Mielipide
Kaupungit eivät ole saaneet poliittista valtaa
Tunnettu sosiologi Max Weber havaitsi vuonna 1921, että teollistumisen laukaisema eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kaupunkien nopea väestönkasvu ja taloudellinen vahvistuminen 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eivät olleet johtaneet kaupunkien poliittisen roolin voimistumiseen. Pikemminkin niiden suhteellinen asema oli heikentynyt aikaisempaan verrattuna.
Kaupunkien toimijuus alistettiin 1900-luvulla kansallisvaltioille. Valtioista tuli kansalaisten turvallisuuden takaajia ja talousyksiköitä.
Weberin kuvaama kehitys huipentui toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa. Niin kutsuttujen hyvinvointivaltioiden rakennuskaudella kansallisvaltioiden valta kasvoi entisestään kaupunkien kustannuksella. Kaupungeista tuli käytännössä kansallisvaltioiden intressien toteuttajia. Tämä tarkoitti kaupunkien taloudellisen aseman alistamista kansallisille tarkoitusperille, kaupunkien kansainvälisen poliittisen toimijuuden rajoittamista ja valtiollisen hallintajärjestelmän asettumista ikään kuin kaupunkien yläpuolelle.
Kahden viime vuosikymmenen aikana asetelma on alkanut vähin erin muuttua. Kyse ei ole siitä, että kaupungit ja kansainväliset kaupunkien yhteistyöverkostot kykenisivät haastamaan valtioiden suvereniteetin tai että kaupungeista olisi tullut kansainvälisen politiikan keskeisimpiä toimijoita. Pikemminkin kyse on yleistyneestä ajattelutavasta, jonka mukaan suurimmat kaupungit ja kaupunkiseudut ovat korkeaan osaamiseen nojaavan tietoperustaisen talouden keskeisimpiä rakennusalustoja ja valtioiden välisen kilpailun todellisia tapahtumapaikkoja.
Pyrkiessään kiinnittymään kansainvälisiin pääoman, osaajien ja informaation verkostoihin valtiot ovat ikään kuin velvoittaneet kaupungit toimimaan valtioiden kilpailukyvyn keskeisinä takaajina. Innovaatiovetoisen talousmuodon tavoittelu on myös Suomessa johtanut siihen, että eritoten suurimpien kaupunkiseutujen strateginen merkitys on korostunut.
Suomen valtio on usean hallituskauden aikana pyrkinyt voimakkaasti tukemaan ja hallitsemaan suurimpien kaupunkien kasvua. Valtio on esimerkiksi tehnyt neljällä väestöltään suurimmalla kaupunkiseudulla sopimuksia, joiden tehtävänä on integroida asumista, maankäyttöä ja liikennettä koskevaa kehittämistä kasvun edesauttamiseksi. Suomen pienet ja keskisuuret kaupungit ovat saaneet vain haaveilla tällaisista sopimuksista.
Pyrkimys rakentaa Suomesta innovaatiokansakunta ja siihen liittyvät merkittävät julkiset ja yksityiset investoinnit ovat vahvistaneet suurimpia yliopistokaupunkeja taloudellisesti. Suomen kaupunkien menestystä voi itse asiassa hyvin ennustaa tarkastelemalla niihin tehtyjä julkisia koulutus-, tutkimus- ja liikenneinvestointeja.
Minkäänlaisesta kaupunkien välisestä vapaasta kilpailusta ei Suomessa voida puhua. Esimerkiksi yliopistokaupungit saavat toisiin kaupunkeihin nähden ratkaisevalta näyttävän kilpailuedun.
Heikoimpaan asemaan ajautuvat kaupungit, joista valtiovalta vetäytyy, jotka eivät kuulu suurimpien kaupunkien työmarkkina-alueisiin, joissa ei toimi yksittäisiä menestysyrityksiä eräänlaisina aluepelastusyksiköinä ja joihin investoinnit eivät kasaannu.
Suurimpien kaupunkien taloudellinen merkitys on Suomessa kasvanut, mutta se ei ole johtanut suuriin muutoksiin niiden poliittisessa asemassa.
Monista eurooppalaisista verrokkimaista poiketen Suomi ei esimerkiksi ole merkittävästi edistänyt pääkaupunkiseudun metropolihallinnon rakentamista.
Jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan jatkunut tietoperustaisen talouden rakentaminen ja siihen liittyvä kansainvälistymispyrkimys on kuitenkin vähitellen voimaannuttanut kaupungit vaatimaan uudenlaista poliittista ja taloudellista liikkumavaraa ja asemaa.
Joidenkin suurten kaupunkien vastarinta pääministeri Juha Sipilän (kesk) alueiden valtaa korostavaa maakuntauudistusta kohtaan kumpuaa juuri tästä kehityksestä. Valtiovallan näkökulmasta kiistan ydin on siinä, millainen poliittinen ja taloudellinen liikkumavara kaupungeille tai kaupunkiseuduille voidaan antaa niin, ettei yhtenäisvaltion perusta ala murentua.
Sami Moisio
Kirjoittaja on aluesuunnittelun ja -politiikan professori Helsingin yliopistossa.
Kaupunkien toimijuus alistettiin 1900-luvulla kansallisvaltioille. Valtioista tuli kansalaisten turvallisuuden takaajia ja talousyksiköitä.
Weberin kuvaama kehitys huipentui toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa. Niin kutsuttujen hyvinvointivaltioiden rakennuskaudella kansallisvaltioiden valta kasvoi entisestään kaupunkien kustannuksella. Kaupungeista tuli käytännössä kansallisvaltioiden intressien toteuttajia. Tämä tarkoitti kaupunkien taloudellisen aseman alistamista kansallisille tarkoitusperille, kaupunkien kansainvälisen poliittisen toimijuuden rajoittamista ja valtiollisen hallintajärjestelmän asettumista ikään kuin kaupunkien yläpuolelle.
Kahden viime vuosikymmenen aikana asetelma on alkanut vähin erin muuttua. Kyse ei ole siitä, että kaupungit ja kansainväliset kaupunkien yhteistyöverkostot kykenisivät haastamaan valtioiden suvereniteetin tai että kaupungeista olisi tullut kansainvälisen politiikan keskeisimpiä toimijoita. Pikemminkin kyse on yleistyneestä ajattelutavasta, jonka mukaan suurimmat kaupungit ja kaupunkiseudut ovat korkeaan osaamiseen nojaavan tietoperustaisen talouden keskeisimpiä rakennusalustoja ja valtioiden välisen kilpailun todellisia tapahtumapaikkoja.
Pyrkiessään kiinnittymään kansainvälisiin pääoman, osaajien ja informaation verkostoihin valtiot ovat ikään kuin velvoittaneet kaupungit toimimaan valtioiden kilpailukyvyn keskeisinä takaajina. Innovaatiovetoisen talousmuodon tavoittelu on myös Suomessa johtanut siihen, että eritoten suurimpien kaupunkiseutujen strateginen merkitys on korostunut.
Suomen valtio on usean hallituskauden aikana pyrkinyt voimakkaasti tukemaan ja hallitsemaan suurimpien kaupunkien kasvua. Valtio on esimerkiksi tehnyt neljällä väestöltään suurimmalla kaupunkiseudulla sopimuksia, joiden tehtävänä on integroida asumista, maankäyttöä ja liikennettä koskevaa kehittämistä kasvun edesauttamiseksi. Suomen pienet ja keskisuuret kaupungit ovat saaneet vain haaveilla tällaisista sopimuksista.
Pyrkimys rakentaa Suomesta innovaatiokansakunta ja siihen liittyvät merkittävät julkiset ja yksityiset investoinnit ovat vahvistaneet suurimpia yliopistokaupunkeja taloudellisesti. Suomen kaupunkien menestystä voi itse asiassa hyvin ennustaa tarkastelemalla niihin tehtyjä julkisia koulutus-, tutkimus- ja liikenneinvestointeja.
Minkäänlaisesta kaupunkien välisestä vapaasta kilpailusta ei Suomessa voida puhua. Esimerkiksi yliopistokaupungit saavat toisiin kaupunkeihin nähden ratkaisevalta näyttävän kilpailuedun.
Heikoimpaan asemaan ajautuvat kaupungit, joista valtiovalta vetäytyy, jotka eivät kuulu suurimpien kaupunkien työmarkkina-alueisiin, joissa ei toimi yksittäisiä menestysyrityksiä eräänlaisina aluepelastusyksiköinä ja joihin investoinnit eivät kasaannu.
Suurimpien kaupunkien taloudellinen merkitys on Suomessa kasvanut, mutta se ei ole johtanut suuriin muutoksiin niiden poliittisessa asemassa.
Monista eurooppalaisista verrokkimaista poiketen Suomi ei esimerkiksi ole merkittävästi edistänyt pääkaupunkiseudun metropolihallinnon rakentamista.
Jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan jatkunut tietoperustaisen talouden rakentaminen ja siihen liittyvä kansainvälistymispyrkimys on kuitenkin vähitellen voimaannuttanut kaupungit vaatimaan uudenlaista poliittista ja taloudellista liikkumavaraa ja asemaa.
Joidenkin suurten kaupunkien vastarinta pääministeri Juha Sipilän (kesk) alueiden valtaa korostavaa maakuntauudistusta kohtaan kumpuaa juuri tästä kehityksestä. Valtiovallan näkökulmasta kiistan ydin on siinä, millainen poliittinen ja taloudellinen liikkumavara kaupungeille tai kaupunkiseuduille voidaan antaa niin, ettei yhtenäisvaltion perusta ala murentua.
Sami Moisio
Kirjoittaja on aluesuunnittelun ja -politiikan professori Helsingin yliopistossa.
HS Digi -tilauksella pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita
- Vieraskynä Seuraa
- Kaupungit Seuraa
- Valtio Seuraa
- Talous Seuraa
- Politiikka Seuraa
- Innovaatiot Seuraa
- Investoinnit Seuraa
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24