ovat korkealla.

Mutta Haapasalo vaikuttaa väsyneeltä ja puhuu alakuloisia. Hän kertoo teatterikouluajoista Pietarissa ja tunnustaa, että oli ymmärtämätön eikä osannut ottaa kaikkea irti hienosta opetuksesta.

Koulu jäikin lopulta kesken.

”Se jäi kaksi viikkoa vaille. Mut oli ajettu kahdeksan kertaa koulusta. Oli viimeinen neuvottelu ennen loppukokeita, ja opettaja sanoi, että sä oot paska, sua ei voi päästää loppukokeeseen. Mä istuin siinä ja katsoin sitä metriviiskytsenttistä vittu opettajaa ja sanoin, että hei, pidä tunkkis. Nousin ja lähdin kävelemään.”

Sen jälkeen elämä vei.

”Minusta ei ikinä tullut taiteilijaa. Minusta piti tulla taiteilija, minä halusin taiteilijaksi, mutta ei minusta tullut. Minusta tuli showbisnekseen ihminen, joka näyttelee elokuvissa, mutta en mä voi väittää, että olisin taiteilija. Mä jouduin liian syvälle showbisnekseen.”

Eikä Haapasalo pidä itseään ihan oikeana näyttelijänäkään.

”Rakastin tehdä teatteria, edelleenkin rakastan, mutta en ole viiteen vuoteen tehnyt. Mä oon tällainen yleinen jamppa, käyn joskus jossain elokuvassa ja lavalla esiintymässä”, Haapasalo selittää apeasti ja tekee toisenkin tunnustuksen: ”Olen jopa jonkun verran kateellinen ihmisille, jotka tekee sitä teatteria.”

Hän on nyt 41-vuotias. Hän on tehnyt ja nähnyt kaiken, mitä venäläisessä showbisneksessä voi tehdä ja nähdä. Jäljellä on oikeastaan vain yksi haave: päästä eläkkeelle. Sen piti toteutua jo muutama vuosi sitten, mutta 2000-luvun lopulla Venäjälle tuli lama ja se sotki suunnitelman.

”Mutta sen mä lupaan, että en mä enää viiden vuoden päästä tee näitä hommia.”

Puoli tuntia kuluu nopeasti. On enää aikaa yhdelle kysymykselle. Mikä se olisi?

Ehkä tämä:

Miten ihmeessä tuollaista elämää voi jaksaa?

"Kyllä, kuluttava ammatti, sitähän ei voi kieltää. Kuluttava elämäntapa, kyllä, en mä sitä voi väittää. Mutta toisaalta, kyllä mä olen monelle ihmiselle tehnyt hauskan mielen."

Paluulento kestää samat seitsemän tuntia kuin menokin.

Päiväsaikaan matkustaminen on kuitenkin mukavampaa. Siperiassa riittää ruskeaa katselemista ikkunasta.

Vessamatkalla kuuluu vieras ääni, joka sanoo tutun sanan: "Ville Ville!"

Keski-ikäinen jakuuttimies nykäisee hihasta ja kertoo tohkeissaan, että hän näki minut eilen Jakutskin torilla, Villen kanssa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?