Populistinen nationalismi on tullut jäädäkseen

Vielä viime vuosikymmenellä valtaosa tutkijoista ja yhteiskunnallisista kommentaattoreista piti populistista nationalismia ohimenevänä ilmiönä, joka häviää globalisaation edetessä ja sen hedelmien jakau­tuessa kaikelle kansalle. Nykyisen todistusaineiston valossa tämä on kaukana todellisuudesta.

Nationalismin aate kehittyi pari­sataa vuotta sitten teollistumisen ja modernisaation myötä. Nationalismi saa voimansa ihmisten halusta samastua johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen.

Ensimmäisen kerran populistiset liikkeet nostivat päätään 1900-luvulla etenkin Latinalaisessa Amerikassa – kuten Juan Perónin noustessa valtaan Argentiinassa 1940-luvulla. Myöhemmin populismi on levinnyt eri muodoissaan ja ideologisessa viitekehyksessään niin Yhdysvaltoihin, Eurooppaan kuin Venäjällekin.

Ensisijaisesti populistisia liikkeitä ohjaa yleensä joko ajatus eliittiin kohdistuvasta vastaiskusta tai pyr­kimys estää se, että muista maista ­tulevat saavat oman maan kansalaisille kuuluvia etuja.

Nationalismi ja populismi ovat nyt toisiinsa kietoutuneita ja toisistaan voimaa hakevia aatteita. Nykyisin kaikki merkittävät populistiset liikkeet saavat voimansa näiden kahden tekijän yhdistämisestä.

Tätä aikamme ehkä merkittävintä uutta voimatekijää koskeva tutkimus on edennyt yllättävän hitaasti. Muutamia viikkoja sitten ilmestyi ensimmäinen kunnollinen vertaileva teos populistisen nationalismin esiinmarssista, Fernando López-Alvesin ja Diane E. Johnsonin toimittama Populist Nationalism in Europe and the Americas (Routledge 2019). Kirja perustuu osin Santa Bar­baran yliopistossa tehtyyn työhön.

Olemme tekemisissä eri puolilla maailmaa kohisten esiin nousevan ilmiön kanssa. Kysymys ei ole vain Donald Trumpista, brexitistä tai Vladimir Putinista. Myös tapahtumat Saksassa, Unkarissa, Italiassa, Espanjassa ja Venezuelassa – Ruotsia ja Suomea unohtamatta – kertovat, että populistinen nationalismi on kasvanut kiihtyvää vauhtia.

Syitä viime aikojen kehitykselle on monia, mutta painavin niistä lienee globalisaatio ja sitä seurannut varallisuuden uusjako, josta muun muassa Thomas Piketty on kirjoittanut. Kun lisäksi teollisuuden ja nyttemmin myös palvelualojen työpaikat ovat siirtymässä Aasiaan, se on merkinnyt aivan uudentyyppistä epävarmuutta keskiluokalle, jonka asema oli aiemmin varsin turvattu.

Globalisaation rinnalla myös kasvava pakolaisuus ja maahanmuutto ovat ruokkineet populistisen nationalismin kasvua. Erityisesti Syyrian sota ja kasvava levottomuus Lähi-idässä ovat saaneet monet lähtemään kohti Eurooppaa, eivätkä ­Euroopan maat ole olleet valmistautuneita sellaiseen ihmisvyöryyn.

Populistiselle nationalismille on ollut tilausta, eikä sitä täyttämään nousseilta johtajilta puutu patriarkaalisia piirteitä. Donald Trump on tästä loistava esimerkki

Populistisen nationalismin tutkijat ovat löytäneet myös malliesimerkin maasta, jossa suuretkin maahanmuuttajamäärät saadaan rakentavan politiikan avulla muuttumaan osaksi kansakunnan monikulttuurista identiteettiä. Tällöin myös ­populistisen nationalismin kasvu­edellytykset katoavat.

Tämä mallimaa on Kanada, jossa ei ole koettu samanlaista populistista kuohuntaa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Kanada on todella kiinnostava poikkeus säännöstä, ja siitä myös Suomen poliittisen johdon olisi syytä ottaa oppia.

Eri puolilla maailmaa populistinen nationalismi näyttää kuitenkin tulleen jäädäkseen. Aate vahvistuu ja heikentyy poliittisten suhdanteiden mukana, eikä se yleensä synnytä pitkäaikaisia johtajia. Meidän on kuitenkin opittava ymmärtämään paljon syvemmin niitä syitä, jotka ovat synnyttäneet tämän ­aikamme vaikutusvaltaisimman liikkeen.

Yhteiskuntaa ei ole helppoa järjestää niin, etteivät sisäiset tai ulkoiset uhkakuvat olisi poliittisessa järjestelmässä niin merkittäviä tekijöitä kuin nykyisin. Ellei tässä onnistuta, populistinen nationalismi vahvistuu ja lisää jännitteitä. Edessä voi olla hätkähdyttäviä muutoksia.

Kukapa olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että anglosaksisen yleensä hyvin vakaan maailman ytimessä – sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa – poliittisen kehityksen ennustaminen vain kuukaudenkin päähän on mahdotonta.

Markku Wilenius

Kirjoittaja on tulevaisuudentutkimuksen professori Turun yliopistossa ja vieraileva tutkija Santa Barbaran yliopistossa Kaliforniassa.