Tehdäänpä ensin pieni testi. Mitkä seuraavista sanoista ovat mielestäsi kirosanoja: vattu, jösses, kehveli, herranjumala, kusi, hitto, hemmetti, mulkku, perse, saatana, vittu, perkele?
Tutkija Minna Hjort on teettänyt samankaltaista testiä. Siksi hän tietää, että useimmille esimerkiksi kehveli ja herranjumala eivät ole kirosanoja. Hemmetti jakaa kansan kahtia, hitto on kirosana jo selvälle enemmistölle.
Listan kolme viimeistä sanaa mieltävät kirosanoiksi käytännössä kaikki suomalaiset. Tutkimuksessa potin korjaa kirosanojen kansallisylpeys perkele: 99,1 prosenttia suomalaisista ajattelee, että siinä on selkeä ärräpää.
Turun yliopiston 120-vuotiaassa Rosetta-rakennuksessa lienee vain yksi työhuone, jonka seinältä voi lukea karkeuksia. Sohvan yläpuolelle on ripustettu kehystetty M.A. Nummisen vinyylilevy, jonka kannen paksut mustat tikkukirjaimet huutavat: PERKELE! LAULUJA SUOMESTA.
M.A. Nummisen levynkannessa kiroiltiin vuonna 1971.
Työhuone kuuluu Minna Hjortille, joka työskentelee englannin kielen yliopisto-opettajana ja kirosanatutkijana. Hän perehtyi kirosanoihin ensi kerran jo kandidaatintutkielmassaan vuonna 2001. Viidentoista viime vuoden aikana Hjort on julkaissut 13 akateemista artikkelia kiroilusta.
Hjort on tutkimuksessaan keskittynyt erityisesti kahteen asiaan: kirosanojen kääntämiseen kaunokirjallisuudessa ja suomalaisten kiroilua koskeviin käsityksiin. Vain kerran omaa tutkimusalaa on pitänyt perustella.
”Vuonna 2007 menin ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiini Ljubljanaan ja pidin ensimmäisen ulkomaisen esitelmäni kirosanoista. Heti ensimmäiseksi esityksen jälkeen harmaantunut herrasmies yleisöstä kysyi, miksi tällaista pitää tutkia.”
Vastaus oli valmiina. Hjortin mielestä kiroilu on ohittamaton kielen ilmiö, joka ansaitsee tulla tutkituksi siinä missä muutkin. 2010-luvulta alkaen akateeminen mielenkiinto kiroilua kohtaan onkin lisääntynyt.
”Maailmalla kollegoiden kanssa kokemuksia vertaillessa on käynyt ilmi, että kiroilun tutkimusta ei aiemmin ole aina otettu vakavasti. Sitä on pidetty väliaikaviihteenä.”
Kirosanojen tutkimus on pirstaleinen kenttä, eikä tutkijoiden välillä ole yksimielisyyttä edes siitä, mikä on kirosana – kuten ei ole suomalaisillakaan, minkä Hjortkin on tutkimuksissaan huomannut. Jotkut laskevat mukaan haukkumasanat, toiset eivät.
Yhdestä asiasta tutkijat kuitenkin ovat yhtä mieltä: kiroilussa on aina kyse tabusta eli kielletystä, ääneen lausumattomasta. Se on kirosanojen elinehto.
Kärjistäen voi sanoa, että suomalaiset noituvat kolmesta tabuaiheesta: uskonnosta, eritteistä ja sukuelimistä. Monet yleisimmistä kirosanoista – perkele, helvetti, saatana ja jumalauta – kuuluvat uskonnon piiriin, joka on vanha voimakas tabu.
Keskiajalla eurooppalaiset omaksuivat kirosanoja Raamatusta. Monet uskonnollisista kirosanoista tulivatkin suomen kieleen kristinuskon mukana. Varhaisimmat kristilliset vaikutteet saapuivat Suomeen noin 800-luvulla.
Perkele ja paska ovat kuitenkin huomattavasti vanhempaa perua. Sielunvihollista tarkoittava perkele on todennäköisesti balttilainen laina ukkosenjumalan nimestä. Se on vähintään 2 000 vuotta vanha sana. Paska taas saattaa olla jopa 6 000 vuotta vanha sana, mutta sitä ei ole aina käytetty kirosanana.
”Miltei 40 prosenttia ihmisistä kiroilee myös silloin, kun kertoo ystävälleen iloisia uutisia.
Minna Hjort julkaisi vuonna 2017 laajan artikkelin, jossa hän tutki suomalaisten käsityksiä kiroilusta. Kyselytutkimukseen vastasi yli kolmetuhatta ihmistä. Yli 90 prosenttia vastaajista kertoi pitävänsä perkelettä, vittua, saatanaa, helvettiä ja jumalautaa kiroiluna. Kuudentena tullutta paskaa piti kiroiluna 82 prosenttia vastaajista. Tätä kuusikkoa voidaankin Hjortin mielestä pitää suomen kielen tyypillisimpinä kirosanoina.
Kun vastaajia pyydettiin tutkimuksen toisessa osiossa listaamaan tuntemiaan kirosanoja väkevimmästä miedoimpaan, eniten vahvimpia mainintoja keräsi sama kuusikko. Voimakkaimpina pidettiin saatanaa ja vittua.
Suuri osa tutkimukseen osallistuneista kertoi kiroilevansa usein ja sitä todennäköisemmin, mitä välittömämpi syy sadattelulle on. Esimerkiksi yli 93 prosenttia kertoi kiroilevansa, jos sormi jäisi oven väliin. Yllättävän usein kirosanat liittyvät kuitenkin myös riemuun. Liki 40 prosenttia sanoi kiroilevansa kertoessaan ystävälleen iloisia uutisia.
”Kerran kuulin puolella korvalla, kun nuoret kohtasivat Helsingin metroasemalla sanoen 'vitun huora, missä sä oot ollu'. Se oli selvästi sanottu myönteisessä hengessä: nyt sä olet tässä, mulla on ollut sua ikävä.”
Hjortin tutkimus myös tuki yleistä käsitystä rääväsuisesta nuorisosta: tutkimukseen vastanneet nuoremmat ikäryhmät ilmoittivat kiroilevansa enemmän kuin vanhemmat vastaajat.
Jotkut tutkijat puhuvat kiroilua koskevasta paradoksista: kaikkein rumimmat sanat ovat kaikkein suosituimpia. Nuorison suussa tuntuu viihtyvän erityisen pahana pidetty kirosana, jota Hjortin tutkimuksenkin vastaajat kertoivat käyttävänsä kaikkein eniten.
Se on tietenkin vittu.
Vaikka todistusaineistoa ei ole, on syytä uskoa, että suomalaiset ovat kironneet niin kauan kuin täällä on asuttu. Näin sanoo Turun yliopiston suomen kielen emeritaprofessori Kaisa Häkkinen.
Varhaisimmat dokumentit suomen kirosanoista ovat Mikael Agricolan ajoilta 1500-luvulta. Kaisa Häkkisen mukaan vanhoista oikeuspöytäkirjoista löytyy esimerkiksi säädyttömiä solvauksia. 1600-luvun Turussa on pöytäkirjojen mukaan käytetty muun muassa sellaisia haukkumasanoja kuin tulenruoka, skottirotta, pahapää ja ruotsalainen korkoperse.
Tietyt voimasanat ovat pitäneet pintansa tuhansia vuosia, mutta toiset ovat kadonneet. Nykysuosikki vittu on tullut Suomeen viimeistään keskiajalla. Häkkisen laatiman Nykysuomen etymologisen sanakirjan (2013) mukaan kyseessä on vanha skandinaavinen lainasana, koska esimerkiksi muinaisnorjassa ja nykyruotsissa on äänneasultaan ja merkitykseltään samankaltaisia sanoja: fytta ja fitta.
Suomen kirjakielessä vittu on ensi kerran mainittu sanakirjassa vuonna 1787. Huonoa heittäjää, joka ei osunut maaliin, herjattiin Turun seudulla wittuklämiksi.
Vitulla tarkoitetaan naisen ulkoisia sukuelimiä, mutta vanha kansa viittasi sanalla nimenomaan synnyttäneen tai vaihdevuosiin ennättäneen naisen sukuelimiin. Tällainen nainen oli kunnioitettu yhteisön jäsen ja vittu kunnianimitys, sillä entisaikaan uskottiin yliluonnolliseen voimaan eli ”väkeen”.
Varttuneen naisen sukuelimen väki oli yksi voimakkaimmista, sillä kyseessä oli paitsi mystinen elämän portti myös väylä kuoleman valtakuntaan. Tätä voimaa saatettiin hyödyntää esimerkiksi karhun tai muiden metsänpetojen karkotukseen. Petojen uskottiin karttavan karjalaidunta, kun siellä pyllisti varttuneempi rouva hame korvissa. Vaikka karhun väki oli voimakas, ei siitä ollut vastusta naisen väelle.
”Pyllytys” oli paikoin jopa puoliammatillista toimintaa, eli siitä otettiin maksu. Kerrotaan, että kyläläiset olisivat hakeneet karstulalaisen isoäidin apuun sen jälkeen, kun karhu tappoi lehmän Luusaaressa. Mummo pyllytti kolme vuorokautta, ja karja sai olla rauhassa seuraavat kolme vuotta.
Voimasanojen merkitykset ovat vuosisatojen mittaan muuttuneet. ”Pyllytyksen” uskottiin takavuosina karkottavan esimerkiksi petoeläimiä – etenkin, jos pyllytyksen hoisi varttunut nainen. Joukko hallituksen toimiin tyytymättömiä ihmisiä kokoontui mielenilmaisuun Eduskuntatalon portaille Helsingissä syyskuussa 2017. Hallituksen ”pyllytys” toteutettiin flash mob -tyyppisenä tapahtumana kansanperinteen, itkulaulun, runonlaulannan ja performanssin keinoin.
Harvemmin sen sijaan kuulee enää sellaista kirosanaa kuin lempo, jolla tarkoitetaan paholaista. Vielä 1800-luvulla pohjoisessa saatettiin myös kehottaa painumaan helsinkiin, kun henkilön toivottiin menevän tiehensä. Sanonnan taustalla lienee myyttinen helsinkien heimo, jonka kerrottiin aikanaan asuneen kainuulaisten naapurina Perämeren rannikolla. Helsinki oli myös kiertoilmaus helvetille.
Kaisa Häkkinen uskoo tiettyjen voimasanojen katoavan arkikäytöstä siksi, että ihmiset unohtavat vuosisatojen saatossa niiden alkuperäisen merkityksen. Samalla vesittyy niiden alkuperäinen tabuluonne.
Hunsvottikin on katoamassa. Se tarkoittaa tätä nykyä lurjusta, mutta aikanaan sillä on viitattu myös tupakkakukkarosta roikkuvaan piipunrassiin. Ei kuulosta järin törkeältä.
”Hunsvotti oli 1600-luvulla hyvin paha solvaus, ja sen käytöstä joutui maksamaan kovat sakot”, Häkkinen kertoo.
Sana tulee alasaksasta ruotsiin lainatusta sanasta hundsfott, joka merkitsee säädyllisesti ilmaistuna koiran häpyä.
”Kiroilu ei aina ole pahasta. Siitä voi itse asiassa olla monenlaista hyötyä.
Jari Tammi jos kuka tietää, että suomen kielessä kirosanoja riittää. Hän on helsinkiläinen kirjailija ja kustantaja, joka on pian kolmekymmentä vuotta koonnut hakuteosta kirosanoista.
Suuren kirosanakirjan tuorein versio vuodelta 2016 sisältää 5 721 hakusanaa. Määrä voi yllättää, sillä moni pötkii pitkälle jo kuudella ”pääkirosanalla”.
Kirjaa selatessa tajuaa, että toden totta, onhan näitä: rutto, jukranpujut, pyhä jysäys, piru, helvetin kuustoista, seitsemäntoista, scheisse. Kirja sisältää myös kirosanamuunnelmia, solvauksia, päivittelyjä ja uudissanoja, kuten faaraon pieru, simskuttarallaa ja väyrynen.
Kirosanakirja on kansainvälisesti ainutlaatuinen, sillä yhtä monta hakusanaa sisältävää teosta ei ole Tammen mukaan koottu missään muualla. Tieteelliseksi teokseksi kirjaa ei kuitenkaan voi luonnehtia, vaan ote on ennemmin humoristinen. Se oli tarkoituskin.
”Kaikki kunnia yliopistossa aihetta tutkiville, joilla on hallussaan kielitieteellinen taso, mutta kiroiluun liittyy niin paljon muutakin.”
Jari Tammi on julistanut itsensä kiroguruksi. Hänellä on koko ajan ”tuntosarvet ojossa”, sillä hänen mukaansa uusia kirosanoja ilmestyy puhekielessä yhtä nopeasti kuin katoaa, eivätkä kielitieteilijät ennätä siksi reagoida niihin.
Tammi päivittää jatkuvasti tietokoneensa kirosanapankkia, jonka sisällöstä valtaosa tulee nykyisin keskustelupalstoilta ja somesta, eritoten Facebookista. Viimeksi Tammi bongasi hurmaavat höyhenet katsoessaan Pyjamasankarit-lastenohjelmaa. Pienen osan kirjan sanoista Tammi kertoo keksineensä itse.
”Kun katson lasten kanssa Pikku Kakkosta, joudun jatkuvasti menemään koneelle ja kirjaamaan ylös voimasanoja, joita ohjelmassa käytetään”, hän kertoo.
Toista oli vielä 1990-luvulla. Jari Tammen Suomen tietotoimistolle keväällä 1992 lähettämässä mediatiedotteessa kerrottiin näin: ”Köyhä helsinkiläinen kustannusyhtiö Pikku-idis julistaa Suuren Kirosanakilpailun. Kilpailun tarkoituksena on kerätä kaikki suomalaiset kirosanat yhteen ja koota niistä syksyllä julkaistava Suuri kirosanakirja.”
Kilpailu sai valtavasti huomiota esimerkiksi lehdissä, ja Tammi pääsi televisioonkin kertomaan hankkeestaan. Posti ja faksi toivat tuhansia sananäytteitä. Lopulta Suuren kirosanakirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1993.
Mikä kirosanoissa kiehtoo niin, että niiden keräämiseen on halunnut omistaa jo puolet elämästään?
”Suoraan sanoen rakastan voimasanoja. Kirosanat ovat kompakteja helmiä, ja mitä hauskempia, sen parempi. Kirosanakirjan tarkoitus on antaa vaihtoehtoja vituille ja perkeleille, joita käytetään tylsästi.”
Samalla Tammi on katsellut näköalapaikalta kirosanojen muutosta. Tällä hetkellä Suomessa yleistyviä voimasanoja ovat hänen mukaansa esimerkiksi vihhu, paske ja korona.
Myös Minna Hjort kertoo pandemian vaikuttaneen kiroiluun: sanonta vittujen kevät on viime aikoina saanut uudenlaisia merkityksiä.
Mutta miksi suustamme edes pyrkii ulos refleksinomaisesti voimasana, kun vaikkapa lyömme varpaamme pöydänjalkaan tai kolautamme päämme kaapinoveen?
Ehkä siksi, että näistä sanoista todella saa voimaa. On nimittäin ihan tutkimuksissa todistettu, että kiroilu helpottaa kipua.
Kiroilun psykologiaan perehtynyt tohtori Richard Stephens julkaisi vuonna 2009 kiinnostavan ihmiskokeen tulokset. Englantilaisen Keelen yliopiston tutkimuksessa vapaaehtoisia pyydettiin panemaan kätensä viisiasteiseen veteen ja pitämään sitä upotettuna mahdollisimman kauan. Ensimmäisellä kerralla koehenkilöt saivat hokea kirosanaa, toisella kerralla neutraalia sanaa.
Selvisi, että ihmiset sietivät kylmän aiheuttamaa kipua pitempään hokiessaan kirosanoja.
Richard Stephens on sittemmin jatkanut tutkimuksiaan. Vuonna 2017 hän osoitti, että koehenkilöt selvisivät liikuntasuorituksesta paremmin, jos he sadattelivat suorituksen aikana. Lisäksi Stephens on tutkimuksilla osoittanut, että keksityt kirosanat eivät lievitä kipua.
Erään teorian mukaan kiroilu vahvistaa sympaattisen hermoston toimintaa. Tämä järjestelmä saa esimerkiksi sydämen lyömään kovemmin, kun ihminen on vaarassa. Stephensin tutkimusryhmä päättelikin vuonna 2009, että voimasanat saattavat aktivoida ihmisessä luonnollisen stressireaktion, niin kutsutun taistele tai pakene -tilan. Tämä saisi ihmisen kestämään kipua paremmin.
Kiroilu ei siis aina ole pahasta. Voimasanat voivat myös lisätä ryhmän yhteenkuuluvuutta, kiroilevaa ihmistä voidaan pitää avoimempana tai rehdimpänä ja kiroilusta on helppo ammentaa loputtomasti huumoria.
Toisinaan väitetään, että suomalaiset olisivat suorastaan erityisen pahamaineista kiroilukansaa. Minna Hjortin ja Kaisa Häkkisen mukaan tätä ei kuitenkaan voida todistaa aukottomasti. Esimerkiksi irlantilaiset ja venäläiset uskovat niin ikään olevansa poikkeuksellisen pahoja suustaan, Hjort kertoo.
Se sen sijaan tiedetään, että Suomen valtiojohdossakin tykätään kiroilusta. Pääministeri Sanna Marin paljastui ahkeraksi kiroilijaksi Kuukausiliitteen kirjoituksessa kesällä 2020.
Vielä on selvittämättä yksi asia. Minkälaisia kiroilijoita Minna Hjort, Kaisa Häkkinen ja Jari Tammi ovat?
Minna Hjort kertoo, ettei aiheen tutkiminen ole ainakaan vähentänyt sadattelua. Hänen ehdoton suosikkinsa on perkele, mutta joskus livahtaa myös fuck. Tämä johtuu siitä, että hänen avopuolisonsa on Irlannista ja kotona puhutaan englantia.
Akateemikko Kaisa Häkkinen kertoo, ettei kiroilu kuulu hänen normaaliin kielenkäyttöönsä. ”Mutta jos lyön vasaralla sormeen, niin saattaa olla, että joku perkele siinä lentää.”
Jari Tammi sanoo, että moni olettaa kirogurun kiroilevan koko ajan. Tosiasiassa ärräpäitä pääsee hänen suustaan harvoin, ainakin julkisesti. ”Kirosanarepertuaarini on aika perinteinen ja kapea. Käytän mieluummin mietoja sanoja, samperia ja perhanaa.”
Lähteinä on käytetty myös Risto Pulkkisen kirjaa Suomalainen kansanusko, Pulkkisen ja Stina Lindforsin kirjaa Suomalaisen kansanuskon sanakirja sekä Ulla-Maija Kulosen artikkelia Miten suomalaiset kiroilivat ennen kristinuskoa.
Kirjoitus on julkaistu alun perin HS Teema -lehden suomen kieltä käsitelleessä numerossa lokakuussa 2021. Lisätietoja Teema-lehdestä osoitteessa HS.fi/teema.