Tuiskun tuhrimassa Käsivarressa... - Matka | HS.fi

Tuiskun tuhrimassa Käsivarressa...

24.12.1997 2:00

Tuiskun tuhrimassa Käsivarressa ei välttämättä löydä edes omia jälkiään. Reitit on osattava selkäytimestä. Valo kajastaa harmaassa talvessa Valoa tunturissa. Lassin Jouni palaa paimenkoira Tilkun vartioimalle kotakentälleen. teksti JORMA KORHONEN kuvat CHRISTIAN WESTERBACK ENONTEKIÖ M akuupussin untuvainen syli ottaa ihmispolon huomaansa. Raukenemisen hetkellä ennen kuin uni sammuttaa aistit, mieli ehtii juuri tajuta, miten päivänmittaisen automatkan jännitys laukeaa ja henki uppoaa autuaalliseen nirvanaan, jota mitkään unennäöt eivät katkaise eivätkä ulkopuoliset hälyt häiritse. Tunturimaa hukkuu aamuyöllä idästä vyöryvään lumituiskuun. Tuuli vingahtelee hirsimajan nurkissa, humahtelee savupiipussa. Seinät napsuvat illalla kuumaksi hehkutetun uunin lämmössä. Paimenkoira Tilku herää ääniin, venyttelee, kävelee kynnet rapsuen ikkunaan, tuijottaa korvat höröllä ulos. Tiheä, valkeana lankeava sade on tummentanut hämärän lähes läpinäkymättömäksi. Tuisku ruoskii voimansa tunnossa yötä, kietoo maisemaa yhä lumisemmaksi, pyörittää ja lennättää maahan ehtineitä hiutaleita pyrynä uusiin paikkoihin. Lumi on tappavan kylmää, mutta suurenmoisen kaunista. Luonto näyttäytyy sen ansiosta täysin koskemattomalta, vastasyntyneeltä. Lumi silittää laakson rosoiset muodot tasaisen suurpiirteisiksi. Tuiskun kestäessä ei edes horisontti erotu. Taivas ja maa ovat yhtä ja samaa sumeaa. Rantaa ei liioin näy, jäätynyttä järveä ei voi erottaa kuivasta maasta eikä kiviroveikkoa kesällä vihannoineesta nurmesta. Värit katoavat, jää vain kaksi harmaata, vaalea ja vähän tummempi. Tumma sävy vallitsee yöllä, lyhyeksi päiväksi vaalea pääsee voitolle. Riekko yöpyy heimolaisineen lähinotkelmassa syvällä lumen sylissä. Aamun aavistuksella ne nousevat tavoittelemaan silmuja syödäkseen. Lumenvalkeat linnut liikehtivät rinteessä näkymättömänä kuin enkelparvi. Tuuli pyyhkii niiden jälkikuvatkin hangelta ennen kuin kukaan ehtii nähdä niitä. Pihalla kaikki on lumen peitossa, portaat, kelkka ja reki, lapio, sukset. Käymäläpolku on käveltävä auki, samoin kahlattava mäen alle lähteelle johtava kapoinen jotos. Palatessa saappaanjäljet ovat jo täynnä uutta lunta. Polut unohtavat kävelijänsä heti. Lassin Jouni, talon vakinainen asukas ja isäntä, suoriutuu aamutoimista ripeästi, syö leipää ja suolasiikaa eineeksi, heinittää karvakenkänsä ja kiskoo suojapuvun ylleen. Hän aikoo Torisvuomaan kokoamaan laumaansa. Esikoispoika Lars-Juhan on ollut siellä jo monta päivää. Sääennuste kertoo tosin alituisesta lumentulosta, joten saattaa käydä, että aikomus raukeaa tyhjiin. Tuiskussa ei löydä edes omia jälkiään. Kelkka vie Jounia selässään tuttua tieuraa läpi koivikoiden, yli jäätyneiden jänkien ylös Ropitunturin puurajan uurtoon. Siellä tuiskun pieksämänä ja peittämänä seisoo tunturitupa, jonka suojaan vuosittain sadat tunturivaeltajat hakeutuvat lepäämään. Lennart Meri filmasi sen äärellä kymmenkunta vuotta sitten suomalais-ugrilaisista kansoista kertovan Linnunradan tuulet -elokuvansa saamelaisosuutta. Silloinkin vinkui vimmattu henkeäsalpaava talvimyrsky. Meri muistaa sen mahdin ja voiman varmaan Vironmaan presidenttinäkin. Viiman jäiset piiskat hakkaavat säälimättä kasvoihin. Puhe pakahtuu. Reessä seisten matkustanut Tilku jättää häpeillen vartiopaikkansa ja livistää autiotuvan taakse suojaan värjöttelemään naama kuurassa, kunnes pääsee Jounin mukana tupaan lämmittelemään kunnolla kamiinan ääressä. Matkapuhelimen kutsu ei tavoita Lars-Juhania. Kenties hän on palannut kotiin tukkoisen sään vuoksi. Jouni oikaisee tuvan lavitsalle selälleen miettimään palaisiko hänkin. Uni sieppaa miehen hetkeksi matkaansa. Tuuli tuntuu yhä yltyvän. Se riuhtoo kattoa ja helisyttää ikkunaa. Porojen perään on tänään turha lähteä. Tunturimaan sydämessä elävät Raittijärven kylän poronhoitajat, Juusot, Kalttopäät ja Ketolat, ovat jo saaneet tuoduksi teurastokkansa tien laidan aitaukseen Saanan puuttomalle länsipuolelle. Laakson vastareunalta häämöttää Kolttapahdan musta seinä. Suopungit viuhuvat ja veitset välkkyvät. Kolmesataa eläintä pannaan lihoiksi sähkövalossa ja tuiskun tuiverruksessa. Muutama ohikulkeva satunnaisturisti osuu näkemään pian harvinaiseksi käyvän verenhuuruisen sadonkorjuujuhlan. Illalla tuoksuu Jounin pirtissä vahva lihasoppa. Pihakodassa savustetusta poronlihasta ja perunoista valmistettu keitto maistuu norjalaisen valkean leivän kanssa hyvin ruokaisalta niin kuin tuiskupäivän ruoan pitääkin maistua. Maantien varrella käytännöllisyyssyistä talvisin asuvan perheensä joulupöytään Jouni aikoo hankkia perinteiseen tapaan Norjanmeren valkeaa ja herkullista pallasta. Meren rannassa käynti tuntuu liittyvän muutenkin tunturilaisten joulunalustan ohjelmaan. Larin-Kyöstikin tiesi siitä laulaessaan Lapin joulusta, kuinka ”joulu ajaa joikaellen jäisen meren rantaa, / valkeen karhunpeskin alta merihelmen antaa”. Seuraava päivä ja sitä seuraava ovat yhtä tuiskuntuhruisia kuin edelliset. Tuulen voima sentään laantuu niin että urpiaiset uskaltautuvat ruoanhakuun. Portaat ja pihapolut ovat yhtenään ummessa. Kinokset kasvavat ja muuttavat alituiseen ilmettään. Pihavalossa niiden muodot ja varjot vaikuttavat erityisen kiehtovilta. Järven takana kohoavan vaaran koivikkoinen rinne erottuu selkeinä hetkinä kuin pitsillä kirjailtuna. Jouni liikehtii askareissaan, loikoo välillä vuoteellaan, puhuu päiväkahvilla ja pitkinä iltapuhteina luonnonrauhasta ja mielenrauhasta, kiireettömästä elämäntavasta, omista asioistaan. Katsoo ulos tuon tuosta, tarkkailee lämpömittaria, odottaa sään selkenemistä, jotta poroelon kokoaminen voisi jatkua, mutta ei hätäile sen takia. Tilku nauttii joutenolosta. Se ei lähde hevin ulos, vaan hakee tavan takaa ystävällistä rapsutusta, muuten makailee päivät pitkät keskellä lattiaa. Koiranuni nykii sen käpäliä ja se vikisee hiljaa niin kuin vanhoilla päivillä miltei joka tilanteessa. Vuosikaudet uskollisesti isäntänsä asioilla laukkonut palvelija ei kiinnostu enää juuri mistään. Tuntuu kuin se haluaisi eläkkeelle. Sauna lämpenee pitkin iltapäivää. Vesi haetaan suurella vaivalla törmän alta ja kinosten takaa lähteestä. Vaivannäkö kannattaa, sillä vesi on kristallinkirkasta ja hyvää. Lähde on äärettömän arvokas luonnonvara. Se ei ole milloinkaan jäätynyt eikä ehtynyt. Ropinperä valikoitui ihmisasumuksen paikaksi paljolti sen ansiosta. Kiuas puhaltaa tulisen tuiskeata löylyä. Sen voima on kuin myrskytuulen, mutta vaikutus täysin päinvastainen. Jouni saunoo kauan ja hartaasti, lyö ähkien löylyä, viilentää välillä oloaan lumisella kuistinpenkillä. Sade asettuu yötä kohti. Pilvet kohoavat ja maisema kirkastuu hivenen. Hämärä on kuitenkin tiheä kuin ainetta. Naapurista kuuluu tyyntyvässä illassa koiranhaukku ja ikkunasta näkyy lämmin valo. Siellä vallitsee yhtä rauhallinen elämäntahti kuin Jounin talossa. Naapurin vaimo, Marge, on kuitenkin muuttanut sieltä tien varteen keskuslämmitystaloon. Kun Marge oli vielä nuorikko ja kota tunturilaisten asuntona usein talvisinkin, hän hiihti miesten lailla porotöissä metsissä ja tuntureilla. Kerran vuosia sitten hän oli taas yksin erämaassa, asui kodassa peninkulmien päässä tiestä. Tapahtui niin että hänen aikansa tuli ja hän synnytti pojan, kapaloi ja pani lepäämään porontaljoille tulen lämpimään. Vasta kolmantena päivänä hän kääri lapsen povelleen ja hiihti ihmisten ilmoille. Lapsen isä paimensi laumaansa tunturissa. Hän kuuli esikoisensa syntymästä ja vaimonsa, Lapin madonnan, urheasta selviytymisestä vasta päiviä myöhemmin. Raittijärven paimenia tunturikedolla vartioimassa laumaansa.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat