Miljoonia aivan tavallisia natseja

Saksa vuonna 1945 tosiaan tarvitsi denatsifikaatiota toisin kuin Ukraina nyt.

Saksalaisten tutkinta jatkui Berliinin Schönebergin denatsifikaatiotoimistossa vuonna 1949.

4.6. 2:00

Jos Vladimir Putin onnistuisi valtaamaan Ukrainan, hänellä olisi ongelma. Putinin olisi vaikea löytää natseja, joita denatsifioida. Saksassa toisen maailmansodan jälkeen sitä ongelmaa ei ollut.

Termi denatsification keksittiin Pentagonissa vuonna 1943, kertoo brittihistorioitsija Frederick Taylor kirjassaan Exorcising Hitler – The Occupation and Denazification on Germany. Alun perin sillä tarkoitettiin vain natsien oikeusjärjestelmän purkamista, mutta pian denatsifikaatio laajeni tarkoittamaan koko yhteiskunnan puhdistamista natsismista.

Josif Stalin oli ehdottanut länsiliittoutuneille Teheranin konferenssissa 1943, että 50 000 tärkeintä natsia ammuttaisiin saman tien. Britannian pääministeri Winston Churchill kannatti johtavien natsien teloittamista kyselemättä, mutta Yhdysvallat halusi järjestää oikeudenkäyntejä.

Nürnbergin oikeudenkäynnit alkoivat Saksan antautumisen jälkeisenä syksynä marraskuussa 1945. Ensimmäinen oikeudenkäynti on kuuluisin. Siinä tuomittiin natsi-Saksan johtomiehet. Natsilääkärit, -tuomarit, -teollisuuspomot ja muut erityisryhmät saivat omat oikeusprosessinsa. Näin saatiin tuomittua vajaat 200 pääpahantekijää.

Se oli vasta alku.

Denatsifikaation tavoitteensa oli sulkea julkisista tehtävistä ja vaikutusvaltaisista asemista kaikki, jotka olivat olleet aktiivisia natseja.

Saksan antautuessa toukokuussa 1945 Saksan kansallissosialistisessa työväenpuolueessa oli 8,5 miljoonaa jäsentä eli noin kymmenen prosenttia kansasta.

Natsit olivat huhtikuussa 1945 vieneet puolueen Münchenin päämajan erittäin yksityiskohtaisen jäsenkortiston tuhottavaksi läheiselle paperitehtaalle. Mutta tehtaan johtaja ei ollut natsi. Hän säästi arkiston ja luovutti sen myöhemmin amerikkalaisille.

Tiedettiin siis, ketkä olivat olleet puolueen jäseniä.

Mutta ei 8,5 miljoonaa ihmistä voi sulkea yhteiskunnasta pois. Heidän lisäkseen oli erilaisten natsijärjestöjen jäsenistö. Ehkä jopa 45 miljoonaa saksalaista oli luokiteltava natseiksi.

Kaikkia ei voinut pidättää, joten miten erottaa pahimmat natsit vähemmän pahoista?

Ensinnäkin kaikkien täysikäisten saksalaisten piti täyttää kyselylomake, jossa heidän oli selvitettävä suhteensa natsihallintoon.

Ongelmaksi muodostui se, ettei miljoonia lomakkeita pystytty käsittelemään. Pariisiin oli sijoitettu Yhdysvaltain miehitysjoukkojen IBM-reikäkorttitietokone, mutta tietokonekeskus oli täysin ruuhkautunut jo syksyllä 1945.

Luotiin myös viisiportainen natsiluokittelu täysin syyttömistä hännystelijöiden kautta päärikollisiin. Näihin ryhmiin kohdistettiin erilaisia toimia. Kevyimpiä sanktioita olivat työmahdollisuuksien ja yhteiskunnallisten oikeuksien rajoittaminen, raskaimpia vuosien vankeus ja kuolemantuomio.

Puolueen jäsenten kohdalla kiinnitettiin huomiota lisäksi siihen, milloin henkilö oli natsipuolueeseen liittynyt. Myöhään liittyneet saatettiin tulkita pelkiksi opportunisteiksi. Jos taas oli ollut jäsen jo ennen Hitlerin valtaannousua tammikuussa 1933, oli vakaumuksellinen natsi. Mutta näitäkin oli puolitoista miljoonaa.

Joka tapauksessa yli 40 prosenttia Saksan virkamiehistä erotettiin ensimmäisen miehitysvuoden aikana. Lähes kahdelta miljoonalta saksalaiselta kiellettiin työskentely muussa kuin yksinkertaisessa fyysisessä työssä.

Toisaalta saksalaisista juristeista valtava enemmistö oli kuulunut natsien lakimiesliittoon, eikä kaikkia julkisen hallinnon natsijuristeja voinut erottaa. Yhteiskunta olisi romahtanut.

Denatsifikaatio tarkoitti myös esimerkiksi saksalaisten tiedotusvälineiden kontrollointia ja natsihenkisen kirjallisuuden ja kuvataiteen tuhoamista. Natsimonumentit poistettiin, natsitunnukset kiellettiin.

Prosessilla oli kiire. Saksan yhteiskunta piti saada toimimaan. Ranska ja Britannia olivat pahoin velkaantuneita, eivätkä ne halunneet elättää saksalaisia. Yhdysvallat halusi poikansa Euroopasta kotiin. Amerikassa nuoret sotilaiden vaimot organisoivat Bring Back Daddy -kampanjan ja lähettelivät kongressiedustajille vauvankenkiä.

Alle vuoden kuluttua Saksan antautumisesta denatsifikaatio jätettiin saksalaisten tuomioistuinten hoidettavaksi. Mutta natseja oli yhä liikaa. Tuomioistuimet alkoivat joustaa natsin määritelmistä.

Länsi-Saksan eli Saksan liittotasavallan ensimmäiseksi liittokansleriksi valittiin vuonna 1949 natsien vainoama konservatiivi Konrad Adenauer. Hän ilmoitti pian, että denatsifikaatio saisi jo päättyä. Virallisesti se lopetettiin vuonna 1951.

”Kylmän sodan alkaminen pelasti natsit”, sanoo historian emeritusprofessori Seppo Hentilä. ”Pienempiä tekijöitä värvättiin Länsi-Saksan käyttöön, sillä he olivat ammattilaisia kommunismin vastaisessa taistelussa.”

Saksassa denatsifikaatiota seurasi Adenaurerin aloittama Wiedergutmachung, hyvittäminen. Länsi-Saksa alkoi maksaa miljardien korvauksia natsi-Saksan orjuuttamille ihmisille ja murhattujen jälkeläisille.

Seuraava vaihe oli Vergangenheitsbewältigung, menneisyyden hallinta. Saksan piti yrittää käsitellä natsiajan pimeää menneisyyttä ja kollektiivista syyllisyyttä.

Se ei käynyt hetkessä. Frederick Taylor tulkitsee kirjassaan, että sodan jälkeen Saksa oli unikuurilla 20 vuotta eikä halunnut ajatella tekemäänsä pahaa. Vasta 1960-luvulla aikuistui uusi sukupolvi, joka pystyi siihen.

Venäjällä mitään tällaista ei ole näköpiirissä. Voi olla, ettei sitä tapahdu koskaan.

Kun Venäjällä järjestettiin Suurin venäläinen -äänestys vuonna 2008, voittaja oli keskiaikainen ruhtinas Aleksanteri Nevski, jota äänesti yli puoli miljoonaa venäläistä. Mutta diktaattori Josif Stalin hävisi vain viidellä tuhannella äänellä.

Saksan vastaavassa äänestyksessä vuonna 2003 voittaja oli Konrad Adenauer. Natsijohtajat oli suljettu äänestyksestä kokonaan pois.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kuukausiliite