Putin kammoaa sekasorron aikaa

Vladimir Putinin ensimmäisellä kaudella Venäjällä otettiin juhla­päiväksi kansan yhtenäisyyden päivä, jota vietetään 4. marraskuuta. Se osuu bolševikkien kaappauspäivän (1917) tuntumaan, ja yksi tarkoitus oli tylsyttää kommunistien merkki­päivän terää.

Vanha silmänkääntötemppu. Pakanallisille palvontapaikoille on pystytelty kirkkoja. Natsien tuhoamaan Hatynin kylään on rakennettu vaikuttava muistoalue peittelemään Stalinin käskystä toteutettua puolalaisten upseerien joukkomurhaa Katynin kylässä.

Venäjällä juhlapäivän valintaa ei kuitenkaan sanellut pelkkä ajankohta. Sinä päivänä vuonna 1612 alkoi kansannousu, joka karkotti puolalaiset miehittäjät Moskovasta. Pian voitiin valita uusi tsaari, Mihail Romanov. Näin päättyi 15 vuotta kestänyt sekasorron aika, smutnoe vremja, jolloin Venäjän valtio kävi tuhon tuntumassa. Kriisin käynnisti ilmaston äkkikylmenemisen aiheuttama nälän­hätä ja hallitsijadynastian eli Rurikin suvun sammuminen.

Smutan haamu jäi kummittelemaan Kremliin. Kahdesti valtion luhistuminen ja sumea aika onkin toistunut: ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa vuonna 1917, jolloin keisarivalta kukistui ja bolševikit pääsivät valtaan, ja sitten Neuvostoliiton hajotessa ja hajoamisen jälkeen. Merkkipäivän valinnalla Putin halusi osoittaa, että jälkimmäinen kriisi on ohi ja valtio jälleen iskussa.

Iskukyvyn merkeissä Putin on elvyttänyt Iivana Julman valtio-opin, jonka mukaan valtion pettäjä pettää samalla hallitsijan henkilökohtaisesti ja jopa korkeimman hengen. Petturin palkka on kuolema, ja tuomio on pantava toimeen vaikka järkeä vastaan, kuten Skripalien myrkytyksessä kävi.

1600-luvun alun kriisistä haki hyötyä myös Ruotsi. Suomesta kootut joukot pitivät hallussaan Novgorodia, ja tsaariksi oli tyrkyllä Ruotsin kuninkaan veli Carl Philip, nykyisen prinssin kaima. Siitä ei sentään tullut mitään, mutta rauhanteossa Venäjä suljettiin pois Itämereltä.

Se kriisi tuotti ruotsalaisen perusteoksen Venäjästä. Tekijä Petrus Petrejus oli hunningolle taipuvainen piispan poika, joka toimi vuosia Venäjällä ja oppi siinä sivussa suomeakin. Itse nähtyä kirjassa on tapojen kuvailu. Ne esitettiin karkeiksi: jopa kirkossa venäläiset nikottelevat, röyhtäilevät ja pahempaakin, ja vain nauraa hohottavat päälle.

Juopotella piti roimasti, sillä sitä, joka ”ei vedä päätään täyteen, ei pidetä arvossa Venäjällä.” Siellä sanotaan: ”et tahdo juoda, et siis pidä minua arvossa.” Tuntuu yhä tutulta. Silloin tislaus oli juuri levinnyt maahan ja vodka ”keksitty”. Naiset siellä olivat ylimaallisen kauniita, valkeita, soreita ja suloisia, mutta etenkin juotuaan (se sallittiin heillekin) kovin alttiita siveettömyyteen. Lähettiläänä ja tsaari Boris Godunovin palveluksessa Petrejus sai havaita, että venäläiset ovat hankkeissaan älykkäitä, viekkaita ja taitavia.

Putin on kolmannen sekasorron silminnäkijä. Hän näki lujaksi luulotellun DDR:n eli itäisen Saksan painuvan kasaan, eikä mahtava KGB voinut mitään. Nyt Putinin on ollut piinallista lukea William Taubmanin tuoreesta elämäkerrasta yksityiskohtia siitä, miten Mihail Gorbatšov tuli yhä riippuvaisemmaksi lännen tuesta ja kiitoksista.

Edeltäjistään Putin halveksii Nikolai II:ta ja Gorbatšovia, jotka eivät pystyneet pitämään valtiotaan. Arvostuksen kärjessä on Pietari Suuri, ja Stalinin kurssi on nousussa. Levadan gallupissa maaliskuussa enemmistö (51 prosenttia) suhtautui ensi kertaa Staliniin myönteisesti. Kielteisesti suhtautuvia oli vain 14 prosenttia. Putinin tullessa valtaan luvut olivat toisin päin, 41–38.

Sikäli kun Putinista riippuu, hänen katastrofiksi näkemänsä kausi ei enää koskaan toistu. Siinä valossa hän näkee Ukrainan, yhtä kuolemanvakavana haasteena kuin Puola joskus oli, sillä Ukraina haastaa Moskovan aseman ja mallin.

Putinin projektin heikoimpia kohtia on seuraajakysymys. Se aktualisoituu alkavalla vuosikymmenellä ja on aivan levällään. Moskovassa seurataan monestakin syystä tarkasti, miten Kiina sössii Deng Xiaopingin luoman mallin, kymmenen vuoden välein aina uudet remmiin. Keksitäänkö idässä nyt resepti, miten hoitaa vallansiirto pitkän itsevaltiuden päättyessä?

Sopii epäillä. Tällä kohtaa demo­kratia on edelleen paljon muita edellä.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.