Aina Tarkkanen kirjoittaa sisarilleen ja äidilleen Sysmään kirjeen. On maaliskuu 1931.
”Minulla on täällä ikävä, sillä minä olen täällä yksin vieraalla maalla. Tahtomme matkustaa syntymämaahan, jos pääsemme matkustamaan.”
Kirje on lähetetty Nosovkasta, joka on pieni kaupunki tai kylä sata kilometriä Kiovasta kohti Venäjän rajaa.
Aina ei ollut nähnyt siskojaan ja äitiään 13 vuoteen.
Hän oli 39-vuotias. Hänellä oli mies, nimeltään Semen Dovgal, ja kolme lasta, Anna, Nikolai ja Lempi. Anna kävi jo oppikoulua, Nikolai kansakoulua ja Lempi oli pienten lasten harjoittelukoulussa.
”Kohta kuolemme nälkään”, Aina kirjoitti sukulaisilleen. Hän suunnitteli pakenemista Ukrainasta Suomeen.
Hän ei ehkä uskaltanut selostaa olosuhteita Ukrainassa tarkemmin, sillä seuraavaksi hän sanoo näin:
”En voi paljon kirjoittaa. Jos matkustamme, sitten puhumme suullisesti kaikki mitä tarttee.”
Aina oli käynyt vain kiertokoulua ja lähtenyt Sysmästä Helsinkiin palvelijaksi parikymppisenä melkein 20 vuotta aikaisemmin. Aluksi hän palveli Kärnän perheessä Albertinkadulla, sitten Valavaaroilla Siltasaaressa.
Alkuvuonna 1918 hän yllättäen vaihtoi uskontoa. Hänet kirjattiin Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan.
Siihen asti Ainan veljentyttäret Merja Sten ja Terttu Euren ovat onnistuneet jäljittämään Ainan elämää.
Terttu Euren (vas.) ja Merja Sten ovat yrittäneet selvittää isänsä sisaren kohtaloa Ukrainassa. Isä oli huomattavasti siskoaan nuorempi. Kuva Mika Ranta / HS
Osoitteita Helsingissä ja kymmenen kirjettä, jotka löytyivät pahvilaatikosta. Siinä kaikki.
Ei tiedetä, miksi Ainasta tuli yhtäkkiä ortodoksi mutta arvata voi: hän meni naimisiin ortodoksikristityn miehen kanssa.
Voi hyvin olla, että mies kuului Venäjän armeijan sotaväkeen. Vaikka Suomi oli jo itsenäistynyt, venäläisiä sotilaita oli maassa vielä alkuvuonna 1918 kymmeniätuhansia. Helsingissä oli paljon myös ukrainalaisia sotilaita.
Keväällä 1918 Suomi alkoi karkottaa Venäjän armeijan sotilaita maasta. Heitä kuljetettiin junalla rajalle ja laivoilla Venäjän hallitsemiin satamiin.
Ehkä Aina lähti näissä kuljetuksissa aviomiehensä mukaan. Ehkä hän oli jo raskaana, sillä kirjoittaessaan kirjettä 13 vuotta myöhemmin hänellä oli oppikouluikäinen tytär. Joka tapauksessa Aina päätyi Ukrainaan.
Se oli huono valinta. Jos jonnekin piti noihin aikoihin muuttaa, niin ei kyllä Ukrainaan.
mikäli Aina ja Semen matkustivat heti Suomesta lähdön jälkeen Nosovkan pikkukaupunkiin, edessä oli kovia aikoja.
Tammikuussa 1918 bolševikkijoukot olivat ottaneet Nosovkassa vallan, mutta maaliskuussa saksalaiset ajoivat panssarijunalla kaupunkiin ja saivat sen hallintaansa. Seuraavan vuoden alussa valta vaihtui taas, kun bolševikit palasivat. Elokuussa kaupunkiin hyökkäsivät panssarijunalla Venäjän sisällissodan valkoiset. Marraskuussa bolševikit karkottivat heidät.
Mutta nyt, maaliskuussa 1931, siitä oli jo pitkä aika.
Ukraina oli tukevasti osa sosialistista Neuvostoliittoa.
”En tietä, jos miestäni laskevat sinne Suomeen. Sääli Senga jättää tänne, sillä tulee meille sitten ikävä isää”, Aina kirjoitti kotiin Suomeen.
1920-luvun loppu oli ollut hyvää aikaa. Nosovkassakin oli paljon pieniä yrityksiä, ja suurmaanomistajien maat oli jaettu köyhien maalaisten viljeltäviksi. Neuvostovalta oli jättänyt pienet ihmiset rauhaan.
Syksyn 1929 jälkeen kaikki alkoi muuttua.
Sosialistinen vallankumous oli vetänyt henkeä 1920-luvun lopun ajan. Yksityinen pienyrittäjyys ja maanomistus oli Neuvostoliitossa sallittu välivaiheen kompromissina. Oli aika siirtyä sosialismiin.
Teollisuus oli jo valtion hallussa, nyt kollektivisoitaisiin maatalous. Se vapauttaisi työvoimaa tehtaisiin. Ja rahaa, joilla tehtaisiin voitaisiin hankkia koneita.
Sosialistisella valtiolla oli kiire teollistua, sillä sota kapitalismia vastaan olisi väistämättä edessä, sen todisti marxilainen historiankäsitys.
Kollektivisoinnin tähtäimessä olivat erityisesti vauraat maanomistajat, kulakit.
Sellaiseksi luettiin talonpoika, jolla oli kymmenen hehtaaria maata ja muutama lehmä. Köyhässä kylässä riitti, jos omisti kaksi sikaa eikä vain yhtä. Jos kulakki palkkasi työvoimaa, hän oli riistäjä. Vähitellen kulakin määritelmä laajeni niin, että köyhäkin talonpoika saattoi olla kulakkiin rinnastettava niin sanottu kulakin kätyri, jos hän oli esimerkiksi kulakin sukulainen tai lähinaapuri.
Kulakit on tuhottava luokkana, linjasi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalin.
Neuvostovallan paikalliset virkailijat päättivät, kuka oli kulakki. Sitten nämä joko ammuttiin tai kuskattiin kylmissä junanvaunuissa kaukaisille leireille orjatyöhön.
Kevään 1930 aikana Ukrainasta karkotettiin työleireille yli 100 000 ihmistä. Pappeja ja kylän vanhimpia pidätettiin ja pahoinpideltiin, heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja heitä vietiin leireille. Kirkkoja hävitettiin Ukrainassa sadoittain.
Pienviljelijät pakotettiin ja painostettiin luopumaan maistaan ja omaisuudestaan.
Helposti kollektivisointi ei käynyt. Puhkesi mellakoita ja kapinoita. Ihmiset murtautuivat kollektiivitilojen varastoihin. He varastivat viljaa ja omaisuuttaan takaisin ja hyökkäsivät kaupungista tulleiden kollektivisoijien kimppuun. Salainen poliisi OGPU kirjasi pelkästään alkuvuonna Ukrainassa yli 2000 massaprotestia. Yksittäisiä vastarintatapauksia oli sinä vuonna maassa miljoona.
Kollektivisointia oli pakko höllätä hetkeksi. Kesällä 1930 talonpojat saivat vielä kylvää ja korjata vanhojen maidensa sadon niin kuin se olisi heidän omansa.
Se olikin miljoonille heistä viimeinen hyvä kesä.
Aina Tarkkasen lähettämistä kirjeistä kymmenen on säilynyt ja joistakin myös kirjekuoret. Kuva Mika Ranta / HS
Kesäkuussa 1931 Aina kirjoitti taas sukulaisille Suomeen. Hän kiitti kauniista kortista, jonka Anna-tytär oli Suomesta tulleessa kirjeessä saanut serkuiltaan. Anna oli näyttänyt sitä kaikille kavereilleen. Sellaisia kortteja ei neuvosto-Ukrainasta saanut.
Aina pyysi sukulaisiaan hankkimaan Sysmästä ”papintodistuksen” itsestään, jotta voisi saada passin ja matkustaa Suomeen. Lapset iloitsevat jo matkasta kovasti, Aina kirjoitti. ”Sanovat, oi mamma, lähtemme Suomeen, että saisimme kalaa syötä ja vehnäleipää maistaa.” Mansikoita ja vattujakaan ei Ukrainasta saanut.
Samaan aikaan Ainan ympärillä maatalouden kollektivisointia viettiin päätökseen. Yli 30 000 perhettä lisää pakkosiirrettiin pois maasta.
Poliisikoneiston avuksi oli lähetetty kaupungeista kymmeniä tuhansia apureita, työläisiä ja opiskelijoita. He olivat enimmäkseen nuoria, puolueen kouluttamia uusia neuvostoihmisiä. He kiersivät talosta taloon. Maalaiset pakotettiin ”luopumaan hevosista, lehmistä, kärryistä, valjaista ja maanviljelyn työkaluista.”
Niin kertoi 1925 syntynyt nosovkalainen Ivan Kryvsha, kun muistitietoa nälänhädästä alettiin 1990-luvulla kerätä. Kryvshan perhe oli omistanut yhden lehmän. Se vietiin.
”Isoisäni työskenteli virkailijana, joten hän ansaitsi rahaa”, muisteli toinen nosovkalainen, Marhai Hryhorivna. ”Heillä oli yksi lehmä, hevonen, siipikarjaa ja pieni talo. Kun kollektivisointi alkoi, perheeltä vietiin kaikki, jopa talo. Perheen jäseniä kutsuttiin kulakeiksi. Setäni lähetettiin Siperiaan.”
”Olin tuolloin kymmenen vuotias”, kertoi nosovkalainen Lidia Pylypivna. ”Neuvostoviranomaiset karkoittivat vanhempani Siperiaan, josta he eivät koskaan palanneet. Jäin asumaan orpona tätini luo.”
Kollektivisointipartiot olivat aggressiivisia ja väkivaltaisia. Kaupungeissakin oli ruokapula, ja propaganda oli selittänyt sen johtuvan siitä, että kulakit keinottelevat ja piilottavat viljaa. Sitäkin tapahtui, mutta tosiasiassa Neuvostoliitto vei valtavasti Ukrainan viljaa ulkomaille saadakseen valuuttatuloja.
Ehkä Ainakin oli joutunut kokemaan kollektivisoijien terrorin, sillä syyskuussa hän kirjoitti, että oli menettänyt kaikki vanhat valokuvansa.
”Meitän huone on poltettu, niin kuvat kanssa paloivat, sillä me ei voitu mitään ottaa pois. Hyvä, että ei lapset palaneet.”
Hän aneli taas sukulaisiaan hankkimaan hänelle ”vallesmannin passin” ja kysymään ”postista ja kunnan miehiltä”, päästettäisiinkö hänen miehensä Suomen rajalla maahan.
Hän toisti monen kertaan ikävöivänsä syntymämaahansa. Se ei ole ihme, sillä ukrainalaisena hän kuului kansaan, jota oltiin juuri opettamassa neuvostodiktatuurin tavoille nälänhädällä, jossa miljoonat kohta kuolisivat.
”Ette tietä, kuinka paljon olen täällä kärsinyt”, Aina kirjoitti. ”Ukrainassa olen jo vanha mummi. Minä usein ajattelen, että Suomessa olisin nuorempi.”
Hän oli toukokuussa täyttänyt 40 vuotta.
Kirjeet Aina Tarkkanen lähetti kotiväelle Sysmään. Kuva Mika Ranta / HS
Joulupäivänä vuonna 1931 Aina kirjoitti taas sisarilleen ja äidilleen.
Hän oli ollut sairaalassa. Hänen vatsansa oli leikattu kolme kertaa ja viisi metriä suolta oli poistettu. ”Jumalalle suuri kiitos, että en kuollu”, hän kirjoitti. Lapset onneksi voivat hyvin.
Passien kanssa oli ollut vastoinkäymisiä:
”Eivät antanut minulle passija, sanoovat, eivät ole vielä valmiit”, Aina kertoi. Hän oli ilmeisesti kovasti uskonut tai ainakin toivonut pääsevänsä matkustamaan vihdoin Ukrainasta pois, sillä nyt hän oli pettynyt. ”Et usko, sisko rakas, kuinka minä olen ikävissäni siitä kuin emme voinut matkustaa.”
Samaan aikaan Moskovassa ja neuvosto-Ukrainan pääkaupungissa Harkovassa tehtiin ratkaisevia päätöksiä.
Syksyn sato Ukrainassa oli ollut paljon huonompi kuin edellisenä vuonna, jolloin maanviljelijät saivat viimeisen kerran hoitaa omat peltonsa. Kollektivisoinnin piti tehdä maataloudesta tehokkaampi, mutta oli käynyt toisin. Sato romahti.
Puoluejohto päätteli, että syynä siihen oli viljan varastaminen ja kätkeminen, kulakkiluokan sabotaasi, ulkomaisten agenttien vehkeily. Kollektivisointia ei voinut syyttää, sillä se oli neuvostojohdon kärkihanke.
Tiloille asetetuista viljakiintiöistä ei tingitty, vaikka ne oli mitoitettu suuremman sadon mukaan. Päinvastoin: Stalin määräsi, että mikäli kiintiöt eivät muuten tule täyteen, tilojen on luovutettava myös siemenviljansa ja viljelijöiden omaksi ravinnoksi varattu vilja. Ukrainalaisten tilojen kiintiöitä vielä nostettiin, jotta muualle Neuvostoliittoon saataisiin siemenviljaa.
Alkuvuonna 1932 Ukrainan kylissä viranomaiset etsivät takavarikoitavaa viljaa kaikkialta. Koteihin tunkeuduttiin, seiniä, huonekaluja ja liesiä hajotettiin. Jos viljaa tai leipää löytyi, se vietiin.
Ukrainan maaseutu oli valtava ruuan tuottaja. Nyt sieltä vietiin kaikki vilja.
Keväällä maatalouden tilanne vain paheni. Paljon peltoja jäi kylvämättä, sillä kolhoosilaiset pelkäsivät jäävänsä ilman ruokaa, jos kylväisivät viimeiset jyvänsä. Kymmenet tuhannet nälkiintyneet olivat myös liian heikkoja peltotöihin.
Maaliskuussa Aina Tarkkanen kirjoitti Sysmään: ”Meillä on kovin vaikea elon aika. Ei voi mitään ostaa, ei syötä. Emme voi enään täällä elää. Jos emme tule sinne Suomeen niin matkustamme toiseen paikkaan.”
Nälänhätä oli laajaa, ja se tiedettiin kyllä Neuvostoliiton johdossa. Mutta Stalinin mielestä ukrainalaiset vehkeilijät käyttivät nälkää vain tekosyynä vastustaessaan neuvostovaltaa.
Huhtikuussa Aina kirjoitti taas. Hän kiitti kirjekuorista ja paperista, joita sukulaiset olivat lähettäneet. Hän valitti, että ”passportin kanssa on paljo hommaa”. Siskoaan hän pyysi kysymään ”Sysmän herroilta”, saisiko Aina hommata myös miehensä Suomeen.
Lihaa Ainan perhe ei ollut syönyt kahteen vuoteen, hän kertoi. Myöskään kalaa ei ollut saatavilla lainkaan.
”Me täällä kärsimme. Täällä ei saa ostaa mitään elintarpeita.”
Kaikissa Aina Tarkkasen kirjeissä on päivämäärä, mutta kaikissa ei ole vuosilukua. Siksi on mahdotonta varmasti sanoa, mikä niistä on viimeinen.
Mutta se voisi hyvin olla 24. heinäkuuta päivätty kirje. Vuosi oli varmaan 1932, sillä Tarkkanen kirjoitti: ”Täällä on paljon ihmisiä kuollut nälkään viime vuonna.”
Nälänhätä oli yltynyt juuri vuoden 1931 lopulla.
Aina näki jo nälkäkuoleman lähestyvän. ”Jos emme voi sinne Suomeen matkustaa, niin meidän tarttee kuitenkin johonkin toiseen paikkaan matkusta, sillä täällä voimme kuolla nälkään.”
Hän odotteli yhä passeja ja suunnitteli, miten pääsisi jo elonkorjuun ajaksi Sysmään. Siellä hän saisi ”leikata ruista ja hankkia leipää lapsilleni, että ne eivät kuolisi nälkään”.
Samaan aikaan, kun Aina Tarkkanen haaveili Suomesta ja ruuasta, pääsihteeri Josif Stalin matkusti loppukesällä 1932 erikoisjunalla lomailemaan Sotšiin Mustanmeren rannalle.
Sinä kesänä nälkäiset ihmiset varastelivat kollektiivitilojen viljaa pitkin Neuvostoliittoa. He kävivät leikkaamassa sitä salaa pelloilta yöllä tai kahmaisivat sitä laarista taskuunsa.
Sotšissa lomaillessaan Stalin keksi ratkaisun tähän ongelmaan. Talonpojat piti opettaa kunnioittamaan valtion omaisuutta. Pikapikaa säädettiin armoton laki: jos varasti vaikka kourallisen viljaa, sai joko kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen tai kuolemantuomion.
”Ilman näitä (ja samanlaisia) säälimättömiä sosialistisia toimenpiteitä on mahdotonta vakiinnuttaa uutta yhteiskunnallista kuria, ja ilman sellaista kuria on mahdotonta lujittaa ja puolustaa uutta järjestystämme”, Stalin kirjoitti.
Pelloille pystyttiin tuhansia vartiotorneja, joihin sijoitettiin luotettavia puoluenuoria kyttäämään viljavarkaita. Vuoden loppuun mennessä 4500 ihmistä oli tuomittu kuolemaan ja yli 100 000 kymmeneksi vuodeksi leirille, mikä usein oli sekin kuolemantuomio.
Seuraavaksi Ukrainan rajat suljettiin. Venäjällä ja Valko-Venäjällä olisi ollut ruokaa, mutta sinne ei päässyt.
Maalaisilta kiellettiin matkustaminen kaupunkeihin, joissa työläisillä oli ruokakortit. Jos kaupunkiin onnistui livahtamaan, kuskattiin kuorma-autoilla takaisin kuolevalle maaseudulle.
Holodomorin uhreja Harkovassa. Itävaltalainen insinööri Alexander Wienerberger oli niitä harvoja, jotka valokuvasivat Ukrainan nälänhätää. Hän oli tehtaanjohtajana Harkovassa ja kuvasi salaa Leica II -kamerallaan.
Keväällä 90 vuotta sitten nälänhätä Ukrainassa oli pahimmillaan.
Noin 10 000 ihmistä kuoli joka päivä nälkään. Ihmiset söivät juuria, voikukkia, tammenkuorta, sammalta, kissoja, rottia, hiiriä, sammakoita, muurahaisia, matoja, kuolleita hevosia, mätiä perunoita, teurasjätteitä.
Lasten mahat turposivat ja päät näyttivät suurilta palloilta. Joskus lapsia kuoli pulpettiin kesken koulupäivän.
”Ihmiset kuolivat kuin kärpäset”, kertoi 1921 syntynyt nosovkalainen Jemets Andriivna. ”Joskus kokonaisia perheitä kuoli päivässä.”
Vuonna 1920 syntynyt nosovkalainen Tetjana Kirilenko kertoi, että heitä oli kuusi lasta. Ruuan puutteessa he laihtuivat ja turposivat. Ensin kuoli kolmevuotias, sitten Tetjanan kaksoisveli, sitten perheen tokaluokkalainen.
Monilla iho muuttui keltamustaksi ja haurastui haavoille. He vain istuivat hiljaa paikallaan.
Kuolleita lojui teiden ja polkujen varsilla, rautatieasemilla ja kaupunkien kaduilla. Mätänevien ruumiiden löyhkä oli kaikkialla.
Leivän vuoksi tapettiin. Leipävarkaita tapettiin. Lapsetkin saattoivat tappaa toisiaan ruuan takia.
Vanhemmat lähettivät lapsiaan kaupunkeihin kerjäämään ja jättivät lapsia rautatieasemille siinä toivossa, että joku pelastaisi heidät, ehkä kaupunkiin.
Nälkä teki ihmisistä primitiivisiä. Jotkut vanhemmat antoivat lastensa kuolla nälkään ja söivät itse sen vähän ruuan, joka heillä oli.
Kannibalismia ilmeni paljon. Noin 2500 ihmistä tuomittiin siitä, mutta tapauksia oli paljon enemmän. Jopa perheenjäsenet söivät toisiaan. Ihmislihalle syntyi omat pimeät markkinansa.
Nykyarvion mukaan noin neljä miljoonaa ukrainalaista kuoli nälkään.
Neuvostoliiton johto tiesi aivan hyvin, että maassa oli nälänhätä. Se olisi voinut myös lopettaa sen – maahan vei koko ajan viljaa.
Viime syksynä Itä-Eurooppan historiaan erikoistunut professori Timothy Snyder piti Yalen yliopistossa luentosarjan modernin Ukrainan synnystä. Siinä hän selitti kommunistijohtajien suhtautumista nälänhätään.
Bolševikien mielestä oli itsestään selvää, että tietyt ihmisryhmät, kuten talonpojat, tulevat häviämään. Se oli sosialismia kohti etenevän historian kulku, ja proletariaatin etujoukon eli puolueen tehtävä oli kiihdyttää historian etenemistä. Talonpoikien tuhoutuminen luokkana oli väistämätöntä.
”Ja jos he lakkaavat olemasta joitakin vuosia ennemmin eikä joitakin vuosia myöhemmin, se ei ole kenenkään vika”, Snyder kuvasi neuvostojohdon logiikkaa.
Kun Neuvostoliiton väestönlaskenta piti vuonna 1937 julkistaa, työläisvaltion hyvinvoiva väestö ei ollutkaan kasvanut. Tilastosta puuttui 8 miljoonaa ihmistä. Väestönlaskentatoimiston johtajat teloitettiin eikä laskentaa julkaistu. Seuraavassa laskennassa saatiin Stalinia tyydyttävä tulos.
Länsimaissa nälänhädästä ei tiedetty pitkään juuri mitään. Brittiläinen toimittaja Gareth Jones tosin sai maaliskuussa 1932 neuvostoviranomaisilta luvan matkustaa Moskovasta Harkovaan tutustumaan traktoritehtaaseen. Hän jäi salaa junasta pois Venäjän rajan jälkeen ja kulki loppumatkan kävellen. Jones näki koko kauheuden ja raportoi siitä brittilehdissä.
Mutta heti perään New York Timesin Moskovan-toimituksen päällikkö Walter Duranty kiisti Jonesin tiedot. Durantylla oli hyvät suhteet neuvostojohtoon ja myös arvovaltaa, sillä hän sai sinä vuonna Pulitzer-palkinnon Neuvostoliittoa käsittelevistä reportaaseistaan. Myöhemmin Durantyn palkinnon peruuttamista harkittiin.
Vasta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nälänhädästä tuli suuri kysymys. Sana Holodomor alkoi tulla maailmalla tunnetuksi. Helsingin Sanomissa se esiintyi ensimmäisen kerran marraskuussa 2008. Ukrainankielen sana tarkoittaa tappamista nälkään näännyttämällä, ja se viittaa nimenomaan Ukrainan nälänhätään 1932–1933.
Ukrainan presidentti Viktor Juštšenko julisti vuonna 2005 Holodomorin kansanmurhaksi ja parlamentti oli samaa mieltä äänin 233–1.
Venäjä ei sitä tulkintaa hyväksynyt – kuolihan ihmisiä nälkään muuallakin Neuvostoliitossa. Mutta Ukrainassa Neuvostojohdon tietoinen tarkoitus oli paitsi kulakkien myös ukrainalaisen nationalismin tuhoaminen.
Venäjä alkoi tiukentaa omaa historiapolitiikkaansa. Presidentti Dmitri Medvedev asetti 2009 komission, jonka tehtävänä oli ”taistella Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä vastaan”. Yhtenä esimerkkinä mainittiin ukrainalainen käsitys maatalouden kollektivisoinnista.
Kiista ei ole päättynyt vaan kärjistynyt.
Euroopan parlamentti määritteli Holodomorin kansanmurhaksi viime joulukuussa. Niin ovat tehneet myös esimerkiksi Baltian maat, Saksa, Tšekki, Slovakia, Puola, Yhdysvallat ja Kanada.
Alexanderin Wienerbergerin kuuluisassa kuvassa luultavasti maalta nälkää paenneet miehet ovat kuolleet tai ovat kuolemassa kadulla Harkovassa.
Tšernihivin alueen museon johtaja vastaa sähköpostiin. Mukana on linkit kahteen tietokantaan. Toinen on luettelo Nosovkan alueen nälkään kuolleista. Toinen on Tšernihivin alueen yli tuhatsivuinen Muistokirja. Siihen on listattu kaikki alueen asukkaat, jotka kuolivat nälänhädässä vuosina 1932–1933.
Siis kaikki, joiden nimet ja kuolintapa tiedetään.
Aina Tarkkasta, hänen miestään tai heidän lapsiaan Annaa, Nikolaita ja Lempiä ei niistä löydy.
Tiedostoista löytyy kuitenkin useampikin Zelenskij-niminen – lienevätkö sukua presidentille?
Ainan perheenjäsenten nimiä ei löydy myöskään Ukrainan Holodomor-museon tietokannassa.
Se ei tarkoita, että he selvisivät. Kukaan vain ei pitänyt kirjaa nälänhädän miljoonista uhreista. Oli kyliä, joiden kaikki asukkaat kuolivat. Monet olivat myös lähteneet kerjuulle ja kuolivat vieraisiin kaupunkeihin, rautatieasemille ja tien penkoille. Nälkiintyneitä ihmisiä kuoli pelloille, jonne he olivat menneet pureskelemaan viljantähkiä.
Ukraina oli täynnä tuntemattomien ihmisten ruumiita. Se toi mukanaan myös välinpitämättömyyden. Elävät ihmiset harppoivat kaduilla kuolleiden ihmisten ruumiiden yli.
Viranomaiset järjestivät kaupungeista työporukoita keräämään ruumiita ja kaivamaan niille joukkohautoja ruokapalkalla. Ruumiiden kerääjät menivät sisään taloihin, nostivat vainajat päällekkäin hevosvankkureihin ja ajoivat seuraavalle talolle.
Tai sitten hauta kaivettiin siihen, mihin ihminen oli sattunut kuolemaan. Huonokuntoisia eläviäkin haudattiin, koska he kuolisivat kuitenkin kohta. Jotkut ruumiit olivat taas niin pitkälle mädäntyneitä, että ne hajosivat kerääjien käsiin.
Kun nälänhätä päättyi, alkoi hiljaisuus. Joukkohaudat unohdettiin.
Jossain niistä lepää luultavasti Aina Tarkkasen perhe.
Huhtikuussa 1932 kirjoittamansa kirjeen mukana Aina lähetti kotiin Sysmään myös valokuvia perheestään. Niissä kuvissa jo näkyi, että perhe eli nälässä.
”Olemme laihtuneet kovin. Älä näytä kellenkään vieraalle, että eivät naura.”
Ainan veljentyttäret Merja Sten ja Terttu Euren etsivät tänä talvena noita kuvia laatikoista suvun valokuvien joukosta. Niitä ei enää löytynyt.
Ehkä hyvä niin. Aina Tarkkasen perheen elämästä jäi jäljelle yksi valokuva, ja siinä kuvassa kaikki on vielä hyvin.
Lähteitä: Anna Tarkkasen kirjeet, Anne Apllebaum: Punainen nälkä, Timothy Snyder: Tappotanner, Johannes Remy: Ukrainan historia, Aitamurto, Kahla, Lassila: Sandarmohista Skolkovoon – historiapolitiikan pitkä varjo, Timothy Snyder: Making of Modern Ukraine (luentosarja).