Kenestä kasvaa rikollinen?

Osa nuorista tekee enemmän ja vakavampia rikoksia kuin aikaisemmin. Syitä emme vielä tiedä, mutta keinot nuorisorikollisuuden torjumiseksi kyllä tunnemme, kirjoittaa esseessään oikeuspsykologi Taina Laajasalo.

Vantaan tutkintavankilan käytävää.

6.11. 2:00 | Päivitetty 6.11. 6:07

Amerikkalainen psykologi J. B. Watson kirjoitti vuonna 1928 näin: Kun sinulla on kiusaus helliä lastasi, muista, äidin rakkaus on vaarallinen väline. Samalla Watson varoitti halaamasta lapsia tai ottamasta heitä syliin.

Kehityspsykologiassa oltiin tuolloin vielä muutaman vuosikymmenen päässä niin kutsutuista Harlow'n apinakokeista. Niissä havaittiin, että emoltaan riistetyt poikaset suosivat paremman puutteessa pehmustettua keinoemoa – apinat asettivat sen jopa ravintoa antaneen rautalankaemon edelle.

Nykyisin lukuisat tutkimukset osoittavat, että kosketus, hoiva, lämpö ja hellyys ovat kädellisille suotuisan kasvun edellytyksiä. On kuitenkin olemassa yksi lasten ja nuorten ryhmä, jota ympäristön on vaikea katsoa rakastavasti. Tähän ryhmään kuuluu haastavia lapsia ja nuoria, joista monet kärsivät hyvin hankalista käytöshäiriöistä. Uhmakkuus, näpistely, valehtelu, tappelut ja joskus jopa muihin elollisiin kohdistuva tahallinen julmuus uuvuttavat aikuiset kotona, päiväkodissa ja koulussa.

Kirjoitus on julkaistu alun perin HS:n Teema -lehden rikollisuutta käsittelevässä numerossa (4/2022). Lisätietoja Teemasta osoitteessa HS.fi/Teema.

Tämänkaltaiset käytösongelmat ovat varsin yleisiä nuorisorikollisten joukossa.

Vakavasti käytösoireilevasta lapsesta ja nuoresta tulee ikätovereitaan todennäköisemmin paitsi rikollinen, myös pienituloinen ja työtön aikuinen sekä fyysisesti ja psyykkisesti sairas ihminen. Elämä jää keskimääräistä lyhyemmäksi.

Koulukotiin sijoitetuista suomalaisnuorista valtaosalla on käytöshäiriö, ja ennenaikaisen kuoleman riski on heillä seitsenkertainen. Käytöshäiriöisen nuoren aiheuttamat kustannukset yhteiskunnalle ovat tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan vähintään nelinkertaiset ikätovereihin verrattuna. Kansainvälisesti on raportoitu paljon suurempiakin lukuja. Tällaisten käytöshäiriöiden ehkäisyä ja hoitoa on psykiatriassa kutsuttu hyvällä syyllä alan kenties tärkeimmäksi tehtäväksi. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo.

Käytöshäiriöille altistavat tekijät ovat moninaisia. Ne saatavat liittyä lapsen omiin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi kehityksellisiin haasteisiin ja synnynnäiseen temperamenttiin. Myös perheellä ja elinympäristöllä, kuten vanhemmuuden ongelmilla ja lapsuudessa koetulla väkivallalla, on merkitystä.

Ongelmia voidaan ehkäistä jo ennen syntymää. Kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että terveydenhoitajien riskiperheisiin toteuttamat kotikäynnit raskaus- ja vauvaaikana ovat vähentäneet paitsi lasten myöhempää rikollisuutta myös lasten kaltoinkohtelua sekä lapsen ja vanhemman välistä heikkolaatuista vuorovaikutusta.

Entä jos varhainen ehkäisy ei onnistu? Mitä sitkeästi normeja rikkovan lapsen ja nuoren kanssa pitäisi tehdä? Usein sekä vanhemman että ympäröivän yhteiskunnan intuitiivinen ratkaisu on kiristää otetta ja tiukentaa kuria. Tästä on kuitenkin usein seurauksena kielteisen vuorovaikutuksen noidankehä, jossa lapsi hakee huomiota käytöksellään ja aikuinen menettää malttinsa, uhkailee etuuksien menetyksellä tai pahimmillaan väkivallalla.

Riippumatta käytösongelmien juurisyystä tämä kielteisen käytöksen ja palautteen kehä ruokkii ongelmia kotona ja koulussa. Sama negatiivisen vuorovaikutuksen ilmiö on havaittu myös systeemitasolla. Esimerkiksi nuorisorikollisuuden ehkäisyyn 1970-luvulla Yhdysvalloissa kehitetty Scared straight -ohjelma pyrki nimensä mukaisesti pelottelemaan nuoret kaidalle polulle viemällä heidät vankilaympäristöön. Aikuiset vangit huusivat nuorille ja nöyryyttivät heitä. Tavoitteena oli antaa maistiainen vankilaelämän kurjuudesta ja näin oikaista kasvupolun suunta. Ohjelmasta tehtiin Emmy-palkittu dokumentti, jonka myötä pelotevaikutukseen perustuvat menetelmät levisivät eri maihin. Ne ovat osin yhä käytössä, vaikka tutkimukset osoittivat ohjelman tosiasiassa lisäävän rikollisuutta.

Suomalainen järjestelmä on erilainen, mutta viime vuosinakin jotkut laitokseen sijoitetut nuoret ovat kertoneet komentokulttuurista, uhkailusta ja käskyttämisestä.

Nuorisorikollisuudesta puhuttaessa keskustelu johtaa usein moraalipaniikkiin. 1990-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa kohistiin tikittävästä aikapommista, moraalisesti rappeutuneesta teini-ikäisten joukosta, superpredatoreista. Nämä ”petoeläimet” olivat väitetysti kykeneviä silmittömään väkivaltaan ilman katumusta.

Ratkaisuksi tarjottiin kovia otteita ja aikuisille tarkoitettuja rangaistuksia. Lainsäätäjät ja päättäjät puoluekannasta riippumatta ottivat innokkaasti osaa keskusteluun. Jopa presidentin puoliso Hillary Clinton puhui tuolloin petoeläimiä muistuttavista jenginuorista, joilla ei ollut omaatuntoa tai empatiakykyä.

Superpredator-termin lanseerannut professori John DiIulio myönsi myöhemmin olleensa väärässä, eikä empiiristä tukea huonosti määritellylle käsitteelle löytynyt. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut: keskustelu vaikutti kriminaalipolitiikkaan ja osaltaan muutti vuosiksi USA:n oikeusjärjestelmän suhdetta nuoriin rikoksentekijöihin.

Kun Suomessa on nyt vuosikymmenien laskusuhdanteen jälkeen nähty kasvua alaikäisten tekemän vakavan väkivallan määrässä, on kaikuja näistä keskusteluista kuultavissa meilläkin. Kyselyissä ja koulutuspoliittisissa keskusteluissa osa ihmisistä kaipaa toistuvasti juuri kovempaa kuria ratkaisuksi koulujen rauhattomuuteen tai kouluväkivaltaan. Vuonna 2021 kansalaisaloitteessa perusteltiin rikosvastuuiän laskua 14 ikävuoteen sillä, että juuri rikostuomion kautta nuori saisi konkreettiset seuraamukset teostaan.

Paradoksaalista kyllä, tiedämme jo varsin paljon siitä, miten kehittyvän yksilön käytöstä voidaan ohjata myönteiseen ja toisten oikeuksia kunnioittavaan suuntaan. Keskeistä on porkkanan tarjoaminen kepin sijasta. Tämä tapahtuu muokkaamalla kasvuympäristöä siten, että kovenevan kontrollin ja rankaisemisen sijaan käyttöön otetaan rakentavat rajoittamisen keinot, positiivisen käytöksen vahvistaminen ja hyvän huomaaminen.

Sosiaalisen oppimisen ja kiintymyssuhdeteorian pohjalta on kehitetty huolella tutkittuja interventioita. Esimerkiksi Turun yliopiston Voimaperheet-ohjelma hyödyntää uniikkia neuvolajärjestelmäämme ja seuloo jo neljävuotiaiden lasten joukosta ne, jotka kärsivät vaikeista käytösongelmista. Sen jälkeen perheille tarjotaan vanhempainohjausta.

Rankaisevat keinot ovat haitallisia iästä ja kehitysympäristöstä riippumatta. Olin mukana tutkimuksessa, jossa havaitsimme, että myös rikoksia tehneiden nuorten joukossa vanhempien antamalla lämmöllä oli nuoren rikollista käyttäytymistä ja tunnekylmyyttä vähentävä vaikutus. Keskustelu- ja tunneyhteyden palauttaminen ja perheterapeuttinen työote ovat keskeinen osa uusia Suomessa sovellettavia ohjelmia, joissa työskennellään rikoksia tehneen nuoren, tämän vanhempien, perheen ja koulun kanssa.

Valitettavasti edellä kuvattu tietopohja ei aina ulotu julkiseen keskusteluun ja päätöksentekoon saakka. Käytettävissä olevasta tiedosta huolimatta ratkaisuja haetaan nopeasti toteutettavista, usein myös edullisista, toimenpiteistä. Lainsäädännöllisissä uudistuksissa kovempaa puuttumista kannattavat äänet uhkaavat ajaa tutkimustiedon ohi.

Yleistä on sekin, ettei tutkitusti toimiviin käytäntöihin sitouduta vaan niiden rinnalle tuodaan yhä uusia hankkeita ja menetelmiä, joiden tehosta tutkimusnäyttö voi olla vaihtelevaa. Useimmiten uusien interventioiden istutusyritykset epäonnistuvat.

Valitun toimintatavan juurruttamista voisi verrata kasvin istuttamiseen: kuten kasvia, pitää myös valittuja toimintatapoja hoitaa ja ravita ja niiden edistymistä seurata. Ilman kansallisesti koordinoitua pitkäjänteistä työtä ohjelmat jäävät organisaatiomuutosten, resurssihaasteiden ja henkilöstövaihtuvuuden jalkoihin - kuin kasvi pistokasvaiheeseen.

Olisi naiivia väittää, että käytöshäiriöiden ehkäisyohjelmilla tai vaikkapa vanhemmuuden tuella voisimme poistaa nuorisorikollisuuden kokonaan.

Lööppiotsikoiden takaa ei aina löydy käytöshäiriöistä nuorta. Nuori hakee kaverien hyväksyntää, kokeilee päihteitä ja tekee ikätovereidensa seurassa erilaisia ratkaisuja kuin yksin ollessaan. Elämänkaarinäkökulmasta nuori on elämyshakuisimmillaan, ottaa riskejä, tekee virheitä eikä vielä osaa arvioida oman toimintansa pitkän tähtäimen vaikutuksia. Osin näistä syistä nuoriso on ollut, ja on luultavasti aina oleva, väestömme rikosaktiivisin osa. Nuorten rikosaktiivisuuteen vaikuttavat kehityspsykologiset tosiseikat ja monipuolistunut alan tutkimus ovat vuosituhannen vaihteen jälkeen näkyneet jopa useissa USA:n korkeimman oikeuden päätöksissä. Niiden mukaan ankarimpia rangaistuksia, kuten kuolemantuomiota tai elinkautista vankeusrangaistusta, ei tule määrätä alaikäiselle muun muassa siksi, että aivojen impulssikontrollista, ennakkosuunnittelusta ja riskienhallinnasta vastaavat alueet ovat vielä kehitykseltään kesken.

Erilaiset ohjelmat tai interventiot eivät riitä siksikään, että nuorten hyvinvointi kytkeytyy laajasti yhteiskunnan yleistä hyvinvointia edistäviin tekijöihin: niin eriarvoistumisen, syrjäytymisen ja haitallisten lapsuudenajan kokemusten vähentämiseen kuin osallisuuteen, liikuntaan, taiteeseen ja kulttuuriinkin.

Lapsi ja väkivalta ovat sanapari, jota emme mielellämme ajattelisi lainkaan. Pandemian aikana media on uutisoinut näyttävästi nuorten väkivaltaisuudesta. Myös keskustelua jengirikollisuuden rantautumisesta Suomeen käydään. Tilastot kertovat, että pieni osa nuorista tekee enemmän ja vakavampia rikoksia. Näyttää siltä, että pitkä myönteinen kehitys sekä lasten kokeman että lasten tekemän väkivallan osalta on pysähtynyt ja osin määrät ovat kääntyneet nousuun. Emme vielä tiedä, kuinka pysyviä muutokset ovat tai mistä syistä ne johtuvat. Nyt jos koskaan tulee valjastaa käyttöön kaikki tieto, jota nuorisorikollisuuden ehkäisystä on viime vuosikymmeninä kertynyt. Tunteita herättävien ilkeiden ongelmien edessä on vaikea hyväksyä, että yhtä ja ainoaa ratkaisua tuskin koskaan löytyy.

Yksi on silti varmaa: psykologi Watson oli väärässä. Hellikää lapsianne!

Taina Laajasalo on oikeuspsykologian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella väkivallan vastaisen työn osaamiskeskittymässä.

Kirjoitus on julkaistu alun perin HS:n Teema -lehden rikollisuutta käsittelevässä numerossa (4/2022). Lisätietoja Teemasta osoitteessa HS.fi/Teema.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat - Kuukausiliite