Kun Ilkka ja Vappu Taipale lähtevät matkoille, he päätyvät usein mielisairaalaan tai vankilaan – Nyt he kertovat, mitä 50 vuoden maailmanparannus on heille opettanut - Kuukausiliite | HS.fi

Ilkka Taipale on 79-vuotias psykiatri, poliitikko ja kansalaisaktivisti. Vappu Taipale on 81-vuotias psykiatri ja lääketieteen tohtori. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2008 Stakesin pääjohtajan virasta.

Yhteinen taival

Vappu ja Ilkka Taipale ovat parantaneet maailmaa jo yli 50 vuoden ajan – myös matkustelemalla. Senpä takia reissuillaan he päätyvät usein mielisairaalaan tai vankilaan.


4.12.2021 2:00 | Päivitetty 7.12.2021 10:24

Aivan aluksi katsastetaan Vappu ja Ilkka Taipaleen puutarha. Siihen on syy. Taipaleet nimittäin ovat paitsi valtakunnan virallisia maailmanparantajia myös laitosmatkailijoita. Ulkomailla he aina pyrkivät vierailulle paikalliseen vankilaan ja mielisairaalaan. Ja jos he onnistuvat pääsemään mielisairaalaan — mitä sivumennen sanottuna tapahtuu ällistyttävän usein — he katsastavat ensimmäiseksi puutarhan.

On oikeus ja kohtuus, että me teemme samoin.

Taipaleiden suurenpuoleinen kotitalo sijaitsee Helsingin Pikkukoskella. Talo on ehtinyt asettua maisemaansa, ja puutarha, se on kyllä ojennuksessa. Oikeastaan se ei ole vain puutarha vaan pikemminkin arboretum. Suloisessa sovussa ja jämptissä järjestyksessä talon ympärillä kasvaa 130 puuvartista kasvia.

Ja mitä kaikkea tämä puutarha ja tämä 47-vuotias talo ovatkaan ehtineet nähdä.

Puutarhassa kasvaa erinomaisia maa-artisokkia, joista valmistettua keittoa Kaliningradin duuman valtuuskunta söi hyvällä halulla alkuruuaksi. Seuraavana aamuna valtuuskunnan puheenjohtaja ihmetteli juhlaillallisen jälkitunnelmissa, kuinka suomalaiset johtajat voivat asua ja elää näin vaatimattomasti.

Tämän talon pihalla Mosambikin sisäministeri Mariano Matshine tutustui kolmen teini-ikäisen tyttärensä kanssa lumeen. Tyttäret laskivat pulkalla Pikkukosken suuntaan putoavaa rinnettä ja kiljuivat sydämensä kyllyydestä.

Ja kunnianarvoisa japanilainen taloustieteen professori päätyi aikataulusekaannuksen vuoksi kylpemään talon saunaan muutaman Kellokosken mielisairaalan veteraanipotilaan kanssa. Aluksi kaikki sujui hienosti, mutta lopulta professorin hienot bokserit olivat liian suuri houkutus eräälle kleptomaniaan taipuvaiselle skitsofreenikolle. Kun silmä vältti, tämä sipaisi professorin silkki-ihanuudet jalkaansa ja jätti tilalle omat, sairaalan leimalla varustetut pitkälahkeiset flanellikalsarinsa.

Ei ihme, että Taipaleet ovat halunneet kirjoittaa kirjan matkoistaan ja kansainvälisistä suhteistaan. Ja nyt me tietysti haluaisimme päästä sisään kuulemaan näitä tarinoita lisää.

Se ei vain onnistu ihan helposti. Talo rönsyilee tontillaan eri suuntiin niin vallattomasti, ettei oikein saa tolkkua, mikä on etu- ja mikä takapiha. Ovia on monta, mutta yhdenkään pielestä ei löydy ovikelloa. Lupaavalta näyttävään lasioveen ei kuitenkaan tarvitse kopauttaa kuin pari kertaa, kun lääketieteen ja kirurgian tohtori, ex-ministeri ja Stakesin ex-pääjohtaja Vappu Taipale hipsuttelee avaamaan oven.

Ja kun tästä ovesta käy, saa kaiken toivon järjestelmällisestä haastattelusta heittää.

Homma lähtee lapasesta heti.

”Ei tarvii kenkiä riisua”, Vappu Taipale ehtii sanoa ennen kuin hänen miehensä Ilkka Taipale pyyhältää paikalle Afrikka-henkisen paidan liepeet hulmahdellen. Ilkka Taipale on lääketieteen tohtori, psykiatri, entinen kansanedustaja, partaradikaali ja paljon muuta.

”Leo Mechelin”, Ilkka Taipale sanoo karvainen naama loistaen.

”Minulla on sinulle hyvä juttuvinkki”, hän aloittaa ja pitää omalla mittapuullaan pitkän, noin puolitoista sekuntia kestävän taidepaussin ennen kuin paljastaa vinkkinsä.

Leo Mechelin”, hän sanoo karvainen naama loistaen. Sitten hän pyörähtää kannoillaan ja katoaa jonnekin talon uumeniin.

”Se on aina niin innostunut jostakin”, Vappu Taipale kommentoi tilannetta, voittopuolisesti hellin äänenpainoin, ennen kuin partainen pyörremyrsky palaa ja heristelee käsissään kahta kirjaa. Kumpikaan niistä ei ole pariskunnan yhdessä kirjoittama matkakirja nimeltään Taipaleella, ei tietenkään, vaan molemmat valottavat valtiomies Mechelinin saavutuksia politiikan, tieteen ja liike-elämän saralla.

Ilkka Taipale pitää lyhyen ylistyspuheen Mechelinin saavutuksista. Nauhuria ei ole vielä kaivettu esiin, eikä polveilevan esittelyn lennokkaista sanavalinnoista jää mieleen kuin loppuhuipennus: Mechelin keksi Suomen idean.

”Siis sen, että Suomi on oma erillinen valtio. Snellman, Topelius ja Mechelin olivat Suomen idean keksijöitä. Ennen sitä tämä oli pelkkä ruotsalainen rajamaa”, Taipale selostaa. ”Me tehdään nyt Mechelin tunnetuksi kovalla kädellä”.

Tunnetuksi tekeminen viittaa siihen, että hän on mukana kahden miljoonan euron projektissa, jonka tarkoituksena on nostaa tämä suurhenkilö ansaitsemaansa arvoon.

Sitten Ilkka Taipale saa ajatuksen: ”Täytyypä etsiä se Leo Mechelinin karamelli”, hän sanoo ja katoaa jälleen takavasemmalle. Totta tosiaan, helsinkiläinen leipurimestari Karl Magnus Brondin, Leipuriliiton ensimmäinen puheenjohtaja, loi Mechelinin kunniaksi nimikkokaramellin vuonna 1914.

56 vuotta kestäneen avioliiton tuomalla rutiinilla Vappu Taipale säilyttää järkähtämättömän rauhallisuutensa. Hän kaataa teetä kuppeihin ja ohjaa pöytään.

”Käy tähän niin saat nähdä meidän maisemaa”, hän sanoo lempeästi ja kertoo päivän tapahtumista. ”Närhi kävi tässä aamuvarhaisella.”

Närhen lisäksi pihan vakiovieraita ovat myös varis ja harakka, joille Taipaleet ovat antaneet nimet: harakka on Harri ja varis Kalle.

Kohta Vappu Taipale vilkaisee kysyvästi siihen suuntaan, jonne hänen miehensä katosi.

”Tulepas Ilkka istumaan tänne”, hän huikkaa.

”Joo, mä tuun”, Ilkka Taipale vastaa.

Ilkka Taipale on ajanut erityisesti asunnottomien, alkoholistien ja syrjäytyneiden miesten asiaa. Vappu Taipale on ajanut erityisesti lasten ja vanhusten asiaa.

Ja kyllä, kohta Ilkka Taipale porhaltaa teepöytään ja malttaa istuutua alas.

Hän latoo pöydälle lisää kirjoja. Siinä on muutama hänen itsensä viime vuosina kirjoittama opus, muun muassa Mielisairaalassa ja Venäjä mon amour, ja muutama muu ehkä jollain lailla johonkin aiheeseen liittyvä teos.

”Täältä vieraat eivät voi koskaan lähteä ilman montaa kirjaa”, Vappu Taipale ilmoittaa.

Uuden kirjan ilmestyminen ei tässä taloudessa ole mikään jymyuutinen. Jos laskee yhteen Taipaleiden kirjoittamien ja toimittamien teosten määrän, niin luku lähentelee viittäkymmentä. Siihen mahtuu muun muassa pamfletteja, lääketieteellisiä ja sosiaalilääketieteellisiä julkaisuja, artikkelikokoelmia, oppikirjoja, elämäntapaoppaita ja pakinoita. Aihepiirit hyppelevät pasifismista ja aseistakieltäytymisestä psykiatriaan, päihteistä ja syrjäytymisestä miesasiaan, vanhuksiin ja liikenneturvallisuuteen.

Heidän kirjallinen intohimonsa on kukoistanut seitsemällä vuosikymmenellä, mutta vasta nyt ulos tulee ensimmäinen kirja, jonka aviopari on kirjoittanut yhdessä.

Sen kunniaksi otetaan toinenkin kaurakeksi ja ihmetellään, kuinkas tässä näin on käynyt. ”Me ollaan hyvin erilaisia ja ollaan hyvin vähän tehty mitään yhteistyötä”, Vappu Taipale selittää. ”Paitsi tietysti perheen piirissä.”

”Meitä ei ole kytketty sarjaan, jossa voltit nousevat, vaan rinnan, jossa virta nousee. Me tehdään rinnakkain paljon samoja asioita, mutta eri tavalla”, Ilkka Taipale jatkaa.

Yhteinen kirjahanke liittyy viime aikojen merkilliseen maailmanmenoon. Normaalioloissa Taipaleet matkustelevat paljon, hurjimmillaan jopa neljäsosa vuodesta on kulunut reissuissa.

”Vappu on sanonut, että minulla on kuukautiset: kerran kuussa täytyy päästä ulkomaille. Mutta kyllä mulla välivuotojakin on ollut.”

On siis syntynyt kirja siitä, mistä puute.

”Aluksi vankilan johtaja vapisee, mutta sitten ne yleensä rentoutuu.”

Turha on kuitenkaan kuvitella, että Taipaleiden matkustaminen olisi tavanomaista turistimatkailua. He eivät kierrä maailmaa nautiskelemassa nähtävyyksistä tai kulttuuritarjonnasta, vaan parantamassa sitä. He istuvat paljon myös kokouksissa, esitelmöivät ja käyvät keskusteluja.

Ja tietysti vankiloihin ja mielisairaaloihin on päästävä. Mielisairaaloita heillä on plakkarissa noin kolmestakymmenestä maasta, vankiloita vähän vähemmän.

”Niin, ekaksi me katsotaan yleensä, miten puutarhaa hoidetaan ja millainen on takapiha. Ja sitä, onko potilailla tekemistä. Ettei ne vain istuskelisi”, Ilkka Taipale kertoo.

”Ja että potilaita ei ole lääkitty tönkkösuolatuiksi”, Vappu Taipale lisää.

Vankilavierailuilla riittää usein se, että katsoo harjaantuneella silmällä laitoksen yleisilmeen.

”Kaava menee niin, että aluksi vankilan johtaja vapisee, mutta sitten ne kyllä yleensä rentoutuu. Vangit ovat kiinnostuneita, kun nyt vaan joku tulee käymään. Se, että menee vankien joukkoon ilman aseita, on yleensä hyvin luontevaa kaikkialla”, Ilkka Taipale kuvailee.

Taipaleet eivät koskaan arvostele kohdemaata, niiden vankiloita tai mielisairaaloita.

”Melkein kaikkialla pärjää lievällä huumorilla eikä ruotsalaiseen tyyliin neuvo. Kysytään yleensä, että saako vangit äänestää ja tavallisesti on niin, että vain tutkintovangit saavat. Sitten minä kerron, että no, vangit äänesti minut Suomen parlamenttiin.”

Taipaleiden matkustustottumuksista seuraa sekin miellyttävä puoli, että heillä on kerrottavanaan aika lailla kiinnostavampia matkatarinoita kuin turisteilla yleensä. Matkailu on todellakin avartanut.

Brasilialaisesta vankilasta on jäänyt mieleen yleisen ankeuden ohella myös se, että tavallisena arkipäivänäkin vangeille tarjoiltiin aterialla pihviä. Heillä oli myös omat radiot selleissä.

”Välillä tulee yllätyksiä. Uzbekistanissa nähtiin wau-arkkitehtuuria”, Vappu Taipale kertoo.

Vanha sairaalarakennus oli pantu ojennukseen ja sinisistä peilielementeistä rakennettu huikea, maisemaa heijastava sisäänkäynti.

”Joo, se on yksi parhaista”, Ilkka Taipale vahvistaa. ”Hoidon sisältö oli kyllä vielä vähän neuvostoliittolaista.”

Uzbekistanissa he pääsivät helposti myös vankilaan, eikä sekään ollut hirveimmästä päästä. Vierailun isäntä kertoi, että he ottavat mielellään neuvoja vastaan, ja lähetti terveisiä idolilleen, ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräiselle. Taipaleet toimittivat terveiset perille.

Oikean helmen mielisairaaloiden joukossa he kohtasivat Mongoliassa. Ulan Batorin avosairaalan pihalla potilaat asuivat perinteisissä jurtissa ja hoitivat kanoja ja lampaita.

Karmeita esimerkkejä on tietysti paljon.

”Nicaraguassa oli häkki, jossa hoitajat istuivat keskellä. Mielisairaat työnsivät käsiä häkin rei’istä ja huusivat. Ei mitään tekemistä, ei edes istumapaikkoja”, Vappu Taipale kertoo.

Meksikossa Taipaleet pääsivät jättivankilaan, jossa heidät tuupattiin poliittisten nälkälakkolaisten joukkoon. He kuulivat hiuksianostattavia tarinoita vääryyksistä. Taipaleet ihmettelivät sitä, että nälkälakkolaiset eivät näyttäneet kovin riutuneilta. Heidän korviinsa kuiskittiin, että moni on piilottanut kuivattua lihaa sukkiinsa.

Kuubassa Taipaleille esiteltiin kuuluisa mielisairaala, jonka pihalla oli sairaalan entistä asukkia, Caballero de Parisiksi kutsuttua José María López Lledínia esittävä patsas. Taipaleiden tiedossa on Havannan lisäksi vain yksi mielisairaala, jossa potilas on saanut samanlaisen kunnianosoituksen. Se sijaitsee Kellokoskella, ja patsas esittää sairaalaan ”Prinsessaa”, Anna Lappalaista. Patsaan keksi pystyttää vuonna 1995 sairaalan ylilääkäri Ilkka Taipale.

Vankilaan kuubalaiset isännät eivät Taipaleita päästäneet. Ilkka Taipale lupasi asiasta vastaavalle ministerille opiskella espanjan kielen, mikäli he saisivat luvan vierailulle. Sekään ei auttanut. Tosin ministeri ilmoitti, että he esittelisivät mielellään Yhdysvaltain laivastotukikohdassa sijaitsevan Guantánamo Bayn vankileirin, jos se vain olisi mahdollista.

Lähialueiden kanssa Taipaleet ovat tehneet paljon yhteistyötä. He junailivat suomalaisen lääkäriryhmän vierailulle Neuvostoliittoon, Leningradin viidenteen mielisairaalaan.

”Se oli aika hurja paikka”, Vappu Taipale huokaa. ”Me otettiin se ystävyyssairaalaksi”, Ilkka Taipale sanoo.

Suomikaan ei saa armoa. Kansainvälisen katsauksen jälkeen Ilkka Taipale sanoo suorat sanat suomalaisten mielisairaaloiden tilasta. Yksi hänen lukemattomista luottamustehtävistään on jäsenyys HUS:n taidetoimikunnassa. Vuonna 2019 hän alkoi kiertää HUS:n psykiatrian yksiköitä. Ennen koronarajoituksia hän ehti käydä 45 yksikössä.

”Osastoilla tuli sama tunne kuin vuonna 1975 Nikkilän sairaalassa. Potilailla ei ollut mitään tekemistä, he sahasivat käytävää edestakaisin.”

Tilanteeseen vaikutti toki se, että pandemian takia ulkotyöt oli keskeytetty. Mutta silti.

”Olen välikädessä haukkumassa omaa alaa, psykiatriaa, mutta minä haukun ympäristöä. Se on siivotonta. Oksennuksenvärisiä seiniä. Muutama taidejäljennös siellä täällä”, hän jyrisee.

Vappu Taipale tasoittelee hieman miehensä puheita.

”Me ollaan todella nähty nämä 1960-luvun osastot, joissa ihmiset vaeltaa käytävillä ja huutaa. Täytyy jotenkin verrata siihen.”

”Niin, pitää verrata kansan normaaliin elintasoon”, Ilkka Taipale myöntelee, mutta innostuu taas jyrisemään.

”YK:n vammaisoikeuksien sopimus edellyttää, että mielisairaalassa pysyvästi olevien olosuhteet pitää olla samanlaiset kuin vastinikäisellä ulkopuolella. Sitä sopimusta ei noudateta. Tavalliset ihmiset eivät pääse mielisairaalaan muuten, kuin jos heillä on sukulaisia siellä. Tämä tietämys ei leviä.”

Vappu ja Ilkka Taipaleen koti on täynnä kirjoja ja matkamuistoja.

Kesällä 1965 maailma avautui Tallinnaan. Georg Ots -niminen matkustajalautta aloitti säännöllisen liikennöinnin Helsingin ja Neuvosto-Viron pääkaupungin välillä. Ilkka ja Vappu Taipale olivat juuri avioituneet, ja Tallinnan matka poltteli. Syksyllä se toteutui: ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka.

He olivat tavanneet viisi vuotta aiemmin Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeissa, jotka tuolloin kestivät peräti kuusi viikkoa. Vappu tuli kysymään Ilkalta neuvoa fysiikan laskutehtävään ja jäi mieleen heti. Yhteisillä kemian luennoilla Ilkka tiiraili Vappua sakkaamiskokeiden aikana koeputkien läpi.

Olympiaterminaalissa jonotettiin laivaan, kun heidän luokseen tuli tuntematon mieshenkilö, joka pyysi viemään pienen paketin tuttavalleen Virossa. He ottivat paketin mukaansa. Tallinnassa he ottivat taksin, joka lähti etsimään annettua osoitetta. Matka kesti pitkään, mutta lopulta löytyi oikea talo. Asukkaita ei ollut paikalla, joten he jättivät paketin naapuriin.

Helsinkiin he palasivat syksyn viimeisellä laivavuorolla. Satamassa oli virolaisia vilkuttamassa jäähyväisiksi. Yksi saattajista tuli Taipaleiden luo ja kiitteli silmät kosteina paketin toimittamisesta. Vastalahjaksi hän antoi hopeisen pikarin, jossa oli risti. Silloin paljastui, että he olivat tulleet salakuljettaneeksi Raamattuja Neuvostoliittoon.

1960-luvun puolivälin jälkeen opiskelijatoiminta alkoi politisoitua. Kapinamieli vanhaa valtaa vastaan nousi vahvasti. Perustettiin pasifistinen Sadankomitea, vähäosaisia auttava Marraskuun liike, sukupuolten tasa-arvoa ajava Yhdistys 9 ja seksuaaliasioihin erikoistunut Sexpo.

Taipaleet olivat innolla mukana, varsinkin Ilkka. Vappu keskittyi enemmän lääketieteeseen. Hän kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen lastenpsykiatrian oppikirjan vuonna 1971.

Aktivismiin liittyi vahvasti kansainvälisyys, ja sinä aikana solmittiin paljon suhteita muunmaalaisiin ihmisiin. Niistä suhteista on ollut paljon iloa ja hyötyä myöhemminkin.

Ilkka Taipaleen kirja on käännetty 54 kielelle. Se ehdittiin julkaista myös Afganistanissa.

Tässä vaiheessa tarinaa Ilkka Taipale havahtuu. Hän on jo tovin liikehtinyt rauhattomasti.

Mutta nyt päästään lempiaiheeseen. Se on hänen toimittamansa kirja 100 sosiaalista innovaatiota Suomesta, joka julkaistiin vuonna 2006.

Taipaleen laskujen mukaan se on toiseksi eniten käännetty suomalainen teos. Vastikään se ilmestyi nepaliksi, joka oli jo 54. kieli. Kroatiankielinen käännös on valmis ja odottaa julkaisemista.

”Afganistanissa ehdittiin just kääntää molemmilla kielillä. Tuhat kappaletta ne ehti piilottaa ennen Talebanin tuloa”, Ilkka Taipale kertoo.

Tavoitteena on tietysti päihittää käännöslistan ykkönen, Kalevala. Se on julkaistu 61 kielellä.

Enimmäkseen Taipaleet ovat itse hankkineet kääntäjät, julkaisijat ja levittäjät.

”Nehän on ihan poskettomia ne tarinat, miten me ollaan saatu sitä käännettyä. Ollaan tutustuttu oikeisiin tyyppeihin kaduilla ja kapakoiden ovilla. Yhden käänsi moukarinheiton mestari”, Ilkka Taipale selittää.

Vappu ja Ilkka Taipale ovat ulkomaanmatkoillaan vierailleet noin kolmessakymmenessä mielisairaalassa.

Seuraavan matkan päämäärä on selvillä. Se on Hiroshima. Taipaleilla on ollut tapana viedä kaikki lapsenlapset vierailulle kaupunkiin, johon pudotettiin ensimmäinen atomipommi. Keväällä mukaan lähtee peräti kolme lastenlasta.

Se on rauhankasvatusta, toki, mutta siellä asuu myös paljon ystäviä.

”Me ei tuputeta. Mutta on se sellainen elämys, joka varmasti jää mieleen”, Vappu Taipale sanoo.

Sitten, äkkiarvaamatta, Ilkka Taipale alkaa kertoa Viktor Frankl -nimisestä miehestä.

Hän oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka toimi 1930-luvulla Wienin yliopistossa professorina. Vuonna 1942 hän joutui juutalaisena natsien keskitysleirille.

Franklin keskitysleiriajasta on erilaisia tarinoita, mutta Taipaleen versio niistä on raadollisin. Siinä Frankl säilyy hengissä siksi, että hänet määrätään leirin sairaalaan lääkäriksi. Sairaalassa työskentelevät pärjäsivät muita vankeja paremmin, koska he keksivät ilmoittaa kuolleista vasta myöhemmin ja söivät vainajia varten tuodut ruoka-annokset.

Frankl oli aloittanut Ärztliche Seelsorge -teoksen (suomeksi Olemisen tarkoitus) kirjoittamisen jo ennen sotaa. Natsit polttivat käsikirjoituksen, mutta sinnikkäästi Frankl kirjoitti kaiken muistamansa paperilappusille.

Sodan jälkeen kirja julkaistiin. Sen keskeinen ajatus on, että leirillä säilyivät hengissä parhaiten ne vangit, jotka tunsivat, että heidän elämällään on tarkoitus. Elämällä ei siis ole yhtä suurta tarkoitusta, vaan jokaisella on omansa.

Taipaleilla niitä on riittänyt.

Maailmanrauha, tasa-arvo, lasten ja vanhusten oikeudet, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, syrjäytyneet yksinäiset miehet, mielisairaat...

”Ja eutanasia, kuule. Vuodesta 1966 me ollaan sitä markkinoitu”, Vappu Taipale lisää. ”Kaikki nämä on niin pitkiä lankoja, että niillä on juurensa 60-luvulla. Koko ajan jotakin tapahtuu. Ehkä me mennään kuitenkin eteenpäin.”

”Kaikki suuret aatteet ovat vaatineet seitsemän sukupolvea. Uskontojen nousu, porvarillinen vallankumous, työväenliikkeen nousu, ja maailmanrauha myös. Me ollaan yksi sukupolvi siinä välissä. Ihmisten hyvät työtkin periytyy neljänteen sukupolveen Mooseksen lain nojalla. Meidän tehtävä on saada seuraava sukupolvi liikkeelle”, Ilkka Taipale sanoo.

”Tai sitä seuraava ja sitä seuraava”, Vappu Taipale jatkaa.

Siinäpä sitä on, tarkoitusta elämälle.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?