Junamatka Ruotsin Lappiin tarjoaa tyylikästä menneen ajan tunnelmaa ja lumikinoksia

Helsingistä lähtevän yöjunan kyljessä lukee Aurora Borealis Express. Se on hyvä enne, sillä olemme menossa pohjoiseen etsimään revontulia.

Tarkoitus on taittaa matkaa vanhan ajan tyyliin, ja nostalginen tunnelma löytyykin heti ravintolavaunusta. Kuluneiden puupöytien ääressä syödään lohikeittoa ja lihapullia, juodaan punaviiniä ja pelataan lautapelejä. Suomalaisperheet ja japanilaisturistit jakavat saman tavoitteen: päästä oikeaan, lumiseen talveen.

Se täyttyy jo ennen unta. On huimaa makoilla makuuhytin ylimmällä pedillä ja katsella radan varteen ilmestyneitä kinoksia, joihin juna kipinöi sinistä valoa.

Aamukuuden jälkeen jäämme Kolariin jatkavan junan kyydistä Tornio-Itäinen -nimisellä autiolla seisakkeella. Onneksi konduktööri osaa nimetä paikkakunnan, sillä kuulutuksia ei ole eikä kylttejä näy.

Junayhteys ei toistaiseksi ulotu Haaparantaan, mutta sinne pääsee taksilla muutamassa minuutissa. Valtakuntien välistä rajaa on mahdoton hahmottaa aamuhämärissä. Ikea on houkutellut vanavedessään rykelmän muita liikkeitä, nuuskakauppojakin on useita.

 

Potkukelkka on paras kulkupeli katsella kaupunkia.

Haaparannan keskustaa muutokset eivät ole ravistelleet. Sen ytimessä komeilee majapaikkamme, vuonna 1900 perustettu kaupunginhotelli, joka on korea kuin prinsessalinna. Sen meno on ollut aika ajoin villiä, ja kristallikruunujen säihkeessä ovat viihtyneet niin vakoojat kuin salakuljettajat.

Takaoven viereen on parkkeerattu lauma potkukelkkoja. Se on paras kulkupeli katsella kaupunkia, kuten veistosten ja muistomerkkien täplittämää jokivartta. Taivas on valtava, puut pieniä ja risuisia.

Seuraavana päivänä nousemme bussiin kohti Luulajaa. Yläkerran etupenkiltä on juhlavaa katsella vanhoja kyliä ja lumihuuruista korpimaisemaa.

Parin tunnin kuluttua vaihdamme junaan Luulajassa. Ehdimme sitä ennen aterioida aseman hampurilaispaikassa, jossa tarjoillaan myös veripalttua puolukkahillolla.

Kolmen tunnin matka kuluu liiankin joutuisasti. Ostamme junakioskista kaakaota ja korvapuusteja, ylitämme Napapiirin ja pysähdymme piskuisessa Nattavaarassa, jonka herttainen asema pilkistää jättimäisten kinosten keskeltä. Täällä mitataan usein Ruotsin kovimmat pakkaset.

Perillä Jällivaarassa on vastassa tihkusade. Onneksi lunta on kasapäin ja kansallisromanttinen asemavanhus hurmaava.

Pensionaatti Augustin löytyy kivenheiton päästä. 1940-luvun rakennus on liikuttavan uskollinen aikakaudelleen.

Huoneessa on narisevat lautalattiat, erillinen makuusoppi, pesuallasnurkkaus ja kaksi valtavaa vaatehuonetta näköalalla. Vessa ja suihku palvelevat käytävällä.

 

Tarjolla on rieskaa ja maksamakkaraa, silliä ja ruusunmarjakeittoa.

Innostumme saunomaan rakennuksen kellarissa ja lähdemme liian myöhään harhailemaan ulos. Yhdeksän jälkeen kaikki on kiinni kymmenentuhannen asukkaan kaupungissa nakkikioskia myöten.

Tihku on tyrehtynyt ja autiot lumitiet johtavat bensa-asemalle. Viimeinkin ruokaa ja elämää: teinijengi ja kurvailevia autonrämiä.



Päivä valkenee puoli kymmenen aikaan hitaasti. Aamiaissalissa keskustelu sorisee saksaksi ja saameksi ja kaikki vieraat ovat villasukkasillaan.

Tarjolla on rieskaa ja maksamakkaraa, silliä ja ruusunmarjakeittoa. Kahvikupit ovat kukallisia ja kuluneita.

On kiire juosta ulos pakkaseen. Aurinko ei nouse tänään taivaanrannan yli mutta valaisee silti hetkeksi maailman.

Aseman luota pääsee järven yli 825-metrisen Dundret-tunturin juurelle ja ladut alkavat samasta pisteestä – tai oikeastaan joka paikasta. Poron sijaan monilla hiihtäjillä on vetoeläimenä koira.

Dundretin kalju laki tuijottaa kutsuvasti. Sinne vaeltaisi kuulema reilussa tunnissa, mutta kiiruhdamme sen sijaan opastetulle kiertoajelulle.

Karin Nivahttps://www.hs.fi/haku/?query=karin+niva poimii meidät asemalta kyytiin ja kiidämme viiden kilometrin päässä sijaitsevaa Malmbergetiä eli Malmivaaraa kohti.

 

Meininki oli rajua kuin Kalifornian kultaryntäyksessä.

”Jällivaarassa on ollut saamelaiskylä tuhansia vuosia. Täältä on kaivettu esiin esimerkiksi 3000-vuotiaat sukset”, Niva kertoo.

”1600-luvulla lähivaarasta löytyi rautamalmia, jota ensin kuljetettiin poroilla Luulajaan. Vuonna 1888 kaikki mullistui rautatien myötä.”

Kaivoksen lähelle kasvoi Malmivaara, jonne muutti viisituhatta asukasta muutamassa vuodessa. Töitä riitti mutta asuntoja ei. Meininki oli rajua kuin Kalifornian kultaryntäyksessä.

”Asuntopula ratkaistiin rakentamalla kuljetuslaatikoista lautahökkeleitä, jotka saattoivat sisältä olla viimeisen päälle”, Niva kertoo ja huristaa vaaran rinnettä hökkelikylälle, jonka alkuperäinen versio tuhoutui tulipalossa 1914.

Kävelemme pääkatua Finkelsteinin valmisvaatekaupalle, kylän ainoalle alkuperäisrakennukselle.

”Tämäkin paikka siirretään kohta turvaan, Jällivaaraan tai Koskullskullen kylään. Malmivaara on kohta enää tyhjä pläntti, jonka metsä valtaa vähitellen”, Niva kuvailee.

Kaivoskaupungin alueelta on löytynyt malmia, jonka louhiminen ei olisi turvallista asumusten alla. Ne saattaisivat rysähtää alas, ja siksi kaupunki on siirrettävä.

”Taloja alettiin siirtää turvaan jo 1960-luvulla. Vuonna 2004 piti päättää, suljetaanko kaivos vai siirretäänkö koko kaupunki. Se päätettiin siirtää.”

 

”Ilmassa on paljon surua. Mutta kaikki tajuavat, ettei kaupunki elä ilman kaivosta.”

Kaikkien viidentuhannen asukkaan on muutettava muualle vuoteen 2035 mennessä ja operaatio on jo hyvässä vauhdissa. Jotkut talot on nostettu juuriltaan savupiippuineen ja kellareineen.

Kirkko siirrettiin kertaalleen jo 1974 ja nyt edessä on uusi muutto. Hautausmaa päätettiin jättää paikoilleen.

Ajamme alas kaupunkiin, joka oli kerran Norrbottenin alueen suurin ja varsinkin vaurain ja elätti kolme elokuvateatteria. Nyt rakennukset tuijottavat meitä tyhjinä ja tuhoon tuomittuina: 1890-luvun pitsihuvilat ja 1970-luvun kerrostalot, koulut, kaupat ja urheiluhallit.

”Ilmassa on paljon surua. Mutta kaikki tajuavat, ettei kaupunki elä ilman kaivosta”, Niva sanoo.

Illalla suunnistamme rekiajelulle metsästämään revontulia. Pakkastaivas on toivoa herättävän selkeä, mutta ennusteet tietävät tuletonta yötä.

”Kaikki on silti mahdollista”, rohkaisee suomeksi Olav Köhlerhttps://www.hs.fi/haku/?query=, joka noutaa meidät pientilalleen parin kilometrin päähän.

Muoniolaisäidin pojasta on mukava puhua suomea – siis sitä oikeaa eikä tornionjokilaaksolaista murretta eli meänkieltä.

”Minulla ei ole kovasti mahdollisuutta puhumiseen, mutta koitan ajatella paljon suomeksi.”

 

Aisakellot kilisevät, valjaat narisevat ja jalakset suhisevat hankea vasten.

Köhlerin 1800-luvulla perustettu seudun viimeinen maitotila pani kymmenen vuotta sitten lehmät pois.

”Olisi pitänyt laajentaa eikä se kannattanut. En halunnut katella tyhjää navettaa, joten päätimme tehdä siitä vuokratallin.”

Sievä talli on pienen punaisen talon pihapiirissä. Ikkunoissa on verhot ja hevosilla paksut purupahnat.

Köhler esittelee jyhkeät työhevosensa, Liljan ja Denniksen, joka hoitaa illan keikan. Iäkäs pohjoisruotsinhevonen tekee myös metsätöitä.

”Dennis ei ehkä osaa yksikseen paljon, enkä minä, mutta yhdessä me ollaan täydellisiä.”

Köhler on varustautunut pakkaskeikkaan karvareuhkalla, villaviitalla ja taskulampulla. Hän työntää meidät rekeen lampaanvällyjen väliin ja hyppää itse kuskin pukille. Sitten menoksi.

Dennis ravaa rutiinilla metsän siimekseen. Aisakellot kilisevät, valjaat narisevat ja jalakset suhisevat pakkautunutta hankea vasten. Tuoksuu lampaannahalta ja lämpimältä hevoselta.

Nuotiopaikalla Dennis irrotetaan aisoista ja jätetään mutustelemaan heiniä kassista. Köhler latoo rautapataan koivuklapeja ja tekee tulen. Istumme porontaljan päälle penkille.

Tähdet pilkottavat pilvenriekaleiden takaa, mutta revontulia ei näy eikä kuulu. Voiko niitä muuten kuulla?

”Minusta voi, vaikka tutkijoiden mukaan niistä ei lähde ääntä”, sanoo Köhler.

Entä jos yritettäisiin kutsua revontulia esiin? Niin kuin sadetta sadetanssilla?

”Ei! Muistan, kun kerran poikina viheltelimme niille ja heiluttelimme palavia oksia. Silloin isoisä suuttui ja sanoi, ettei luonnonvoimien kustannuksella saa pilailla.”

Samainen isoisä piti poroja lehmien ohessa. Nykyisin vain saamelaiset saavat Ruotsissa harjoittaa porotaloutta.

”Porot ovat nyt alempana metsässä talvilaitumilla. Hirviäkin täällä on paljon, ja karhuja, jäniksiä ja riekkoja. Lohi on lisääntynyt paljon näillä vesillä.”

Köhler kaataa termospullosta glögiä ja tarjoaa sydänpipareita. Kun hiillos on valmis, paistamme makkaran, falukorvin, viipaleita tikun nokassa ja tuijotamme taivaalle.

Ei vieläkään vihreitä liekkejä. Jos huomenna onnistaa, Köhler lupaa tulla hakemaan uudelle retkelle. Hän on tottunut turistien epätoivoon ja onneen.

”Kerran raavaat ranskalaismiehet pillahtivat itkuun revontulet nähdessään.”

Paluumatka on lentävä. Denniksellä on niin kiire kotiin, että saamme pitää reen laidoista kiinni. Lumi suihkuaa kasvoille ja taivaan tulet tuntuvat jo toissijaisilta.

 

Kemiasta innostunut poika räjäytti kokeillaan kartanon toisen siiven.

Seuraava päivä valkenee entistä kirkkaampana. Kävelemme valohuumassa rantaa pitkin vanhalle 1700-luvun saamelaiskirkolle ja edelleen Dundretin juurella kimmeltävälle pitsikartanolle.

Fjällnässlottet näyttää kangastukselta mutta osoittautuu aidoksi. Sen rakennutti vuonna 1888 kaivosjohtaja Carl Otto Bergman https://www.hs.fi/haku/?query=tehdäkseen vaikutuksen isokenkäisiin.

Juoni tepsi, sillä vuonna 1894 taloon astui itse kuningas Oscar IIhttps://www.hs.fi/haku/?query=oscar+ii. Sittemmin Bergmanin kemiasta innostunut poika räjäytti kokeillaan kartanon toisen siiven, joka onnistuttiin korjaamaan.

Omistajat vaihtuivat ripeää tahtia, kunnes vuonna 2004 italialaisturistit rakastuivat kartanoon ja perustivat siihen hotelliravintolan. Nyt paikalla on jälleen uusi arvoituksellinen omistaja.

”Hieno vai mitä,” sanoo hiihtämästä saapunut mies ja empii, kuinka paljon paljastaa talon tulevaisuudesta, joka on kuulema salaisuus.

”Siellä naputtelee joka päivä puolalaisia työmiehiä, joten kyllä se luultavasti kohta avataan yleisölle – varmaan hotellina.”

Kiipeilemme lumikummuilla kartanon takapihalla, jolta avautuu näkymä kaupungin yli tuntureille. Tällaista on ehkä elää sadussa, ajattelen juuri ennen kuin näen ensimmäisen pilven.

Se on kuin sateenkaarikylkinen ilmalaiva, joka lipuu eteenpäin ja muuttaa hiljalleen muotoaan. Sitten se liukenee näkymättömiin.

Mutta kohta pilviä ilmestyy lisää ja lisää. Valon vähetessä ne vain kirkastuvat ja katoavat kokonaan vasta säkkipimeässä.

Vaellamme häikäistyneinä naapurihotellimme ravintolaan. Syömme järisyttävän herkullista mätiä ja poronpaistia ja etsimme netistä tietoa sateenkaaripilvistä. Tietoa löytyy – ne olivat siis totta.

Helmiäis- eli polaaristratosfääripilvet näyttäytyvät Pohjois-Ruotsissa pari kertaa vuodessa. Ne syntyvät rikkihaposta, typpihaposta ja jääkiteistä tuplasti muita pilviä korkeammalla.

Yli 30 vuotta Jällivaarassa asunut nainen hehkuttaa Instagramissa, ettei hän ole koskaan ennen nähnyt näin upeita tapauksia.

Viimeisenä päivänä kaupunkiin iskee lumimyräkkä ja tunturin valloitus jää seuraavaan reissuun. Se tulee varmasti pian.

Palaamme kotiin samoja raiteita pitkin. Makuuhytti tuntuu jo kodilta ja nukumme menomatkaa sikeämmin kuin yön halki kiitävässä pesässä.