”Vaimoni Olga sai minut ensimmäisen kerran hevosen selkään. Se oli tosi upeeta. Mun poikamaiseen ajattelutapaan sopi, että assosioiduin heti suureen sotapäällikköön tai seikkailijaan. Tuli välittömästi mieleen Mannerheim ja tällainen ratsumiesperinne.
Tietysti halusin pian oman hevoseen. Nyt mun heppa on puoliverinen tamma Alma, joka on ollut semmoiset viisi vuotta meillä.
Alma on rauhallinen ja hyväkäytöksinen, lempeä hevonen, joka ei hötkyile mihinkään suuntaan. Se on tosi iso, ainakin 183 senttiä säkä. Alma on vähän jäykkä, ja jos haluaa hyvän mielen ratsastuksen, sitä pitää lämmitellä paljon.
Mutta kovasti kaipaan edelleen edellistä hevosta Capria.
En ole mikään eläinrakas ollut. Mutta se on kova paikka, kun löytää oman hevosen, jonka kanssa kaikki toimii ja kun siitä joutuu luopumaan äkillisesti.
On vaikea kuvata, miten hyvältä tuntuu, kun hevonen tulee selän taakse ja painaa päänsä olkapäätä vasten. Se voi kestää minuutteja. Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta siinä syntyy ihmeellinen yhteys, sellainen molemminpuolinen hyväksyntä.
Olen onnellinen siitä, että meillä on Alman kanssa aikaa tutustua. Minulla on tahtotila, että meistä tulee erittäin hyvät ystävät. Ollaan siinä tosi pitkällä, mutta se vaatii vielä yhteisiä kokemuksia enemmän. Meillä on kuitenkin yhteisiä vuosia jäljellä vielä vähintään se kymmenen.
Olen siinä suhteessa onnellinen, että Alma on meillä just tässä kohdassa.”