Huomasin eräänä syksynä, että ihmiset alkoivat tervehtiä minua aina samoilla sanoilla. Sen sijaan, että he olisivat sanoneet ”hei” tai ”huomenta”, kaikki aloittivat näin: ”sulla on varmaan hirveä kiire, mutta . . .”
Se alkoi tuntua jotenkin kohtuuttomalta. Ihmiset joutuivat jo valmiiksi ikään kuin rivien välissä pyytämään anteeksi, että edes puhuttelivat. He tulivat hoitamaan tärkeitä asioita, vaikka kokivat osaltaan lisääväni kiirettäni.