Mielipide
Rakastan lääkärin työtäni mutta en olosuhteita, joissa joudun sitä tekemään
Työskentelen erikoislääkärinä pääkaupunkiseudulla isossa terveydenhuollon organisaatiossa. Koen olevani koneiston osa, yksi pyörivä hammasratas, jonka työn tehokkuutta mitataan laadun sijasta suoritteiden määrällä. Vastaanottokäynnin aikana tulee keskittyä tiukasti vain oman erikoisalan ongelmiin. Potilas tulee ohjata muissa asioissa sekä myös kokonaisuuden arvioimiseksi terveyskeskuslääkärille. Usein mielessä käy vanha sanonta ”herran haltuun”, koska sama tehokkuuden vaatimus koettelee kollegoja myös perusterveydenhuollossa.
Erikoissairaanhoidossa käytetään eri potilastietojärjestelmiä kuin terveyskeskuksissa, eivätkä nämä ole toisiinsa suoraan yhteydessä. Potilas ei usein muista monia lääkärikäyntejään tai lääkkeitään. Käsitys on, että ”tiedothan löytyvät sieltä koneelta”. Lopulta iso osa vastaanoton ajasta voi kulua tietokoneen naputteluun, kun kaikki potilaan ongelman kannalta olennainen ja tarvittava tieto on lukemattomien kansioiden ja eri ohjelmien takana. Samalla sirpaletiedosta pitäisi kasata omassa mielessä pikaisesti ymmärrettävä kokonaisuus.
Pahimmillaan tähän väliin voi iskeä myös atk-häiriö, joka estää kaiken tiedon tarkastelun. Toisaalta tuo hetki voi tarjota tervetulleen mahdollisuuden perinteiseen lääkärintyöhön, joka digiaikana on hämärtynyt: potilaan kanssa keskusteluun sekä aitoon läsnäoloon ja kohtaamiseen.
Hoidan monisairaita ja iäkkäitä potilaita, joiden toimintakyvyn arviointi on myös tehtäväni sairauksien diagnostiikan ja hoidon ohella. Tässä roolissa pääsen osalliseksi potilaan ja usein myös omaisen hädästä, joka kohdistuu yhä useammin kysymykseen kotona pärjäämisestä.
Viesti on tuttu: kotihoidon käynnit ovat määrältään ja kestoltaan riittämättömiä, henkilöstö vaihtuu jatkuvasti, ja kaikkia pelottaa, että riittämättömän hoidon, avun ja tuen vuoksi pahin tapahtuu pian.
Yhä useammin esille nousee myös tapauksia, joissa pariskunnan toisella osapuolella on muistisairauden lisäksi päihdeongelma, johon puuttuminen koetaan jopa mahdottomaksi. Ympärivuorokautisia asumispalveluja on kuitenkin tarjolla vain kaikkein huonokuntoisimmille.
En jaksa todennäköisesti toimia tällaisessa terveydenhuollon asiantuntijan roolissa kovinkaan kauaa. Toivoisin voivani työskennellä yksikössä, jossa minulla olisi riittävästi aikaa perehtyä potilaan kokonaistilanteeseen ja hyödyntää moniammatillisen yhteistyön mahdollisuuksia muullakin tapaa kuin laatimalla huolenilmauksia sosiaalitoimeen. Rakastan työtäni mutta en niitä olosuhteita, jossa joudun sitä tekemään.
Pelkään pahoin, ettei tuleva sote-uudistus paranna tilannetta, kun säästöt ovat keskeinen oikeutus muutokselle. Tieto ja johtajuus hajoavat valtaviin hallintokoneistoihin, ja palkkapussiaan lihottavat nykyiseen tapaan lukuisia erilaisia potilastietojärjestelmiä toimittavat tahot. Uudistuksen lähtökohtana ei pitäisi olla poliittinen ristiveto vaan asiakkaan ja yhteiskunnan todelliset tarpeet.
Mihin olemmekaan matkalla?
Erikoissairaanhoidossa käytetään eri potilastietojärjestelmiä kuin terveyskeskuksissa, eivätkä nämä ole toisiinsa suoraan yhteydessä. Potilas ei usein muista monia lääkärikäyntejään tai lääkkeitään. Käsitys on, että ”tiedothan löytyvät sieltä koneelta”. Lopulta iso osa vastaanoton ajasta voi kulua tietokoneen naputteluun, kun kaikki potilaan ongelman kannalta olennainen ja tarvittava tieto on lukemattomien kansioiden ja eri ohjelmien takana. Samalla sirpaletiedosta pitäisi kasata omassa mielessä pikaisesti ymmärrettävä kokonaisuus.
Pahimmillaan tähän väliin voi iskeä myös atk-häiriö, joka estää kaiken tiedon tarkastelun. Toisaalta tuo hetki voi tarjota tervetulleen mahdollisuuden perinteiseen lääkärintyöhön, joka digiaikana on hämärtynyt: potilaan kanssa keskusteluun sekä aitoon läsnäoloon ja kohtaamiseen.
Hoidan monisairaita ja iäkkäitä potilaita, joiden toimintakyvyn arviointi on myös tehtäväni sairauksien diagnostiikan ja hoidon ohella. Tässä roolissa pääsen osalliseksi potilaan ja usein myös omaisen hädästä, joka kohdistuu yhä useammin kysymykseen kotona pärjäämisestä.
Viesti on tuttu: kotihoidon käynnit ovat määrältään ja kestoltaan riittämättömiä, henkilöstö vaihtuu jatkuvasti, ja kaikkia pelottaa, että riittämättömän hoidon, avun ja tuen vuoksi pahin tapahtuu pian.
Yhä useammin esille nousee myös tapauksia, joissa pariskunnan toisella osapuolella on muistisairauden lisäksi päihdeongelma, johon puuttuminen koetaan jopa mahdottomaksi. Ympärivuorokautisia asumispalveluja on kuitenkin tarjolla vain kaikkein huonokuntoisimmille.
En jaksa todennäköisesti toimia tällaisessa terveydenhuollon asiantuntijan roolissa kovinkaan kauaa. Toivoisin voivani työskennellä yksikössä, jossa minulla olisi riittävästi aikaa perehtyä potilaan kokonaistilanteeseen ja hyödyntää moniammatillisen yhteistyön mahdollisuuksia muullakin tapaa kuin laatimalla huolenilmauksia sosiaalitoimeen. Rakastan työtäni mutta en niitä olosuhteita, jossa joudun sitä tekemään.
Pelkään pahoin, ettei tuleva sote-uudistus paranna tilannetta, kun säästöt ovat keskeinen oikeutus muutokselle. Tieto ja johtajuus hajoavat valtaviin hallintokoneistoihin, ja palkkapussiaan lihottavat nykyiseen tapaan lukuisia erilaisia potilastietojärjestelmiä toimittavat tahot. Uudistuksen lähtökohtana ei pitäisi olla poliittinen ristiveto vaan asiakkaan ja yhteiskunnan todelliset tarpeet.
Mihin olemmekaan matkalla?
HS Digi -tilauksella pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita
- Lukijan mielipide Seuraa
- Sote-uudistus Seuraa
- Terveydenhuolto Seuraa
- Mielipide Seuraa
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24