Olemme tulleet näyttelijä Ulla Tapanisen kotinurkille Hietalahteen tarkkailemaan hänen arkipäiväänsä.
Yhytämme hänet Kalevankadulta. Tapanisen päiväjärjestykseen kuuluu viiden kilometrin lenkki lähiseudulla, usein rantoja pitkin. Siinä tulee tehtyä havaintoja uudisrakentamisesta.
”Jätkäsaari on kamala. Koko merellinen Helsinki häviää. Ihan perseestä tällainen.”
Tapaninen pitää merestä ja vanhoista taloista. Hän on asunut Hietalahdessa samassa osoitteessa jo 30 vuotta. Tapaninen käväisi kerran asumassa Taka-Töölössä, mutta palasi sieltä kiireesti takaisin Etelä-Helsinkiin. ”Se oli vuoden harharetki.”
Tapanisen naama paloi polttomerkittynä Suomen kansan kollektiiviseen tajuntaan vuonna 1991, kun hän esiintyi telkussa Neil Hardwickin improvisaatiohupailussa Nyhjää tyhjästä.
Voi hyvä jumala, miten hauska Tapaninen oli Pedofiilihumpassa ja muissa, jotka putkahtivat hänen päähänsä suorassa lähetyksessä. Mistä se oikein tuli.
”Kyllä sitä tulee, kun laitetaan pyssy ohimolle, ja sanotaan, että ala huora laulaa.”
Nyt Tapaninen kiertää ympäri Suomea esittämässä monologiaan, joka on yhteistyö ohjaaja Raila Leppäkosken kanssa. Viikossa on yksi, kaksi keikkaa.
Tapaninen sanoo, ettei harrasta mitään. Jos ei ole työtä, hän ei tee mitään.
Hietalahti on oma leppeä suvantonsa kaukana keskustan remusta, vaikka Stockmannin katto paistaa vain 700 metrin päässä.
Täällä on kaikkea. Salvessa voi käydä nauttimassa silakat, ja Sinebrychoffin savupiipun juuressa toimii vähän parempi S-market. Sieltä Tapaninen ostaa tavallisia asioita, kuten leipää, maitoa ja vihanneksia, joista hän valmistaa tavallista ruokaa. Kun oikein tiristetään ruoka-alan mielihaluista, Tapaninen saa sanottua, että kalaruoat ovat hyviä, kunhan ei mausteta liikaa.
Farmaseutiikan palvelut ovat saavutettavissa samassa osoitteessa.
”Siellä on myös alkoholistien myymälä”, sanoo Tapaninen avuliaasti.
Otetaan kuvia 1800-luvun puutalon seinää vasten.
”Sitten niitä saatanan ilmeitä”, Tapaninen komentaa itseään vitsillä.
”Pienen pientä silmän vilkettä.”
Tapaninen syntyi Suomussalmen Hossaan, taloon, jossa ei ollut edes sähköjä. ”Olen kotoisin ihan korvesta, sysipimeästä.”
Työuransa hän aloitti kauppa-auton myyjänä. Tarjolla oli kaikkea kaasupulloista terveyssiteisiin. Tapaninen sanoo, että jos tekisi elämäkerran, niin nimikin olisi jo valmiina: Ulkohuussista Ullanlinnaan.
”Se kertoo aika lailla sen kaaren.”
Halu olla esillä oli ilmeinen alusta alkaen. Tapaninen oli jo pienenä elämäniloinen tärppä. Ei lavalle kukaan vahingossa joudu, sinne halutaan, hän sanoo. On siedettävä katseiden alla oloa. Onko se sitten ekshibitionismia, Tapaninen pohtii, ja havainnollistaa asiaa takomalla nyrkeillään rintaansa topakkana leikki-ikäisenä: Kattokaa minnuu!
Nyhjäämässä tyhjää Vesa Vierikon kanssa.
Kevään merkkinä Hietaniemen hallin eteen on jo levittäytynyt terasseja. Siinä Tapaninen ottaa usein kahvit – cappuccinoa, sen verran elostelijan vikaa hänessä sentään on – ja turisee tuttujen kanssa.
Torille näkyvän venäläisomisteisen telakan Tapaninen hyväksyy, mutta naapurin toimista Ukrainassa hänellä on vahvoja tuntemuksia. Tapanista suorastaan sattuu sydämeen. ”Kaikki se sabotointi ja tihutyöt. Näinkö pitää käyttäytyä, tehdä toisille elämä mahdottomaksi.”
Natoon Tapaninen olisi liittynyt jo ajat sitten, jos se olisi ollut hänestä kiinni.
”Olen kaukopartiomiehen lapsi, sotilasmestarin tytär. On perspektiiviä siihen.”
Joku moikkaa mennessään ohi koiran narun jatkona.
Tapaninen kieltäytyy kategorisesti puhumasta hauskuudesta tai arvioimasta nykyajan koomikkoja. ”Tiedän itse hauskuuden vaikeuden”, hän sanoo.
Tapanista itseään ei kuulemma naurata mikään.
Nuorena sitä luuli tietävänsä kaiken, sanoo Tapaninen – muut ei tienny mittää – mutta nykyään hän on mielellään nurkassa ja antaa muiden puhua. Painetta olla hauska ei enää ole, vaikka toisaalta minkäs sille mahtaa.
”Sutkauttelija olen siviilissäkin. Näen asiat koomisesta vinkkelistä.”