Ilo ja tuska löytävät toisensa runoissa - Mielipide | HS.fi

Ilo ja tuska löytävät toisensa runoissa

3.3.1990 2:00

Muutama viikko sitten kyselin palstalle runoilevilta kuinka heidän runonsa syntyvät. Kymmenkunta tyttöä ja muutama poika ovat kertoneet runojensa syntyvaiheita.

Nimimerkki Rosalie kertoo: "Mä en koskaan ryhdy kirjoittamaan runoja. Runo tulee, jos tulee. Mutta kun se tulee, se pitää kirjoittaa heti ylös. Mä saatan nousta sängystä yöllä jos mun ajatukset pyrkii paperille." Usvapuuska: "En voisi korjailla runojani jälkeenpäin, aivan kuin menisin koivunlehteä kiillottamaan. Minun runoni syntyvät kerran." Kyyhkynen: "Minulla voimakas tunne-elämys synnyttää runon. Runomuoto on ilmaus tunteille, jotka pakottavat itsensä purettaviksi. Tällainen runo syntyy spontaanisti, vapaasti, ja se tyhjentää minkä tahansa tunteen aiheuttamasta liiasta täyttymisestä, toimii siis kuin varaventtiilinä." Nimimerkki Or: "Minun runoni syntyvät mitä erilaisimmissa tilanteissa, synkissä, onnellisissa, iloissa, surullisissa, aamulla, illalla. Yhteistä niille kaikille on voimakas tunnelataus; minulla on sisälläni jotain, jonka tahdon ulos, kirjoittaminen on minulle tapa purkautua." Hyvin samansuuntaisia ovat runoilijoidemme kertomukset, useimmille runoilu toimii terapiana, jonkinlaisena oman sielun hoitona. Kukaan ei maininnut ryhtyvänsä asiakseen runoilemaan, vaan runot syntyvät tunteiden siivittäminä, eikä niihin jälkikäteen kajota.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide