
Vaikean lapsuuden kokenutta, mielenterveysongelmaista ja puolustuskyvytöntä Jokeria sorretaan kaikkialla. Katsoja ahdistuu.
Lopulta Jokerilla keittää yli ja hän lahtaa metrossa bisnesmieskolmikon. Se tuntui ainakin minusta hyvin vapauttavalta, koska hylkiö nousee vihdoin sortajiaan vastaan. Kolmoismurhassa ei ole mitään puolusteltavaa. Mutta kohtaus laittaa katsojan miettimään, miksi minä samastun murhaajaan. Teko on täysin väärä mutta tuntuu oikeutetulta kaiken sen jälkeen, mitä Joker on joutunut kokemaan.
Sairaat yhteisöt luovat sairaita yksilöitä. Kun sairas yksilö kilahtaa, siitä voi joutua kärsimään ihminen, joka ei ole häntä edes koskaan tavannut. Muiden pahuus ja välinpitämättömyys sairastunutta kohtaan kaatuvat lopulta syyttömien niskaan.
Sama teema nousi esiin järjestäytyneestä rikollisuudesta kirjan kirjoittaneiden Mikko Gustafssonin ja Janne Huuskosen Musta laatikko -esityksessä. He kertoivat liivijengiläisen vaimosta, joka kuvailee jengejä isättömien poikien suojakodeiksi. Siellä jäsenet saavat kaikkea sitä, mitä ilman ovat jääneet; hyväksyntää, rajoja ja huolenpitoa. Samalla pääsee purkamaan yhteiskuntaa kohtaan tuntemaansa katkeruutta. Mitä epäreilummaksi he kohtelunsa tuntevat, sitä syvemmälle he painautuvat jengin syliin.
Tuntuu epäreilulta, että murhaajia ja rikollisia pitäisi ymmärtää. Meillä ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa. Heidän tekojaan ei tietenkään pidä hyväksyä, mutta heidät pitää hyväksyä ihmisinä, mieluiten jo ennen kuin he päätyvät tekoihinsa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kommentit