Mielipide
Tiede on ajautunut vakavaan kriisiin
Tieteen perusidea on yksinkertaisuudessaan upea: esitä kysymys, tutki kysymääsi asiaa objektiivisesti ja löydä vastaus. Sen jälkeen toista tutkimus.
Nykyisin tieteessä toimitaan enää harvoin tämän ihanteen mukaisesti. Pääosa huomiosta on siirtynyt siihen, kuinka paljon tutkimusrahoitusta on onnistuttu hankkimaan, kuinka monta tieteellistä artikkelia on julkaistu ja kuinka hyvin tulokset näkyvät julkisuudessa.
Maailmassa on noin 30 000 tieteellistä julkaisusarjaa, jotka syytävät ulos erilaisia tutkimustuloksia. Laatu ei ole pysynyt määrän kintereillä. Puhutaan tieteen kriisistä, joka näkyy monissa yksityiskohdissa.
Tutkimus on usein huonosti suunniteltua. Kysymykset ovat itsestäänselvyyksiä ja menetelmät ongelmaan sopimattomia. Kontrolli- ja verrokkiryhmät puuttuvat.
Otosjoukot eivät ole selvitysten mukaan kasvaneet 30 viime vuoden aikana. Aineistoja julkaistaan valikoidusti tai ne tunnetaan huonosti, koska tutkijat eivät ole itse osallistuneet aineistojen keräämiseen. Tuloksia ja niiden vaikuttavuutta liioitellaan.
Julkaistavaksi valikoituu tutkimuksia, joissa saadaan tilastollisesti merkitseviä tuloksia. Niitä tuloksia, joissa ei havaita näyttöä tietystä vaikutuksesta, ei pidetä julkaisemisen arvoisina, vaikka ne saattaisivat kertoa todellisuudesta enemmän kuin tilastolliset näennäisyhteydet.
Stanfordin yliopiston lääketieteen ja tilastotieteen professori John Ioannidis on arvioinut, että valtaosa tieteellisistä tutkimustuloksista on vääriä. Tähän tylyyn johtopäätökseen hän päätyi havaittuaan, kuinka tilastoanalyysejä käytetään tutkimuksissa järjestelmällisesti väärin.
Suurta osaa tutkimuksista ei ole koskaan toistettu. Jos sitä yritetään, aiemmat aineistot ja menetelmät on saatettu kuvata niin ylimalkaisesti, ettei tutkimuksen toistaminen lopulta olekaan mahdollista. Joskus käy niin, etteivät edes tekijät pysty toistamaan omia tutkimuksiaan.
On pitkään ajateltu, että tutkimusten vertaisarviointi, jossa tieteellisten julkaisujen valitsemat ulkopuoliset asiantuntijat arvioivat julkaistavaksi lähetetyt artikkelit, turvaa tutkimuksen laadun. Käsitys on osoittautunut liian toiveikkaaksi. Vertaisarviointi ei pysty estämään tieteellistä vilppiä tai havaitsemaan selkeitä ongelmia tutkimuksessa.
Vertaisarviointi tehdään usein kiireessä, jolloin tutkimuksessa olevat puutteet tai virheet saattavat jäädä huomaamatta. Arvioon saattavat hiipiä mukaan myös institutionaaliset, kansalliset, etniset, kulttuuriset ja sukupuoleen liittyvät asenteet ja stereotypiat.
Aikakauskirjojen julkaisuprosesseihin, tutkimusmenettelyihin ja muihin koko tiedeyhteisöä koskeviin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. Tiede on inhimillistä toimintaa ja altistuu sen vuoksi samoille virheille kuin muutkin ihmisen toiminnan osa-alueet.
Kun tutkijoilta itseltään kysytään tieteen laadun heikkenemisen syitä, yksi tekijä nousee yli muiden: raha.
Tutkimukseen suunnatun valtion perusrahoituksen vähentyessä ja tutkijoiden määrän lisääntyessä yliopistot ovat yhä enemmän riippuvaisia ulkopuolisesta rahoituksesta. Helsingin yliopistossa ulkopuolisen rahoituksen osuus on jo 37 prosenttia koko yliopiston tuotosta.
Kilpailu ulkopuolisesta rahoituksesta pakottaa tutkijoita julkaisemaan paljon ja nopeasti. Tämä ajaa tutkijoita jääviysasetelmiin ja johtaa helposti tutkimustulosten merkityksen liioitteluun.
Lyhytkestoiset apurahat eivät johda korkeatasoisiin tieteellisiin löydöksiin, sillä tällaiset löydökset edellyttävät usein vuosien järjestelmällistä työskentelyä. Nykytilanteessa syntyy paine tehdä ”varmaa” tutkimusta, joka tuottaa runsaasti julkaisuja, jotta tutkija olisi taas kilpailukykyinen uutta rahoitusta hankkiessaan.
Järjestelmässä ei myöskään ole kannustimia tutkimusten toistamiselle: rahoittajia kiinnostaa uuden informaation tuottaminen, ei vanhojen tulosten vahvistaminen. Rahoitushakemusten valmistelu on kaikkiaan suunnatonta ajanhaaskausta, joka vähentää varsinaiseen tutkimukseen käytettävissä olevia voimavaroja.
Perusrahoituksen osuutta on kiireesti nostettava, jotta tieteen laatu varmistuisi. Kriisin syy ei ole tieteessä vaan sitä ylläpitävissä järjestelmissä.
Atte Korhola
Kirjoittaja on ympäristömuutoksen professori Helsingin yliopistossa.
Nykyisin tieteessä toimitaan enää harvoin tämän ihanteen mukaisesti. Pääosa huomiosta on siirtynyt siihen, kuinka paljon tutkimusrahoitusta on onnistuttu hankkimaan, kuinka monta tieteellistä artikkelia on julkaistu ja kuinka hyvin tulokset näkyvät julkisuudessa.
Maailmassa on noin 30 000 tieteellistä julkaisusarjaa, jotka syytävät ulos erilaisia tutkimustuloksia. Laatu ei ole pysynyt määrän kintereillä. Puhutaan tieteen kriisistä, joka näkyy monissa yksityiskohdissa.
Tutkimus on usein huonosti suunniteltua. Kysymykset ovat itsestäänselvyyksiä ja menetelmät ongelmaan sopimattomia. Kontrolli- ja verrokkiryhmät puuttuvat.
Otosjoukot eivät ole selvitysten mukaan kasvaneet 30 viime vuoden aikana. Aineistoja julkaistaan valikoidusti tai ne tunnetaan huonosti, koska tutkijat eivät ole itse osallistuneet aineistojen keräämiseen. Tuloksia ja niiden vaikuttavuutta liioitellaan.
Julkaistavaksi valikoituu tutkimuksia, joissa saadaan tilastollisesti merkitseviä tuloksia. Niitä tuloksia, joissa ei havaita näyttöä tietystä vaikutuksesta, ei pidetä julkaisemisen arvoisina, vaikka ne saattaisivat kertoa todellisuudesta enemmän kuin tilastolliset näennäisyhteydet.
Stanfordin yliopiston lääketieteen ja tilastotieteen professori John Ioannidis on arvioinut, että valtaosa tieteellisistä tutkimustuloksista on vääriä. Tähän tylyyn johtopäätökseen hän päätyi havaittuaan, kuinka tilastoanalyysejä käytetään tutkimuksissa järjestelmällisesti väärin.
Suurta osaa tutkimuksista ei ole koskaan toistettu. Jos sitä yritetään, aiemmat aineistot ja menetelmät on saatettu kuvata niin ylimalkaisesti, ettei tutkimuksen toistaminen lopulta olekaan mahdollista. Joskus käy niin, etteivät edes tekijät pysty toistamaan omia tutkimuksiaan.
On pitkään ajateltu, että tutkimusten vertaisarviointi, jossa tieteellisten julkaisujen valitsemat ulkopuoliset asiantuntijat arvioivat julkaistavaksi lähetetyt artikkelit, turvaa tutkimuksen laadun. Käsitys on osoittautunut liian toiveikkaaksi. Vertaisarviointi ei pysty estämään tieteellistä vilppiä tai havaitsemaan selkeitä ongelmia tutkimuksessa.
Vertaisarviointi tehdään usein kiireessä, jolloin tutkimuksessa olevat puutteet tai virheet saattavat jäädä huomaamatta. Arvioon saattavat hiipiä mukaan myös institutionaaliset, kansalliset, etniset, kulttuuriset ja sukupuoleen liittyvät asenteet ja stereotypiat.
Aikakauskirjojen julkaisuprosesseihin, tutkimusmenettelyihin ja muihin koko tiedeyhteisöä koskeviin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. Tiede on inhimillistä toimintaa ja altistuu sen vuoksi samoille virheille kuin muutkin ihmisen toiminnan osa-alueet.
Kun tutkijoilta itseltään kysytään tieteen laadun heikkenemisen syitä, yksi tekijä nousee yli muiden: raha.
Tutkimukseen suunnatun valtion perusrahoituksen vähentyessä ja tutkijoiden määrän lisääntyessä yliopistot ovat yhä enemmän riippuvaisia ulkopuolisesta rahoituksesta. Helsingin yliopistossa ulkopuolisen rahoituksen osuus on jo 37 prosenttia koko yliopiston tuotosta.
Kilpailu ulkopuolisesta rahoituksesta pakottaa tutkijoita julkaisemaan paljon ja nopeasti. Tämä ajaa tutkijoita jääviysasetelmiin ja johtaa helposti tutkimustulosten merkityksen liioitteluun.
Lyhytkestoiset apurahat eivät johda korkeatasoisiin tieteellisiin löydöksiin, sillä tällaiset löydökset edellyttävät usein vuosien järjestelmällistä työskentelyä. Nykytilanteessa syntyy paine tehdä ”varmaa” tutkimusta, joka tuottaa runsaasti julkaisuja, jotta tutkija olisi taas kilpailukykyinen uutta rahoitusta hankkiessaan.
Järjestelmässä ei myöskään ole kannustimia tutkimusten toistamiselle: rahoittajia kiinnostaa uuden informaation tuottaminen, ei vanhojen tulosten vahvistaminen. Rahoitushakemusten valmistelu on kaikkiaan suunnatonta ajanhaaskausta, joka vähentää varsinaiseen tutkimukseen käytettävissä olevia voimavaroja.
Perusrahoituksen osuutta on kiireesti nostettava, jotta tieteen laatu varmistuisi. Kriisin syy ei ole tieteessä vaan sitä ylläpitävissä järjestelmissä.
Atte Korhola
Kirjoittaja on ympäristömuutoksen professori Helsingin yliopistossa.
HS Digi -tilauksella pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita
- Vieraskynä Seuraa
- Tiede Seuraa
- Rahoitus Seuraa
- Yliopistot Seuraa
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24