Kuuden miehen rinki pienessä mökissä. Lattialla kaksi puupalikkaa toimittaa ristin virkaa. Miesten katseet karkailevat seinille. Minun poskiani punottaa, hävettää. Olen juuri paljastanut jotain sellaista, joka saa muut hiljaiseksi.
Ryhmän vetäjä avaa suunsa, mutta ei katso minua silmiin.
”Saako puolestasi rukoilla?”
No saa.
Asetun kyyryyn kyynärpäät reisien päällä. Neljä miestä asettaa kätensä olkapäilleni. Yksi sijoittaa kämmenen kyljelle. Säpsähdän kosketuksesta.
”Herra, sinä kuulit, mitä Jalmari juuri meidän kanssa jakoi. Sinä tiedät, mitä syntejä hän on tehnyt, ja sinä myös annat ne anteeksi niin kuin hän tuo ne tässä ristille. Kiitos Herra siitä, että olet antanut Jalmarin ymmärtää ja hyväksyä oma rikkinäisyytensä. Jalmarilla on vielä pitkä matka edessään, mutta sinä kuulit jo pyynnön. Täytä Jalmari nyt rakkaudellasi, ota hänet syliisi ja anna hänen imeä rakkauttasi kuin pieni lapsi äitinsä rinnasta. Paranna hänet. Kiitos Herra.”
Kaksi miehistä mumisee jotain kielillä, sitten tulee aivan hiljaista.
Ryhmän vetäjä ottaa pöydältä valkoisen muovimukin, tekee sitten kämmenestään kauhan, kaataa siihen vettä ja sivelee sitä otsaani.
”Herra, päästä paha henki irti Jalmarista.”
On aivan hiljaista, kukaan ei sano enää sanaakaan.
Sunnuntaiaamu, elokuun viides päivä, kello on puoli yksitoista. Intercity 905:ssä kuulutetaan: seuraavana Jyväskylä.
Herätyskelloni on soinut puoli kuudelta Helsingissä. Nyt olen jo täällä.
Nousen junasta. Huonosti istuva rinkka hiertää hartioita. Laiturilla seisoo pörrötukkainen nuori nainen kyltti kädessään. Pahvinpalaan on rustattu mustalla tussilla teksti: Kiponniemeen. Tiedän, että nainen odottaa minua.
Hengitykseni kiihtyy.
Nyt on se hetki, nyt se alkaa.
Lähestyn varovasti, pyyhkäisen hikistä kättä reiteen, ojennan käden ja esittäydyn: Jalmari, saa kutsua Jampuksi.
Se on kolmas etunimeni. En voi esiintyä ensimmäisellä nimelläni, sillä muuten minut jäljitettäisiin toimittajaksi.
Panen rinkan takakonttiin ja istun takapenkille. Pörrötukkainen nainen käynnistää auton.
Herralle ylistyksen tahdomme laulaa, autoradiossa lauletaan.
ASLAN RY:N mukaan homoseksuaalisuus on psykososiaalisen kehityksen häiriö. Henkistä rikkinäisyyttä.
Lääketiede on eri mieltä. Homoseksuaalisuus ei ole ollut sairaus sitten vuoden 1981. ICD-tautiluokituksesta löytyy kuitenkin vielä diagnoosi ”itseä häiritsevä sukupuolinen suuntautuminen”, F66.1. Käytännössä sitä ei juuri käytetä.
Aslanin Suomeen tuoman eheytymisohjelman nimi on Elävät vedet. Se tulee Raamatusta, Johanneksen evankeliumista: Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat. Kerran vuodessa järjestetään neljän päivän intensiivileiri, jossa ohjelmaa on lähes kellon ympäri. Sellaiseen olen nyt osallistumassa.
Ohjelman on kehittänyt maailmanlaajuisen Desert Stream Ministries -järjestön perustaja Andrew Comiskey. Hän on amerikkalaisen ex-gay-liikkeen Exodus Internationalin johtohahmoja.
Työn koordinaattori Suomessa on Andy Chambers, Comiskeyn tavoin ”entinen homo”. Chambers on naimisissa työssä mukana olevan Sirkku Chambersin kanssa. Andy Chambersin mukaan Aslanin eheytystoiminta perustuu ”Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan sekä moderniin psykologiaan siinä määrin kuin se istuu yksiin Raamatun kanssa”.
Elävät vedet -ohjelmaa ei ole kuitenkaan alun perin tarkoitettu pelkästään kristityille. Comiskeyn mukaan siitä hyötyvät myös ei-kristityt, sillä ohjelma pohjaa psykologiaan.
Aslan-järjestöllä on Suomessa toimintaa yhdeksällä paikkakunnalla. Nyt järjestö haluaa laajentua Suomen ruotsinkielisille alueille ja Viroon.
Toimintansa haasteiksi Aslan nimeää kasvavan mediakiinnostuksen ja ihmisoikeusjärjestöjen puuttumisen sen toimintaan.
Sen toiminta on ollut rajun arvostelun kohteena keväästä 2011, kun kristillinen nuortenlehti Nuotta aloitti nuorille suunnatun Älä alistu! -mediakampanjan. Siinä kehotettiin homoseksuaalisten tunteiden kanssa kamppailevia hakemaan apua. Viime talvena kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki epäsi ministeriön tuet kahdelta järjestöltä, Kansanlähetykseltä sekä Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finlandilta, jotka olivat mukana homoseksuaalisuuden vastaisessa kampanjassa.
Elävät vedet ei kuitenkaan ole ohjelma vain homoille, vaan kaikille seksuaalisesti rikkinäisille.
Mutta mitä ihmettä se tarkoittaa?
Nyt olen täällä.
Kiponniemen toimintakeskus, Vapaakirkon omistama leiripaikka järven rannalla, 15 kilometriä Jyväskylästä Keuruulle.
Eteisessä on vastaanottotiski, josta jaetaan ilmoittautumislaput. Niihin jokainen täyttää henkilötietonsa. Väärien henkilötietojen antaminen on rikos, lomakkeessa huomautetaan. Lisäksi osallistujille on tehty nimilaput. Parikymmentä opettajille ja vetäjille, viisikymmentä eheytyjille.
Naisilla nimi on kirjoitettu kaunokirjoituskirjaimin. Miesten fontti on suora ja tylsä.
Meidät ohjataan juhlasaliin. Minä ja pörrötukkainen olemme viimeisiä. Meitä on odotettu.
Sali on täynnä. Arviolta kaksi kolmasosaa on naisia. Paikalla on myös muutama pariskunta pienine lapsineen. Joku lapsista känisee. Ikähaarukka on parikymppisistä selvästi eläkeikäisiin.
Juhlasalin eteen astelee tummaihoinen mies ja vetää suunsa hymyyn. Hän esittelee itsensä Andy Chambersiksi.
Yleisö taputtaa pitkään, kunnes Chambers hiljentää kädellään salin.
Hän on karismaattinen puhuja, heittää huulta, saa yleisön nauramaan. Kohta on ohjelmassa Chambersin tunnin kestävä englanninkielinen luento, mutta sitä ennen on ylistettävä Herraa.
Nuori, kauluspaitaan pukeutunut mies astelee pianon taakse. Kitaraan tarttuu nainen. Kappale on tuttu rippileiriltä.
Nainen edessäni nostaa kädet ilmaan. Viereisestä rivistä joku singahtaa eteen tanssimaan.
Takanani on vetäjien rivi. Siellä supistaan kielillä. Melkein kaikilla on silmät kiinni, kasvot on suunnattu kohti taivasta. Joku nainen itkee.
Kun ylistys puolen tunnin kuluttua loppuu, Chambers palaa eteen mikrofonin kanssa. Kankaalle ilmestyy Powerpoint-esitys. Luennon aihe on
Isän rakkauden vastaanottaminen – Suhde isään.
”Eräs sosiologi on nimennyt tämän polven ’isättömäksi sukupolveksi’”, Chambers aloittaa. Tulkki kääntää puheen suomeksi.
”Se on hyvä tiivistys. Elämme langenneessa maailmassa, emme saa sitä, mitä oikeasti tarvitsemme.”
Vaikka ollaan kristittyjen kurssilla, puhe ei ole nyt Taivaan isästä, vaan ihan tavallisista isistä.
”Jokaisella lapsella on välttämätön tarve sekä isään että äitiin.”
”Isä näkee lahjat, jotka meillä on. Isä kutsuu lapsensa todellisen identiteetin esiin. Isä ohjaa lastaan tiellä, joka lapsen pitää kulkea. Äidiltä saamme lohdutusta, isältä vahvistusta. Isä vahvistaa hyvän meissä. Vain isäsi tietää, kuka sinä olet. Isä siunaa meitä myös aineellisesti, kun emme vielä itse pysty tienaamaan elantoamme. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että tarvitsemme miesääntä siirtyäksemme lapsuudesta aikuisuuteen.”
Mutta:
”Me rikkinäiset, meiltä puuttuu jotain. Ehkä isä oli kadonnut sanomalehden taakse tai nikkaroimaan jotain? Jotain jäi puuttumaan isän rakkaudesta?”
Luennon jälkeen on pienryhmätapaaminen. Jokainen osallistuja on sijoitettu hakemuksen perusteella ryhmään, jossa on keskimäärin viisi muuta osallistujaa. Pienryhmissä on tarkoitus käydä läpi kunkin henkilökohtaisen eheytymisprosessin kulkua. Puhua kipeistä aiheista.
Miehiä ja naisia ei panna samoihin pienryhmiin. He eivät Elävät vedet -ohjelman mukaan voi ymmärtää toisiaan sellaisella tavalla kuin täällä on tarkoitus.
Ennen ensimmäistä pienryhmätapaamista allekirjoitan vaitiolositoumuksen, jossa lupaan pitää salassa niissä käydyt henkilökohtaiset keskustelut. Ilman allekirjoitusta pienryhmään ei ole asiaa.
Minun pienryhmäni kokoontuu pienessä mökissä. Kun vuoroni tulee esittäytyä, annan elämäntarinani tulla. Kerron kaiken aivan kuin olisin tosissani yrittämässä eheytyä.
Tai, no, tiettyjä anekdootteja säästän myöhempään.
Se, että kerron rakastaneeni tosissani toista miestä, järkyttää ryhmäni muita jäseniä. He eivät tunnu hyväksyvän sitä sanaa, rakkaus.
Vaikka en ole vielä kertonut edes tarkemmin.
Olen vähän hämmentynyt.
Illalla sali on taas täynnä. Paikalla on kaikenikäisiä, kaikenvärisiä, kaikkia ammattiryhmiä: opettajia, lääkäreitä, psykologeja, näyttelijöitä, putkimiehiä, myyjiä.
Parikymppinen mies vieressäni nostaa kädet kohti taivasta. Hän vapisee vähän. Ehkä kylmyyttään, täällä on viileää, ajattelen. Kaiuttimista kuuluu välispiikki.
Jeesus, paranna meidät, täytä meidät rakkaudellasi. . .
Mies vapisee voimakkaammin.
Jeesus, sinä olet silkka hyvyys, olet puhtaus. . .
Mies ulvahtaa. Aataminomena nykii, hengitys muuttuu katkonaiseksi.
Jeesus, tule lähemmäs meitä, täytä tämä tila parantavalla voimallasi. . .
Mies alkaa itkeä hysteerisesti. Pää painuu alas, kädet jäykistyvät ja nykivät kuin epilepsiakohtauksen kourissa. Kukaan ei reagoi mitenkään. He ovat omassa hurmoksessaan.
Mies lyyhistyy lattialle. Kappale vaihtuu kerran, toisen, kolmannen. Tarkistan vähän väliä sivusilmällä, että jokin osa hänestä liikkuu, että hän saa henkeä.
Lopulta, kun ohjelma alkaa, hän poistuu muutamaksi minuutiksi vessaan. Palatessaan hän on järkyttyneen näköinen, mutta rauhoittunut.
Ahdistus hiipii kevyenä puristuksena rintaani. Tarkistan illan ohjelman. Kaikki kaksikymmentä ryhmänvetäjää aikovat kertoa nyt tarinat omasta prosessistaan. Meidän tehtävämme on vain kuunnella.
Lavalle astelee viisikymppinen nainen, joka esittelee itsensä psykologiksi. (Tarkistan myöhemmin Valviran rekisteristä, että hän todella on sitä.) Ääni on pistävä ja kantava.
”Elämme tiukentuvassa ajassa. Olen mukana Elävissä vesissä siksi, että haluan taistella tässä rintamassa. Välillä mietin, saako pian edes sanoa, mikä on tervettä.”
Yleisö nyökyttelee.
Lavalle tulee toinen nainen. Hän kertoo tarinan menneestä lesbosuhteestaan.
”Hämmennys ja häpeä oli valtavaa. Sitten tajusin rikkinäisen äitisuhteeni ja ymmärsin, ettei se ollutkaan ihastumista, vaan äidin rakkauden puutetta.”
Lavalle astelee nuori nainen, aiempia nuorempi. Hän tajusi jo yläasteella pitävänsä samasta sukupuolesta.
”Murrosiässä tykkäsin pukeutua tosi poikamaisiin vaatteisiin. Minulla oli paljon tyttöjä kavereina, mutta kukaan niistä ei ollut hirveän läheinen. Kun he alkoivat ihastua poikiin, minä ihastuinkin heihin”, hän kertoo.
”Kun äitini odotti minua, vanhempani toivoivat poikaa. Olen aina elänyt sen mukaisesti, yrittänyt täyttää niitä odotuksia.”
Sitten hän tuli uskoon.
”Ymmärsin, että olin koko ajan peitellyt omaa naiseuttani.”
Neljännen naisen tarina on toisenlainen. Hän kertoo kuolleesta miehestään, raastavasta avioliitostaan ja sovinistimiehestään, joka polki häntä vuosikausia. Nainen on akateemisesti koulutettu. Yhtäkkiä mies kuoli, ja henkisesti miehensä puristusotteessa ollut vaimo jäi yksin. Identiteetti oli kuitenkin avioliiton jäljiltä palasina. Yksinäisyys oli outoa. Hän yritti koota rikkinäistä minäänsä kontrolloimalla kaikkea mitä pystyi, kunnes pää hajosi. Hän oli ollut aina hartaassa uskossa, joten hän päätti hakeutua Elävät vedet -ryhmään. Hiljalleen hän alkoi saada kokoon itsetuntonsa rippeitä.
Nyt nainen vaikuttaa iloiselta, vitsikkäältä, rennolta – ei lainkaan nipolta tai kontrollifriikiltä.
Hänen tarinassaan ei mainita sanaakaan homoseksuaalisuudesta.
Yleisö kuuntelee sitä haudanvakavana.
Kaikkein ihmeellisin on kuitenkin Andy Chambersin oma tarina.
Chambers syntyi Croydonissa, Etelä-Lontoossa. Kuusivuotiaana hän joutui lastenkotiin. Äiti kävi välillä käymässä, isäänsä hän ei ollut koskaan tavannut.
Teini-ikäisenä hän huomasi olevansa homo.
Eikä siinä kaikki. Eräänä päivänä Chambers kokeili naisten vaatteita ylleen. Siitä tuli rauhallinen, tyyni olo. Naiseksi pukeutumisesta tuli Chambersille tapa.
Eräänä iltana Chambers myöhästyi lastenkodin kotiintuloajasta. Seurasi rangaistus. Naishoitaja pieksi Chambersia olan takaa. Chambersista tuntui kuin hänen sieluaan olisi revitty palasiksi.
Kokemusta seurasi katkeruus. Hän huomasi myöhemmin, ettei vihannut ainoastaan häntä piessyttä naishoitajaa, vaan koko naissukupuolta.
Chambers ymmärsi olevansa naisia vihaava homoseksuaali, joka harrasti transvestismia.
Sitten, 17-vuotiaana, hän tuli uskoon, ja kaikki muuttui.
Niin tuskallista kuin se olikin, Chambers erosi seurustelusuhteestaan toiseen mieheen. Hän meni mukaan seurakunnan toimintaan ja yritti alkaa tapailla naisia. Tuloksetta. Suhteet eivät toimineet edes ensitreffeillä.
Hän alkoi kaivella syitä lapsuuden kokemuksistaan: rikkinäisestä äiti-suhteesta ja kokonaan puuttuneesta isästä. Rukouksen avulla hän huomasi muutoksen alkavan tapahtua.
24-vuotiaana Chambers tapasi Lontoossa Sirkun, suomalaisen naisen. He menivät naimisiin, muuttivat Suomeen ja saivat kolme lasta. Chambersista oli tullut hetero.
Vai oliko?
Chambers ei edes yritä väittää kiinnostuksen muita miehiä kohtaan kadonneen kokonaan. Se on edelleen olemassa, mutta kiinnostus naisia kohtaan on lisääntynyt.
Opetuksissaan Chambers ei halua tehdä eroa seksuaalisen rikkinäisyyden eri muotojen välille. Homous on vain yksi niistä – yhtä paha kuin pornon katsominen, masturbointi tai avioliiton ulkopuolinen seksi.
Itse asiassa suurimmalla osalla kurssille tulleista osallistumisen syy on jokin muu kuin homous. Se käy ilmi, kun juttelen myöhemmin toisten kurssilaisten kanssa.
Esimerkiksi eräs kolmikymppinen mies kertoo tulleensa eheytymään vaimonsa patistamana.
”Vaimo oli käynyt ohjelman. Kun myönsin hänelle lipsahtaneeni masturboimaan, oli tuskallista nähdä se pitkään kestänyt suru ja pettymys. Lupasin parantua.”
Nyt hän opettelee pidättäytymistä.
”Lipsun yhä, mutta vähenevässä määrin. Tänä vuonna niin on tapahtunut vain kaksi kertaa.”
Jokainen kerta on rukoiltava Jumalalta anteeksi.
”Jumala koettelee himolla.”
Toinen, hieman nuorempi mies, nimeää ongelmikseen naisvihan ja pornon katsomisen.
”En osaa keskustella naisten kanssa niin, että ottaisin heidät vakavasti. Katseeni kääntyy. . . no, rintoihin, ja haluaisin. . . no niin”, hän sanoo ja punastuu. Yhden naisen kanssa hän on kuitenkin kovan työn kautta onnistunut. Nykyisin hänellä on vaimo, mutta siinä on omat ongelmansa.
”Huomaan joskus katsovani vaimoani himoiten, esineellistävästi. Se on väärin.”
Toisinaan hänkin lipsahtaa masturboimaan.
”Jumala koettelee himolla. Se on kiusallisin syntini, johon joskus lankean. Ja kun lankean, avaan samalla pornosivun netistä. Avioliittomme on ollut monta kertaa kriisissä, kun vaimo on löytänyt pornoa sivuhistoriasta.”
Elävät vedet -kurssille ei ole helppo tulla. Aloin tutkia asiaa lähes vuosi sitten lähettämällä Aslanille sähköpostin, jossa väitin haluavani eheytyä.
Sain vastauksen tunnissa:
Tervetuloa kesäseminaariin, suosittelen sitä sydämestäni.
Liitteenä kolmiosainen hakulomake.
Ensimmäisessä osassa kysyttiin, kävinkö terapiassa, onko minulla diagnosoitu psyykkisiä häiriöitä, käytinkö psyykenlääkkeitä jne.
Vastasin kaikkiin kysymyksiin rehellisesti.
Toinen osa oli vapaamuotoinen kertomus henkilökohtaisesta eheytymisprosessistani.
Vuodatin koko elämäntarinani.
Kolmas osa oli suositus seurakunnan työntekijältä tai terapeutilta. Sen hankkiminen tuntui kinkkisemmältä. Kuka määriteltäisiin terapeutiksi? Sielunhoitaja vai psykoterapeutti? Moniko laillistettu psykoterapeutti suostuisi kirjoittamaan suosituksen eheytymisterapiaan?
Pitkän keskustelun jälkeen suosituksen kirjoitti Lontoossa asuva tohtorisiskoni, jolla on eri sukunimi kuin minulla. Hän ei tosin suostunut valehtelemaan, että eheytysterapialle löytyisi tieteellistä pohjaa. Lopulta suosituksessa luki näin:
Pikkanen on tutustunut eheytymisohjelmiin oma-aloitteisesti hyvin paljon ja soveltanut ohjelman oppeja käytäntöön omassa elämässään. Hän on tehnyt sen puhtaasti omasta tahdostaan ja omien sanojensa mukaan kokee siitä olevan apua enemmän kuin lääkehoidosta tai kognitiivisesta psykoterapiasta.
Toinen aamu on kirkas. Herään auringonpaisteeseen ja lampsin ruokasaliin. Huonetoverini, kaksi hiljaista miestä, jäävät vielä nukkumaan.
Kaksi naista hymyilee minulle. Heillä on kummallakin märkä tukka. He ovat heränneet jo seitsemältä ja käyneet aamu-uinnilla.
Ruokasalin pöydällä lojuu sanomalehti Keskisuomalaisesta irrotettu sivu. Sen ääressä istuu kuusi kurssilaista ja kaksi vetäjää huolestuneina.
”Musta tämä juttu oli kyllä ihan okei”, sanoo yksi vetäjistä. Vilkaisen otsikkoa.
Homoseksuaalien ”eheyttäjät” koolla Jyväskylässä.
Vieressä on Iltalehti.
Salaseura koolla, huutaa otsikko. Ulkopuolisilla ei ole asiaa yhdistyksen eheytyspäiville, jatkaa ingressi.
Aslan ei ole suostunut antamaan Iltalehden juttuun ensimmäistäkään kommenttia.
Syön aamiaisen nopeasti ja menen ulos. Tupakkapaikalla saan olla rauhassa, sillä minun lisäkseni täällä polttaa vain yksi nainen. Moni kertoo päässeensä nikotiinista Jumalan avulla.
Ennen ylistyksen alkua salissa on hiljaista. Andy Chambers rikkoo sen.
”Moni teistä on varmaan huomannut, että meidät on noteerattu muutamassa lehdessä”, hän aloittaa. Chambersin vaimo tulee miehensä viereen ja tarttuu mikrofoniin.
”Rukoillaan.”
Nousemme kaikki seisomaan.
”Herra. Sinä näit otsikot lehdissä. Meitä kutsuttiin salaseuraksi.”
Hiljaisuus.
”Mutta Herra, käännä tämäkin otsikko hyväksi. Siunaa lehtimiehiä, jotka meistä kirjoittavat. Siunaa pahan voimalta näitä päiviä, jotka vietämme täällä. Suojele meitä ulkopuolisilta. Kiitos, että meillä on edelleen vapaus olla täällä. Kiitos Herra.”
Helmikuussa Aslan antoi ymmärtää tiukentavansa hakuprosessia eheytymisryhmiin.
Kotimaa24.fi uutisoi, että Aslanin mukaan homoaktivistit olivat yrittäneet häiritä heidän toimintaansa soluttautumalla ryhmiin ja kertomalla niiden toiminnasta julkisuuteen. Haastatteluvaiheessa soluttautujat olivat kuitenkin paljastuneet.
Tajusin, että jos aion päästä mukaan, minun on turvauduttava toimittajien etiikkaa säätelevien Journalistin ohjeiden yhdeksänteen pykälään. Siinä sanotaan, että toimittajan pitää työtä tehdessään kertoa ammattinsa, mutta jos ”yhteiskunnallisesti merkittäviä” seikkoja ei voi muuten selvittää, saa tietoa hankkia myös ”tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla”.
Minun oli salattava ammattini, muuten en olisi päässyt kurssille, ja käytettävä kolmatta etunimeäni, koska Aslanin ihmiset varmaankin googlaisivat minut.
Erään kollegani oli tarkoitus hakeutua ohjelmaan kanssani. Hän teki samoin, käytti toista nimeään. Kun hakemusten jättöaika tuli, Aslanista soitettiin hänelle kännykkään. Kollegani säikähti, mutta puhelu meni hyvin. Häneltä kysyttiin vain lisätietoja. Varmistettiin, ettei hän valehtele.
Alle puoli tuntia puhelusta hänen työpuhelimensa soi.
”Me taidettiin puhua äsken puhelimessa”, nainen puhelimessa sanoi. Sama nainen, jonka kanssa hän oli hetkeä aiemmin keskustellut.
Kollegani selitti salanneensa ammattinsa, koska pelkäsi sen vaikuttavan epäilyttävältä. Nainen sanoi, että toimittajan työtä tekevän ottaminen pienryhmiin olisi iso riski.
Kollega ei päässyt kurssille.
Mutta minä sain sähköpostin, jossa oli ilmoitus hyväksymisestä kurssille.
Mukana oli varoitus:
Usein ennen kuin Jumala tekee elämässämme jotakin, saatamme kokea hengellistä vastustusta. Älä lannistu, vaan rukoile! Jumala on vahvempi kuin vihollinen!
Aikaa kurssiin oli tuolloin tasan kaksi kuukautta.
Aamuylistyksen jälkeen kokoonnumme tuttuun mökkiin.
Pienryhmän vetäjä istahtaa alas ja ähkäisee korostetun miehekkäästi.
Tässä tapaamisessa ei ole ennalta määrättyä aihetta. Jumala kuulemma nostaa esille ne ongelmat, joiden täytyy tulla käsitellyiksi.
Kieltäydyn puhumasta ensimmäisenä. Tarvitsen miettimisaikaa. Ajatukset harhailevat.
Muiden puheenvuorot kestävät pitkään. Pian on minun vuoroni. Riittääkö, että annan tulla jotain yleismaailmallista? Heränneitä ajatuksia? Ei, sen on oltava henkilökohtaisempaa.
Puhun menneistä parisuhteistani. Puhun sitoutumisesta. Puhun pelosta.
Puhun eräästä päättyneestä suhteesta, puhun ahdistuksesta, jonka Elävät vedet -oppien perusteella päätän tulkita liittyvän homoseksuaaliseen elämäntapaan.
Kun lopetan, pidän katseeni tiukasti lattialla olevassa ristissä. En uskalla katsoa muita silmiin. Yksi ryhmäläinen avaa suunsa:
”Tiedätkö Jalmari. Mulle tuli sellainen mielikuva, että kun on viemäriputkia tuolla meren alla. . . että sun elämä on mennyt niin, että sut on kiskaistu vahingossa sellaiseen putkeen, vedetty raivolla sen läpi niin että olet tullut täyteen kolhuja, ja nyt lopulta olet päässyt sen putken toisesta päästä ulos ja noussut vedenpintaan vetämään kaiken sen hapen keuhkoihisi, mitä olet ollut vailla.”
Minun olisi pakko vastata tähän jotain, mutta saan ulos pelkän hyväksyvän murahduksen. Se kelpaa.
”Särkynyt saviruukku”, kuiskaa joku.
Pälyilen heitä kulmieni alta. Kaikki näyttävät hiljaisilta ja järkyttyneiltä.
En mielestäni kertonut mitään kovin järkyttävää tai poikkeuksellista. Tavallisia tarinoita ihmissuhteista. Eikö niitä ole kaikilla?
”Sussa on paljon vihaa, sun pitäisi saada sitä purettua jotenkin fyysisesti”, neuvoo eräs ryhmäläinen. ”Esimerkiksi nyrkkeilysäkin hakkaaminen. Onkohan täällä sellaista? Tai sitten sä voisit mennä metsään hakkaamaan jotain harmitonta mäsäksi. Se toimii.”
Toinen jatkaa:
”Kaikki himot eivät välttämättä ikinä katoa. Jos tulee sopimattomia, seksuaalisia ajatuksia mieleen, kun vaikka juttelet jollekulle, käännä se niin, että siunaat mielessäsi sitä henkilöä. Sitten Jumala pyyhkii ne syntiset ajatukset pois.”
Nyökkäilen, ehkä vähän liiankin innokkaasti.
Hiljaisuuden vallitessa siirrymme lounaalle. Eräs pienryhmäni jäsen tulee kuiskaamaan minulle: ”Musta on tosi hienoa, että sulla on rohkeutta hakea noin isoihin ongelmiin apua täältä. Tai kun ne jutut on niin tuoreita.”
Kiitän vaivaantuneena.
Matkalla ruokasaliin eräs vetäjistä pysäyttää minut käytävällä ja tarttuu olkapäähäni.
”Tuhannesti siunausta Jalmarin päivään”, hän sanoo ja katsoo merkitsevästi silmiin.
Pulssini kiihtyy. Mitä tämä on? Onko joku saanut selville, että olen toimittaja?
Ruokasalin perältä pari miestä tuijottaa minua jotenkin oudosti, kun astun jonoon.
Minulla ei ole nälkä. Korvaan lounaan kahvilla ja painun tupakalle.
Teoriassa minussa pitäisi olla eheytymispotentiaalia. Olen nimittäin seurustellut naisen kanssa monta kertaa. Olen ollut rakastunut naiseen. Itse asiassa pidin itseäni täysin heterona lukioikäiseksi asti.
Kolmannen päivän aamuluennon aiheena on Samaan sukupuoleen kohdistuva kiinnostus. Sen saa valita kolmesta vaihtoehdosta. Muut ovat Hyväksikäyttö sekä Seksiriippuvuus.
Pienryhmäni vetäjän mielestä minun olisi hyvä käydä myös seksiriippuvuusseminaarissa. Elävät vedet -oppien mukaan olen nimittäin seksiriippuvainen, koska harrastan seksiä, vaikka seksi kuuluu vain avioliittoon.
Valitsen silti homoluennon.
Huoneessa, jossa se pidetään, on tungosta. Luennoitsija näyttää yllättyneeltä. Hän ei ole osannut odottaa, että tänä vuonna olisi näin paljon aiheesta kiinnostuneita. Paikalla on parikymmentä kuulijaa, miehiä lisäkseni vain neljä.
Aluksi luennoitsija lukee Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeet 21–27.
Jakeet 26-27 kuuluvat näin: Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heissä on syttynyt himo toisiaan kohtaan. Miehet ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitsemansa palkan.
Homoseksuaalisen rakkauden käsite on tällä luennolla tuntematon. Sitä ei ole olemassa. Kaksi miestä tai kaksi naista eivät voi rakastaa toisiaan.
Mutta jos se, mitä olen tuntenut, ei ole rakkautta, mitä se sitten on?
On vain himoja, joista pitää päästä eroon.
”Aikamme korostaa inhimillisen viisauden ja tieteen merkitystä”, luennoitsija aloittaa.
”Olemme tilassa, jossa puhutaan homoseksuaalien oikeuksista. Ja ei siinä mitään, niillä on täydet ihmisoikeudet, mutta nyt vaaditaan, että heidän täytyy saada tehdä, mitä he haluaa, ja jopa niin, että siihen ei saa puuttua.”
Projektori heijastaa dian, jonka otsikko on Homoseksuaalisuudelle altistavat tekijät.
”Sen sijaan että puhuisin aiheuttajista, mä sanon, että on kyse altistavista tekijöistä samalla tavalla kuin missä tahansa sairauksissa. Suvuissa on altistavia tekijöitä vaikka sydän- ja verisuonisairauksille, punapäisyydelle, vihreäsilmäisyydelle, ihan mille tahansa. Homojen suvuissa taas on enemmän homoja kuin heterosuvuissa.”
Hän jatkaa, oivaltavalla äänensävyllä:
”Tärkeimpänä juttuna on kiintymyssuhde omaa sukupuolta olevaan vanhempaan. Jos otetaan homomies, joka kokee homoseksuaalisuuden voimakkaana, niin siellä on usein se kokemus, että isä on etäinen, torjuva tai pelottava. Silloin se isän rakkauden vaje yksinkertaisesti alkaa erotisoitumaan murrosiässä. Ja sitten taasen tyttö, joka kokee tällaista, niin äiti on saattanut olla hyvin etäinen ja kylmä. Sinne on jäänyt äidin rakkauden vaje.”
Teoria kuulostaa mahdolliselta, mutta en löydä siitä tarttumapintaa omaan elämääni. Minulla on ollut ihan normaali ja riittävän läheinen isä-poika-suhde.
Mutta myös suhde toista sukupuolta olevaan vanhempaan vaikuttaa homouden syntyyn. Sitä käsitellään seuraavaksi:
”Pojilla äidit voi olla tukahduttavia tai ylisuojelevia. Että jos äidin avioliitto ei ole tyydyttänyt häntä, niin hän ottaa pojan sitten tällaiseksi kakkospuolisoksi, tukeutuu liikaa poikaan. Äidin liika läheisyys tukahduttaa heteroseksuaaliseksi mieheksi kasvun.”
Ei vieläkään tarttumapintaa omaan elämääni. Tämä ei kuulosta yhtään minun äidiltäni.
”Homomiehet on yleensä perheen nuorimpia lapsia. Vanhemmat haluaa hirveän kovaa pitää kiinni, ettei se lennä pesästä.”
Ensimmäinen oikein! Olen sisarussarjan nuorin. Mutta sitten mennään metsään. Äiti ei ole pitänyt minusta mitenkään liikaa kiinni. Lähdin kotoakin 16-vuotiaana opiskelemaan muualle, koska se tuntui hyvältä ajatukselta.
Luennoitsija haluaa nostaa esille tyttöjen homoseksuaalisuudessa yhden poikkeuksen.
”Tällä hetkellä, tai milloin feminismi nyt sitten aloittikaan voittokulkunsa, on huomioitava, että osa naisista tekee ihan seksuaalipoliittisen valinnan, että mä vaan oon tyttöjen kanssa. Siellä ei välttämättä ole haavoittumista takana.”
Naiset siis voivat valita seksuaalisuutensa, mutta miehet eivät?
Luennoitsija havainnollistaa ajatuksiaan rikkinäisyydestä vertauksella:
”Ajattelisin vähän niin kuin radiota, että jos siellä yhdistetään piuhat väärin, niin se ei vaan toimi. Jumala on luomisessa luonut oikean määrän niitä piuhoja ja oikean määrän niitä namiskuukkeleita, mihin niitä piuhoja laitetaan.”
Luennon lopuksi yhdellä kuuntelijoista on kysymys hermafrodiiteista.
”Entäs sitten he, jotka ikään kuin syntyvät molempiin sukupuoliin?”
Luennoitsija hiljenee ja vilkaisee Andy Chambersiin, joka kuuntelee salin reunalla. Chambers kohottaa hartioitaan.
”Siihen mä en sinänsä pysty ottamaan kantaa”, luennoitsija sanoo.
”On hyvä huomioida, että syntiinlankeemuksen seurauksena meidän geenit... Siis kun Jumala ei alun perin suunnitellut, että ihminen kuolee noin satavuotiaana. Ihmisen oli tarkoitus elää pidempään. Meidän geeniperimä on todennäköisesti sellainen, joka reagoi siihen, että me eletään syntiinlangenneessa ympäristössä. Plus meidän ympäristö on täynnä myrkkyjä ja ravinto kaikenlaisia lisäaineita. Niin ne väkisinkin tekee ihan tällaisia geenivirheitä. On paljon kehitysvammaisia, syntyviltä ihmisiltä puuttuu raajoja ja muuta.”
Syksyllä 2011 julkaistiin Journal of Sex & Marital Therapy -lehdessä pitkittäistutkimus eheytymisterapioiden toimivuudesta. Aslan käyttää tutkimusta todisteena siitä, että eheytyminen on mahdollista.
Hankin alkuperäisen artikkelin käsiini.
Tutkimuksen toteuttivat psykologit Stanton L. Jones illinoisilaisesta Wheaton Collegesta ja Mark A. Yarhouse virginialaisesta Regent Universitysta. Molemmat tutkijat ovat hartaita kristittyjä. Tutkimuksen päärahoittajana toimi ex-gay-liike Exodus International.
Otos oli 98 henkilöä: 72 miestä ja 26 naista. Heidän eheytymisprosessiaan seurattiin kuudesta seitsemään vuotta. Sinä aikana tarkkailtiin ihastumisia, fantisointia ja käyttäytymistä sekä seksuaalisen suuntautumisen ja ahdistuneisuuden yhteyttä toisiinsa.
Lopputuloksena 23 prosentilla tutkimukseen osallistuneista raportoitiin merkittävää seksuaalisen kiinnostuksen muutosta kohti vastakkaista sukupuolta. Onnistumisprosentiksi katsottiin kuitenkin 53 %, sillä 30 % osallistuneista jättäytyi selibaattiin. Tämäkin laskettiin onnistumiseksi. 47 % koki eheytymisen epäonnistuneen.
Tutkimuksessa ei ollut vertailuryhmää, joka olisi jätetty ilman terapiaa tai jolle olisi annettu valeterapiaa. Mutta olennaisinta on panna merkille, että tutkimus sekoittaa termistössä terapian ja sielunhoidon. Tutkimus ei osoita lääketieteellisin keinoin tapahtuvaa muuttumista, vaan hyvin syvästi uskovaisten ihmisten muutosta, joka nojasi sielunhoitoon, ei oikeaan psykoterapiaan. Koko prosessi perustui uskontoon.
Eheytymisterapia on kuitenkin haluttu irrottaa uskonnollisista lähtökohdistaan. Lontoossa kuhistiin keväällä, kun kristitty järjestö Core Issues Trust oli ostanut mainostilaa bussien kyljistä puhuakseen eheytymisen puolesta kaikille. Teksteissä luki Not gay! Post-gay, ex-gay and proud. Get over it! (Ei homo! Vaan entinen sellainen ja ylpeä. Pääse yli siitä!)
Kampanja oli vastaisku Stonewall-järjestön homofobian vastaiselle kampanjalle.
Sanomalehti The Guardian julkaisi huhtikuussa artikkelin, jossa University College Londonin professori Michael King kritisoi ankarasti kristittyjen anti-homokampanjan tieteellistä pohjaa. Kampanjan järjestänyt Core Issues Trust nimittäin nojasi juuri Yarhousen ja Jonesin tutkimukseen.
”Kukaan ei voi pitää tätä korkealuokkaisena todisteena heteroksi eheytymisestä”, kommentoi King. ”Tutkimuksessa ei ole vertailuryhmää, ei satunnaistamista, emme tiedä, mitä terapiaa tutkittaville annettiin, ja lisäksi peräti 40 % jätti tutkimuksen kokonaan kesken.”
Käytävällä leijuu pistävä kaalin käry.
Olen piilottanut yksityiset tavarani sängyn alle siltä varalta, että joku penkoo niitä. Pressikortti on sukan sisällä. Olen vieläkin vähän vainoharhainen. Päätän, että se on turhaa, ja yritän rentoutua.
Viimeisen päivän lounaalla on kaalilaatikkoa. En voi sietää sitä. Se on yksi traumoistani. Kaalilaatikko, jota oli pakko syödä koulussa. Ehkä siinäkin on kyse ongelmasta, josta voi eheytyä. Jokin piuha on kytketty väärin.
Tyydyn salaattiin.
Kun lapan porkkanaraastetta lautaselle, tuntematon nainen tulee puhumaan minulle. Hän tarkistaa nimeni vasemmassa rinnassani olevasta kyltistä.
”Jumala äsken puhui mulle. Hän sanoi, että on hirveän iloinen siitä, että juuri sinä, Jalmari, olet täällä.”
Hymyilen ja kiitän. Viimeinen lounas on nopeasti ohi, ja sen jälkeen on tärkeä luento:
Todellisen maskuliinisuuden parantuminen. Vetäjänä Andy Chambers.
Aamupäivällä pidettiin jo naisille Todellisen feminiinisyyden parantuminen. Siellä kurssin naiset ottivat vastaan Jumalan heille asettaman palvelutehtävän maailmassa.
Nyt on tarkoitus asettaa meidät, rikkinäiset, ennallemme miehinä. Homoseksuaalisuus tarkoittaa Elävien vesien oppien mukaan myös rikkinäistä sukupuoli-identiteettiä.
Tämä on minulle uusi tieto. En ole koskaan ajatellut, että sukupuoli-identiteetissäni olisi jotain vikaa. En ole koskaan ajatellut olevani miehenä jotenkin vajaa.
Chambers aloittaa vitsillä. Kalvolle ilmestyy kaavio kaupasta, jonne astuu samaan aikaan sisään mies ja nainen. Kummankin on tarkoitus ostaa housut.
Nainen päätyy kiertämään koko liikkeen. Aikaa kuluu kolme tuntia ja 26 minuuttia ja rahaa 876 dollaria.
Miehen tie vie suoraan housuhyllyn kautta kassalle. Aikaa menee kuusi minuuttia ja rahaa 33 dollaria.
Koko sali nauraa. Mies tietenkin ostaa vain housut, jotka ovat käytännölliset. Miehen ei kuulu ajatella ulkonäköään.
”Syntymästä asti poikia ja tyttöjä kohdellaan eri tavalla”, Chambers sanoo.
”Ei voi sanoa, että jos pojille annettaisiin nukkeja ja barbeja, niin tämä ei pitäisi paikkaansa.”
Pojat haluavat autoja ja traktoreita luonnostaan, Chambers väittää.
”Poikia opetetaan olemaan aggressiivisia, käsittelemään konflikteja ja kilpailua, voittamaan ja häviämään, ottamaan riskejä ja olemaan johtajia. Tyttöjä taas opetetaan olemaan kilttejä, välttämään konflikteja, olemaan reiluja, rakentamaan ja ylläpitämään suhteita ja välttämään riskejä.”
Kaikki tämä tapahtuu Chambersin mukaan hyvästä syystä. Se on miesten ja naisten yhteinen palvelutehtävä. Miehet ovat johtajia, naiset hoitavat lapsia ja rauhoittelevat.
Mutta homoseksuaalisuus on vain yksi rikkinäisen maskuliinisuuden muoto, huomauttaa Chambers. Muita ovat työnarkomaanius, liika vastuun ottaminen, eristäytyminen, machoilu ja liika kiltteys. Myös ne vääristävät kyvyn ehjään heteroseksuaalisuuteen, eheyteen.
VIIMEISESSÄ pienryhmätapaamisessa on aikaa vain tunti.
Ehdimme rukoilla kaikkien henkilökohtaisen prosessin puolesta.
Vetäjä ehdottaa, että kukin asettuu vuorotellen ringin keskelle ja sitten jokainen ryhmän jäsen rukoilee lyhyesti vuorotellen rukouksen kullekin.
Minä en pysty. En vain saa sanoja suustani. En pysty puhumaan kenenkään eheytymisprosessin jatkuvuuden puolesta.
Annan kuitenkin muiden rukoilla minun puolestani.
Käyn jakkaralle istumaan. Tunnen viiden käsiparin kosketuksen.
Vajaan minuutin ajan on aivan hiljaista. Sitten tulee sanoja:
”Herra, tervehdytä Jalmari.”
”Herra, anna Jalmarille voimia prosessissaan eteenpäin. Vala häneen toivoa.”
”Herra, anna Jalmarille vielä joskus vaimo ja lapsia.”
”Herra, älä suista Jalmaria enää menneisyyden synteihin.”
”Herra, kuule meidän pyyntömme Jalmarin puolesta. Hän on tehnyt paljon syntiä. Älä avaa hänelle enää vääriä ovia elämässään.”
Näin eheytyminen lopulta tapahtuu: Andy Chambers kutsuu kaikki miehet salin eteen ristin juurelle. Suljemme kaikki silmämme.
Chambers rukoilee. Ja rukoilee.
Rukous tuntuu kestävän ikuisuuden. Vilkaisen kelloa. On mennyt lähes puoli tuntia.
Lopuksi Chambers käskee meidän panna kädet veljellisesti toistemme olkapäille.
Tässä Elävät vedet nojaa paljolti brittiläisen psykologin ja teologin Elizabeth Moberlyn ajatuksiin. Hänen mielestään tällainen male bonding on psykologisilta ominaisuuksiltaan samankaltaista kuin homomiesten seksuaalinen kanssakäyminen. Tästä vain puuttuu se seksuaalinen sävy.
”Nyt, miehet, lasken kolmeen. Sen jälkeen karjaisemme kukin niin kovan maskuliinisuuden karjaisun kuin meistä ikinä lähtee. Jokainen osallistuu. Päästäkää leijonahuuto. Kolmannella lähtee.”
Yksi, kaksi, kolme. Karjun niin kovaa ja matalalta kuin kykenen. Kurkkuun sattuu.
Eikä tässä vielä kaikki. Naiset kutsutaan eteemme toiselle puolella salia. Risti asetetaan keskelle erottamaan sukupuolet toisistaan. Valkokankaalle heijastetaan laulun sanat.
”Ei ole mitään kauniimpaa kuin se, kun naiset ja miehet laulavat toisilleen”, Chambers sanoo.
Laulamme dueton.
Kaikki, paitsi minä. En pysty laulamaan. Liikutan vain suutani.
Kun kappale päättyy, Chambers tarttuu taas mikrofoniin.
”Nyt voitte katsella toisianne hetken. Eikö olekin kaunista, eikö olekin ihmeellistä?” hän innostaa.
”Monet lähtevät täältä uusina ihmisinä”, hän jatkaa ja hymyilee leveämmin kuin kertaakaan kurssin aikana.
Poistumme salista. Moni jää halailemaan. Paikalla oleva pastori sivelee öljyllä niitä, jotka sitä haluavat.
Minä en halua. Minulla on kiire pakata.
Saan kyydin asemalle pörrötukkaiselta naiselta.
Kun astun vaunuun, siellä on aivan hiljaista. Laukussani on 300-sivuinen työkirja, jota on kielletty näyttämästä ulkopuolisille. Sen harjoituksilla prosessini olisi tarkoitus vielä jatkua. Pitkään. Esimerkiksi Andrew Comiskeyn prosessi kesti kaikkiaan neljä vuotta.
Juna nytkähtää liikkeelle. Panen kuulokkeet korviin ja nojaan taakse. Shuffle-toiminto valitsee kappaleen puolestani.
Se on PMMP:n kappale Jeesus ei tule, oletko valmis.
Hymyilen leveästi.
Jutussa esiintyviin henkilöihin liittyviä yksityiskohtia on muutettu heidän tunnistamisensa estämiseksi. Toimittaja Antti Pikkanen esiintyi leirillä kolmannella etunimellään Jalmari. Hän ei kertonut olevansa toimittaja, koska Aslan kieltäytyy ottamasta toimittajia leireilleen. Sen sijaan Pikkanen kertoi olevansa opiskelija, mikä pitää paikkansa. Ihmissuhteistaan ja muusta elämästään hän kertoi avoimesti ja totuudenmukaisesti. Jutun tekotapa on poikkeuksellinen, sillä järjestäjät ja leiriläiset eivät tienneet, että hän on paikalla toimittajana. Yksittäisistä ihmisistä jutussa esitellään vain leirin ja liikkeen johtohahmoja. Toimittajien työtä säätelevät Journalistin ohjeet. Ne ohjaavat sitä, miten sananvapautta käytetään vastuullisesti ja eettisesti. Ohjeiden noudattamista valvoo Julkisen sanan neuvosto. Pikkasen päätös salata ammattinsa, vaikka oli leirillä jutun teossa, perustui Journalistin ohjeiden yhdeksänteen kohtaan: ”Työtä tehdessään journalistin on suositeltavaa ilmoittaa ammattinsa. Tiedot on pyrittävä hankkimaan avoimesti. Jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, journalisti voi tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla.”