Suomen kaivosten sääntelyä on uudistettava

Osana Fennoskandian kilpeä Suomella on eurooppalaisittain merkittävät mineraalivarat. Suomi onkin viime aikoina ollut kansain­välisten kaivosyhtiöiden suuren mielenkiinnon kohde. Metalli­malmien etsintä ja louhinta on lisääntynyt.

Kiinnostuksen kasvu on luonut toiveita siitä, että kaivostoiminta toisi suurta välillistä hyötyä suomalaisillekin. Toisaalta kaivoksiin liittyvät ympäristöongelmat herättävät huolta. Paikallisyhteisöt, ympäristöjärjestöt ja tutkijat ovat arvostelleet sekä jo toiminnassa olevia kaivoksia että uusia kaivoshankkeita.

Ympäristöongelmien ohella kaivostoiminnan suurimpia ongelmia Suomessa ovat liian pieninä pidetyt louhintakorvaukset ja riittämättömiksi kritisoidut vakuudet, joilla pyritään kattamaan kaivosalueen maisemoinnista ja turvallisuuden takaamisesta koituvat kustannukset.

Kaivannaisvarannot ovat kansallisvarallisuutta. Nykyisen kaivoslain mukaan malmiesiintymän omistaa kuitenkin Suomen valtion sijaan esiintymän löytäjä, joka saa etu­oikeuden esiintymän hyödyntämiseen tekemällä varausilmoituksen tai hakemalla malminetsintälupaa.

Tämän jälkeen malminetsintä­luvan haltija voi joko hankkia maan itselleen tai maksaa maanomistajalle louhintakorvausta, joka on 50 euroa hehtaaria kohti ja 0,15 prosenttia louhitun kaivannaisen arvosta.

Tällainen korvaus on nimellinen verrattuna summiin, joita kaivos­toiminnasta joudutaan maksamaan monissa suurissa kaivosmaissa. Esimerkiksi monissa osissa Australiaa kaivostoiminnan harjoittaja joutuu maksamaan valtiolle korvausta, joka on suuruudeltaan monta kymmentä kertaa suurempi kuin Suomessa. Valtio ja paikalliset yhteisöt eivät saa Suomessa kaivostoiminnasta lainkaan korvausta, elleivät ne satu olemaan maanomistajia.

Valtion ja paikallisyhteisöjen pitäisikin saada myös Suomessa käypä korvaus kaivannaisvarantojen luovuttamisesta louhittavaksi – riippumatta siitä, kuka maan omistaa. Tämä tarkoittaa nykyisestä löytäjä saa pitää -periaatteesta luopumista.

Kaivospolitiikan lähtökohtana pitäisi olla, että valtio omistaa esiintymän, jolloin korvaus louhimisesta maksetaan valtiolle ja paikallis­yhteisöille. Korvauksen suuruus on suunniteltava niin, että kaivos­toiminnasta yhteiskunnalle syntyvä hyöty on mahdollisimman suuri.

Myös kaivosten ympäristövaikutuksia on säänneltävä yhteiskunnan kokonaisedun mukaisesti. Kaivosten suurimmat ympäristöhaitat liittyvät ilmanlaatua ja vesistöjä vahingoittaviin päästöihin sekä toiminnan aikana että sen jälkeen.

Nykyinen sääntely perustuu päästörajoihin. Oikein asetettuina ne pienentävät kaivosten ympäristökuormitusta. Pelkkä päästörajoihin perustuva ohjaus ei silti riitä, ei myöskään päästöjen verottaminen.

Kaivosten valvontaan tulee ohjata riittävästi resursseja, jotta päästörikkomukset havaitaan ja korjaaviin toimenpiteisiin ryhdytään ajoissa. Sääntelyn pitää olla myös ennakoitavaa: kaivostoimijalla tulisi olla jo suunnitteluvaiheessa tarkka käsitys säännösten rikkomisesta langetettavien rangaistusten suuruudesta.

Kaivosten sulkeminen ja kaivosalueiden ennallistaminen on usein kalliimpaa kuin etukäteen on arvioitu. Suomessa ennallistaminen on pyritty varmistamaan vaatimalla kaivostoimijalta vakuuksia, mutta summat ovat riittämättömiä todellisiin ennallistamiskustannuksiin verrattuina.

Laki vaatii kaivosyhtiötä palkkaamaan ulkopuolisen – ainakin periaatteessa riippumattoman – toimijan selvittämään, kuinka paljon ennallistaminen maksaa. Tällöin ei ole kovin yllättävää, jos kustannus­arvion summa osoittautuu todellisia kustannuksia pienemmäksi. Tämä lisää riskiä, että ennallistaminen jää valtion maksettavaksi.

Vakuusmaksujen tulee olla nykyistä suurempia. Sama koskee vakuuksia, joilla katetaan mahdollisia toiminnan aikaisia – esimerkiksi patomurtumista – aiheutuvia haittoja.

Louhittavaa etsiessään kaivosyritykset tuottavat arvokasta tietoa Suomen kallioperän esiintymistä. Koska kaivostoiminta on yhteiskunnalle välttämätöntä ja tieto esiintymien suuruudesta on tärkeää myös korvausjärjestelmää suunniteltaessa, uusien esiintymien etsimiseen on luotava riittävät kannustimet.

Kun korvaukset, vakuudet ja ympäristöohjaus mitoitetaan yhteiskunnan kokonaisedun mukaisesti, kaivostoiminnan hyväksyttävyys Suomessa paranee.

Pauli Lappi

Kirjoittaja on ympäristö- ja luonnonvaratieteeseen perehtynyt Marie Curie -tutkija Ca' Foscarin yliopistossa Venetsiassa.