
”Tajuatteko, mistä olemme viimeisen tunnin ajan puhuneet? Vanhemmistamme! Lapsista ei kukaan ole hiiskunut sanaakaan.”
Se oli totta. Yli tunti oli hurahtanut keskustelemalla lähipiirin senioreista ja heidän kuulumisistaan. Ja niitä tarinoita, niitä riitti.
Vielä joku aika sitten keskustelu saattoi käydä kiivaana Wilma-merkinnöistä ja teinien kotiintuloajoista. Mutta tuona iltana väiteltiin lähinnä siitä, missä vaiheessa seniorin on viisainta muuttaa palvelutaloon – vai kannattaisiko lapsuudenkotiin kenties sittenkin rakentaa hissi.
Oli aika, jolloin samainen kaveriporukka istui illanistujaisissa ketterästi lattialla, taaperoidensa seurana. Nyt he kilpailevat jäykkien niveliensä kanssa mukavimmasta nojatuolista ja antautuvat väittelyyn influenssa- ja pneumokokkirokotteen tarpeellisuudesta. Puheissa neuvolantädit ovat vaihtuneet geriatreihin ja rattaat rollaattoreihin. Jos ennen vertailtiin itkuhälyttimien kantavuussäteitä, nyt puheenaiheena ovat kuulokojeiden ominaisuudet ja turvarannekkeet.
Kolmekymppisinä perheen perustaneet, joiden lapset vastikään ovat muuttaneet pesästä pois, ovat yhtäkkiä havahtuneet siihen, että samalla kun heidän lapsensa itsenäistyvät, ikääntyneet vanhemmat tarvitsevat heitä enemmän kuin koskaan.
Haikean onnistunut ajoitus.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kommentit