Oodin häly haittaa kirjojen maailmaan uppoutumista

Monet ovat sanoneet Oodin, Helsingin uuden keskustakirjaston, nostavan suomalaisen arkkitehtuurin uudelle tasolle. En voisi olla vahvemmin eri mieltä tässä asiassa. Vain vierailijoiden loputon virta estää näkemästä rakennuksen arkkitehtuurin pintapuolisuutta.

On hämmentävää, ellei suorastaan šokeeraavaa, miten vähän Oodi on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Julkisilla kirjastotiloilla on olennainen tehtävä sivistysyhteiskunnan luomisessa. Sivistysyhteiskunta on välttämätön vastapaino hyvin toimivalle hallinnolle. Mikään Oodissa ei viesti tällaisesta tietoisuudesta ja vastuusta, esimerkiksi siinä, miten se suhtautuu Eduskuntataloon. Päinvastoin, Oodi näyttää omituisen muodottomalta avaruusalukselta, joka on laskeutunut paikalleen konevian takia. Kenties sen tarkoituksena on symbolisoida siltaa, demokratian riemukaarta, oodia kulttuurin moninaisuudelle, mutta todellisuudessa tämä silta ei yhdistä mitään muuta kuin omat osansa.

Rakennuksen laajan kolmannen kerroksen sisätilaan olisi yhtä hyvin sopinut uima-allas. Päämäärättömästi vaeltavien vierailijoiden ja kahvilan aikaansaama melu tilan keskellä häivyttää tyystin sen hiljaisuuden, jota kirjojen intiimi kohtaaminen edellyttäisi. Vain hiljaisuudessa mielikuvituksen maailmat avautuvat. Mestarikirjailijatkin kasvavat lukemisen ilmapiiriin syventymisestä.

Oodi, kaikkien kirjasto? Ei lainkaan! Melu ei ole sama kuin demokratia. Jokaisen kirjaston on ratkaistava ristiriidat intiimiyden ja seurallisuuden, helppouden ja oppimisen sekä yleisöystävällisyyden ja houkuttelevuuden välillä, päättymättömän oppimisen tiellä.

Eräät Britanniassa parin viime vuosikymmenen aikana rakennetut julkiset kirjastot onnistuvat yhdistämään nämä moninaiset ja ristiriitaisetkin tavoitteet. David Adjayen suunnitteleman ja palkitun Idea Storen nimikin ilmaisee oppimisen innostavuutta. Lontoon monikulttuurisen Whitechapelin kirjastotilat tarjoavat sekä hiljaisuutta että ihmisten välistä vuorovaikutusta. Tilat kutsuvat istumaan – edelleenkin useimpien mieluisin lukuasento – ja herättävät uteliaisuutta.

Norwichin keskuskirjastossa äänieristetyt seinäkkeet luovat vaihtelevia akustisia tiloja viereisen ostoskeskuksen ääniin sekoittuvasta palvelutiskistä lähes luostarimaiseen hiljaisuuteen kirjaston vastakkaisella puolella.

Maailman suurten kirjastojen hiljaisuus ja rauha ei ole elitismiä vaan palvelee oppimista ja itsensä kehittämistä. Tällainen tila tulisi olla vapaasti ja demokraattisesti jokaisen saatavilla. Silloin se sosiaalisuus, jota arvostan parhaissa uusissa kirjastoissa, toteutuisi.

Tasa-arvon, demokraattisuuden ja ihmisoikeuksien ylläpitäminen vaatii myönteistä uskoa ihmisten ja yhteisöjen luovaan kehityskykyyn, kuten Nelson Mandela sanoisi. Tämä edellyttää uskoa inhimillisen kokemuksen kehittämismahdollisuuksiin, ja tämän vaikutelman koin tyystin puuttuvan Oodin arkkitehtuurista. Se liittää lukemisen, oppimisen ja askartelun jälleen uudeksi turhanpäiväisyydeksi kulutuskulttuurimme loputtomassa vuossa.

Suomalaisen arkkitehtuurin tulevaisuus on siinä, että se onnistuisi katkaisemaan tämän kehityssuunnan.

Marcus Weisen

kulttuurin saavutettavuuden asiantuntija

Saint-Genest-Lachamp, Ranska

Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitushttp://www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.