Sari Lindblom:
”Isä on 87-vuotias mutta erinomaisessa kunnossa. Hän seuraa aktiivisesti politiikkaa ja urheilua sekä pelaa šakkia pojanpoikani kanssa.
Asumme Espoossa parin sadan metrin päässä toisistamme vanhemmista. He ovat olleet 66 vuotta yhdessä. Tapaamme viikoittain, syömme ja käymme kävelyillä.
Isä on optimistinen, avoin ja sosiaalinen. Hän pitää säännöllisesti yhteyttä ystäviinsä, meihin neljään tyttäreensä ja 11 lastenlapseensa. Lenkillä hän silittelee vastaantulevia koiria. Aitous on isälle tärkeää: sanojen pitää tulla sydämestä. Korostetun hyvää käytöstä hän pitää teeskentelynä.
Kun olin lapsi, asuimme kerrostalossa Tapiolassa. Äitini Anneli hoiti arjen pyörityksen, isä teki Suomen Pankissa tutkijanuraa, mutta muuten perheemme ei ollut kovin perinteinen. Isällä oli vakaa halu olla minun ja pikkusiskojeni elämässä aktiivisesti mukana. Hän piti huolta, ettei jää paitsioon vanhempana.
Isä tuli aina virka-ajan loputtua töistä kotiin, puuhaili kanssamme ja meni illaksi takaisin töihin.
Isä näytti tunteitaan ja puhui niistä, vei meitä harrastuksiin, keksi leikkejä, järjesti urheilukisoja ja pelleili.
Isän oma isä Olavi oli helsinkiläinen lasimestari, josta tuli SDP:n kansanedustaja ja ministeri. Vaari ei koskaan puhunut isälle huolistaan tai näyttänyt tunteitaan. Heidän välillään oli paljon etäisyyttä. Isä halusi olla erilainen, läsnä ja lämmin.
Kun olin kahdeksanvuotias, pääministeri Mauno Koivisto kutsui isän poliittiseksi sihteerikseen. He olivat tutustuneet Suomen Pankissa. Kotona kävi usein isän poliitikkoystäviä. Tykkäsin erityisesti Ahteen pariskunnasta ja Liikasen Erkistä ja Assista, jotka olivat isää nuorempia. Kävimme luontoretkillä ja keräsimme marjoja ja sieniä.
Emme olleet varakkaita, ja oman huoneen sain vasta 14-vuotiaana. Äiti ompeli perheemme vaatteet, myös omat iltapukunsa Linnan juhliin. Auto ostettiin käytettynä, asunto lainarahalla ja remontit tehtiin itse. Minäkin totuin itse tekemiseen, eikä edelleenkään kotonani käy esimerkiksi siivoojaa.
Vuonna 1972 isästä tuli kauppa- ja teollisuusministeri. Olin 12-vuotias, ja kun musiikkileirillä joku kysyi, mitä isäni tekee, en halunnut kertoa. Sanoin, että hän on töissä valtionhallinnossa. Pelkäsin muiden suhtautumista, ja tahdoin olla tavallinen.
Kotona keskusteltiin paljon yhteiskunnasta ja luettiin lehtiä. Isä rohkaisi meitä tyttäriään ajattelemaan itsenäisesti ja perustelemaan näkökulmamme. Te pystytte mihin vain, jos teette paljon töitä, hän kannusti.
Tärkein sääntö oli, että valehdella ei saa. Vaikka olisi tehnyt jotain tyhmää, totuuden kertominen oli aina lievempi asia. Kasvatuksemme oli salliva, eikä kotiintuloaikoja ollut. Edes teininä en kapinoinut. Ei ollut mitään, mitä vastaan kapinoida.
Kun olin lukiossa, isästä tuli Suomen Pankin johtaja. Vanhemmat rakensivat Westendiin omakotitalon. Minä muutin kirjoitusten jälkeen yksiöön Tapiolaan. Halusin yhtä tasa-arvoisen liiton kuin vanhemmillani, ja menin 21-vuotiaana naimisiin toimittajamieheni Karin kanssa. Molemmille oli tärkeää, että lapset ja koti hoidetaan yhdessä.
Kun olin 23-vuotias, isästä tuli toista kertaa kauppa- ja teollisuusministeri. Minä opiskelin Helsingin yliopistossa psykologiaa ja pysyttelin kaukana politiikasta.
Koska olimme isän kanssa eri aloilla, en leimautunut kenenkään lapseksi – toisin kuin hän. Olavi-vaaria kutsuttiin SDP:ssä Limpuksi, ja kun isä meni politiikkaan, häntä ruvettiin kutsumaan Sämpyläksi. Tuskin se mukavalta tuntui.
Esikoiseni laskettu aika oli, kun isä oli ministerinä Neuvostoliitossa työmatkalla. Hän oli pyytänyt, että jos tieto ensimmäisestä lapsenlapsesta tulee, hänelle kerrotaan heti. Kesken neuvottelun hän sai lapun, jossa luki, että terve tyttärenpoika on syntynyt. Isäni kertoi uutiset, ja he nostivat maljan. Neuvostoliittolaiset kysyivät, minkä nimen hän antaa pojalle, ja isän piti selittää, ettei hänellä ole siihen valtuuksia.
Kun isä oli Postipankin pääjohtaja, vuonna 1995 New Yorkin -sivukonttori aiheutti satojen miljoonien markkojen tappion. Se oli ennakoimatonta eikä johtunut isästä. Ylimpänä pomona hänen piti kantaa vastuu, ja isä jäi eläkkeelle vain 60-vuotiaana. Hän olisi halunnut jatkaa uraansa, ja pelkäsin, että hän ottaa asian liian raskaasti.
Isä pyöritteli sitä päässään pari vaikeaa kuukautta ja asetti sitten asiat tärkeysjärjestykseen. Perhe on aina ollut hänelle ykkönen, ja hän keskittyi meihin: auttoi lastenlasten hoidossa ja meidän tyttärien kotien remonteissa. Muutaman vuoden kuluttua hän väitteli valtiotieteiden tohtoriksi.
Minusta tuli yliopistopedagogiikan professori 43-vuotiaana kolmen lapsen äitinä. Halusin vaikuttaa yliopiston asioihin ja johdin Yliopistopedagogiikan keskusta. Isä kuljetti poikiani ahkerasti lätkään, futikseen ja sählyyn.
Vuonna 2017 minut pyydettiin Helsingin yliopiston vararehtoriksi ja vuonna 2020 rehtoriksi, kun edellinen sairastui. Maaliskuussa minut valittiin tehtävään vielä viideksi vuodeksi. Isä jännitti valintaa luultavasti enemmän kuin minä.
Olen virassa ensimmäinen nainen sitten yliopiston perustamisen vuonna 1640. Muille naiseuteni on ollut isompi juttu kuin itselleni. En määrittele itseäni sukupuolen kautta, koska isäkään ei ole tehnyt niin.
Toivon tulevaisuudelta terveitä vuosia, mukavaa yhdessäoloa ja syvällisiä keskusteluja. En oikein osaa pitää isääni vanhana. Hän on niin nuorekas ja aktiivinen, että unohdan hänen ikänsä.”
Sari Lindblom oli ristiäisissään äidin ja isän sylissä.
Seppo Lindblom:
”Kun Sari syntyi vuonna 1960, olin Helsingin Työväensäästöpankin pienen Herttoniemen-konttorin esimies. Meillä oli vaimoni Annelin kanssa hyvin tasavertaiset roolit vanhempina. Halusin olla tiiviisti mukana Sarin ja myöhemmin muiden tyttärieni hoidossa.
Olin rakastava ja hellä isä, ja kotona halittiin paljon. Soitin lapsille usein pianoa ja laulelin heille Olavi Virran Matalan torpan balladia, jossa hulivili hummeripoika jätti torpan tytön. Minun piti keksiä itse viimeinen säkeistö, sillä lasten mielestä laulu päättyi liian surullisesti.
Luin Summerhilliä, ja vapaa kasvatus oli minulle tärkeää. En halunnut olla kunkku kalliolla vaan rohkaisin lapsia kulkemaan kohti omaa näkemystään.
Oppi meni perille, ja Sari alkoi haastaa isäänsä. Nelivuotiaana hän osoitti kerran urossorsaa: ”Katso, kuinka kaunis tyttösorsa.” Selitin, että luonnossa urokset ovat usein koristeellisia ja naaraat vaatimattomampia. Silloin Sari sanoi: ”Sinun mielestäsi se on poikasorsa, mutta minun mielestäni tyttö.”
Huomasin jo varhain, että Sari on hyvin määrätietoinen. Kynät olivat aina rivissä. Panimme hänet musiikkileikkikouluun, ja kun kysyimme, miten meni, Sari vastasi yksitotisesti: ”Olin paras.”
Sari opiskeli Espoon musiikkiopistossa sellon ja pianon soittoa sekä lauloi Tapiolan kuorossa. Musiikkileirejä oli ympäri Suomea, ja sello vaihdettiin monta kertaa parempaan.
Sari oli hyvä koulussa ja opiskeli ahkerasti. Kun hän oli teini, meillä ei ollut rajoituksia alkoholinkäytön, seurustelukumppanien tai hippojen suhteen. Riitti, että tiesimme, missä Sari on. Koska kovaa kontrollia ei ollut, ei ollut myöskään arvovaltayhteenottoja.
Sari olisi voinut tehdä uran myös sellistinä, mutta hänelle eivät riittäneet rivimuusikon hommat. Hän opiskeli musiikkitieteitä Helsingin yliopistossa, kunnes tajusi olevansa kiinnostuneempi psykologiasta.
Minulle tuli nopeasti selväksi, että Sari väittelee vielä. Akateeminen ura veti häntä puoleensa.
Minä olin ministerinä ja Suomen Pankin johtajana kiireinen, mutta pidin aina huolen, että kontaktimme säilyy. Raivasin kalenterista tilaa lapsille ja lapsenlapsille, sillä arkinen yhdessäolo on palkitsevaa. En ole joutunut harmittelemaan, että voi voi, kun lapset jäivät vieraiksi.
Omasta isästäni minulla on hirveän vähän lapsuusmuistoja. Hän oli politiikassa sodan jälkeen, kun elettiin vaaran vuosia. Demarit ja kommunistit iskivät kiihkeästi yhteen, ja nykypolitiikka on siihen verrattuna tyynysotaa.
Isä ei ollut juuri koskaan kotona. Menetin hänet lapsena politiikalle, mutta läheiset suhteet syntyivät myöhemmin.
Päätin, etten itse sekaannu politiikkaan. Halusin olla talouden asiantuntija. Mutta kun Koivisto pyysi minut sihteerikseen, myönnyin.
Sarista taas tuli professori. Hän piti väitöskirjojen ohjaamisesta ja opettamisesta mutta kiinnostui myös yliopiston kehittämisestä. Sari on aina voinut luottaa siihen, että hän saa minulta tukea.
Kun Sari valittiin Helsingin yliopiston ensimmäiseksi naisrehtoriksi, olin ylpeä. Se oli tärkeä etappi yhteiskunnan tasa-arvokehityksessä. Olin paikalla, kun Sarin muotokuva paljastettiin, ja katson aina hänen puheenvuoronsa telkkarista.
Olemme läheisiä, ja meidän on helppo puhua niin perhesuhteista kuin Natostakin.
Pankkiurallani minua on joskus vedetty kölin alta, mutta olen selviytyvää sorttia. Sari ja muut läheiset ovat tukeneet, eikä hankalissakaan paikoissa ole tullut masennusta.
Väitöskirjaa tehdessäni Sarista oli paljon apua. Kun piti tehdä kirjallisuusluettelo, vein kirjapahvilaatikot Sarille, ja hän laati sen puolestani.
Mummin roolinsa Sari on hoitanut kunniakkaasti. Perheyhteisössämme tiedetään tarkkaan, mitä urheilukilpailuja hän on ollut lastenlastensa kanssa katsomassa ja mitä sieniä on poimittu.
Lääkärini sanoi minulle kerran, että mies on vanha, kun pissasta menee 90 prosenttia analyyseihin. Suhtaudun vanhenemiseen leikillisesti. Eläkkeellä minulle on yhä selvempää, että olen identiteetiltäni ennen kaikkea isä, vaari ja isovaari.”