Arviointi osaksi kaikkea päätöksentekoa

Arvioinnilla tarkoitetaan jonkin kohteen – toiminnan, hankkeen, ohjelman tai politiikan – järjestelmällistä arvon määrittelyä. Siinä kerätään valittujen kysymysten, kriteerien ja niitä mittaavien indikaattoreiden avulla arviointitietoa, jonka perusteella tulkitaan tulokset, tehdään johtopäätökset ja laaditaan suositukset.

Arviointi voi tapahtua etukäteen, toiminnan aikana tai jälkikäteen. Arvioinnin laajuus ja syvyys vaihtelevat ongelman määrittelyn, tavoitteen ja arviointikysymysten tarpeen mukaan.

Arviointi voi tuottaa käyttökelpoista tietoa sen kohteena olevan toiminnan hyödyllisyydestä, merkityksestä, tuloksista ja vaikutuksista. Esimerkiksi voidaan arvioida toimia, joilla tavoitellaan kestävää kehitystä, sosiaali- ja terveyspalveluiden toimivuutta, koulutusuudistuksen vaikutuksia, työvoimapolitiikkaa tai maahanmuuton hallintaa.

Osa näistä on Antti Rinteen (sd) hallituksen ohjelman painopiste­alueita. Niiden jatkuva arviointi arjen käytännöissä auttaa ajoissa huomaamaan karikoita ja tunnistamaan uusia mahdollisuuksia.

Näyttöön perustuva päätöksen­teko vaatii ajantasaista, vahvaan osaamiseen perustuvaa ja systemaattisesti tuotettua tietoa. Suomen liityttyä Euroopan unioniin ­arviointi tuli rakenne- ja maatalouspolitiikassa pakolliseksi. Silloin maahamme ilmaantui nopeasti joukko ulkomailla kouluttautuneita tai itseoppineita arvioitsijoita.

Nykyisin Suomessa on parisataa arvioitsijaa, joista suurin osa on tutkijoita ja konsultteja. Toimeksiantajat – lähinnä julkishallinnon virkamiehet tai yritysten ja järjestöjen edustajat – kilpailuttavat arvioitsijat alaa tuntevien joukosta.

Maastamme puuttuu yliopisto­tasoinen arvioitsijakoulutus. Sen vuoksi ar­viointiosaaminen on eri aloilla ­sangen vaihtelevaa.

YK:n Agenda 2030 ja sen seitsemäntoista kestävän kehityksen tavoitetta pakottavat myös länsimaat arvioimaan toimintaansa ja tavoitteidensa toteutumista.

Tämä merkitsee yksittäisten hankkeiden ohella monimutkaisten, eri hallinnonalat ja sektorirajat ylittävien ilmiöiden arvioimista. Se puolestaan edellyttää ­poliitikkojen, asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen välistä uudenlaista yhteistyötä sekä myös uusia arvioinnin lähestymistapoja.

YK:n, OECD:n ja kansainvälisten arviointiyhdistysten parissa keskustellaan parhaillaan vilkkaasti kansallisten arviointipolitiikkojen tarpeesta. Edelläkävijöinä ovat olleet kehitysmaiden parlamentaarikot, jotka pari vuotta sitten perustivat globaalin kansanedustajien arviointifoorumin Nepalissa. Kehitysmaissa kansallinen arviointipolitiikka nähdään tärkeänä demokratian edistämisen ja korruptionvastaisen taistelun välineenä.

Myös Suomessa näyttäisi olevan tarpeen ryhtyä viivyttelemättä rakentamaan kansallista arviointipolitiikkaa. Sillä luotaisiin vahva perusta tietoon perustuvalle päätöksen­teolle ja politiikassa mahdollisesti tarvittaville suunnanmuutoksille. Tämä voisi tapahtua yhteistoiminnassa valtioneuvoston, eduskunnan, kuntien, yliopistojen ja järjestöjen kanssa.

Vähitellen tästä sukeutuisi mosaiikkimainen viite­kehys, jota voisi jo kutsua kansal­liseksi arviointipolitiikaksi. Se sisältäisi arvioinnin kehittämisen suuntaviivat periaatteineen. Kansallinen arviointipolitiikka kannustaisi arviointitiedon tuottamiseen, mikä taas lisäisi poliittisen päätöksenteon tehokkuutta, taloudellisuutta ja vaikuttavuutta sekä ylipäätään läpinäkyvyyttä.

Auttaisiko systemaattisesti koottu ja arvioitu tieto enemmän kuin ­poliittiset intohimot ja vastakkainasettelut? Näyttöön perustuvaan päätöksentekoon liittyvistä, melko hajanaisista puheista huolimatta ­arviointitietoa ei vielä hyödynnetä valtionhallinnossa systemaattisesti.

Hallitusohjelman kaikkiin paino­pisteisiin tulisikin toimeenpanon ­alkaessa sisällyttää arviointivelvoite. Toivottavasti hallitus myös – osana tulevaa kansallista arviointipolitiikkaa – myötävaikuttaa arviointi­koulutuksen pikaiseen käynnistämiseen Suomessa.

Nämä toimet ovat välttämättömiä, jotta poliitikot voivat tehdä näyttöön perustuvia ja kansalaisten arkeen myönteisesti vaikuttavia päätöksiä.

Liisa Horelli ja Anu Räisänen

Kirjoittajat ovat Suomen arviointi­yhdistyksen hallituksen jäseniä.