Demokratia on kuolemanvaarassa

Unto Hämäläinen pelkää, että puolueet katoavat kokonaan.

Esko Aho valittiin keskustan puheenjohtajaksi puoluekokouksessa Porissa vuonna 1990.


3.9. 2:00 | Päivitetty 3.9. 12:51

Puoluepolitiikka näyttää aika samanlaiselta kuin 1980-luvun alkupuolella, jolloin ryhdyin seuraamaan puolueita toimittajan silmin.

Eduskunnassa istuvat samat ryhmät kuin silloin ennen. Tosin muutamat ovat muuttaneet nimeään. Keskustapuolue on Suomen Keskusta, mutta kepuksi sitä edelleen kutsutaan.

Merkittävin muutos tapahtui 1990-luvun alussa, jolloin sosialismia lakattiin tyystin tavoittelemasta. Historiaan jäivät sosialismin puolustajat SKP ja SKDL eli kommunistit ja kansandemokraatit. Niiden perintö siirtyi vasemmistoliitolle.

Myös hallitusvalta on koko ajan pysynyt entisissä käsissä. Sdp, kokoomus ja keskusta ovat olleet enemmistöhallitusten runkopuolueita ja käyttäneet valtaa vaihtelevissa kokoonpanoissa.

Kolme vanhaa suurta puoluetta ovat vuorotellen kärsineet tappioita ja saaneet vaalivoittoja. Yhdessä niillä on säilynyt vankka enemmistö eduskunnassa.

Vanhojen vallanpitäjien kannatusta on jonkin verran syönyt perussuomalaisten nousu suureksi ja vihreiden kasvu keskisuureksi puolueeksi.

Kesällä havahduin pohtimaan, että onko minulta jäänyt politiikkaa seuratessa sittenkin jotain tärkeää huomaamatta.

Uutistoimisto Uutissuomalainen kertoi, että kymmenellä eduskuntapuolueella on nyt yhteensä 190 000 jäsentä. Pari vuotta sitten jäseniä oli 214 000. Menettäjiä ovat olleet etupäässä vanhat valtapuolueet. Vihreät ja perussuomalaiset ovat sentään saaneet lisää jäseniä.

Jäsenmäärältään suurin on keskusta, jolla on 70 000 jäsentä. Kokoomuksella ja sdp:llä on kummallakin alle 30 000 jäsentä. Yhteensä kolmella suurella on runsaat 120 000 jäsentä.

Luvut vaikuttivat niin pieniltä, että ryhdyin selvittämään, kuinka paljon jäseniä mainituilla puolueilla oli 1980-luvun alussa. Silloin elettiin aikaa ennen tietokoneita, joten jäsentiedot eivät olleet järin tarkkoja.

Ynnäämisen jälkeen päädyin siihen, että kolmella suurella oli yhteensä puoli miljoonaa jäsentä. Heistä lähes puolet kuului keskustaan, reippaasti yli satatuhatta sosiaalidemokraatteihin ja alle satatuhatta kokoomukseen.

Kolmen suuren yhteinen jäsenmäärä on tätä nykyä vain neljäsosa siitä, mitä se oli parhaina päivinä. Suorastaan parahdin. Romahdus on ollut todella suuri.

Huoli kasvoi, kun tutustuin tilastoihin puolueiden jäsenten ikärakenteista. Takavuosina jäsenten enemmistö oli niin sanottua aktiiviväestöä, varsinkin suurta ikäluokkaa: maanviljelijöitä, betoniraudoittajia, kaupan kassoja, opettajia, sairaanhoitajia, tavallisia toimeliaita suomalaisia.

Nyt yleisin titteli on eläkeläinen. Demareiden jäsenistä yli puolet on eläkkeellä. Kokoomuksen ja keskustan jäsenten keski-ikä on kuudenkymmenen pinnassa. Jos tylysti sanotaan, puolueet pysyvät pystyssä boomereiden aktiivisuuden varassa. Ja valitettavasti boomerit ovat ehtyvä luonnonvara.

Johtopäätökseni numeroiden pyörittelystä: suomalainen demokratia on kuolemanvaarassa. Politiikka ei kiinnosta, ja ihmiset kaikkoavat puolueista. Jos kato jatkuu, puolueet kuihtuvat kymmenessä tai kahdessakymmenessä vuodessa pois.

Jos puolueet häviävät, mitä tulee tilalle? Valtatyhjiöllä on nimittäin tapana täyttyä.

Ottavatko etujärjestöjen lobbarit ministerien ja kansanedustajien paikat? Vai syntyykö vaaleihin vain spontaaneja kansanliikkeitä? Vai käykö niin, että vaaleista tulee pelkästään muodollinen rituaali ja valta annetaan suosiolla ns. asiantuntijoille?

Vai olenko vain vanhaan malliin jämähtänyt ja suotta huolissani? Politiikka nimittäin kiinnostaa ihmisiä. Tai ainakin poliitikko.

Pääministeri Sanna Marinin (sd) Instagram-tilillä on lähes miljoona seuraajaa — viisi kertaa enemmän kuin kaikissa puolueissa on yhteensä jäseniä.

Keskusta oli koolla Lappeenrannassa tänä kesänä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita