Yritän elää vastedes parempaa elämää – eli ilman toivoa tulevaisuudesta, joka ratkaisee maapallon ongelmat

Kesän huikein lukukokemus tuli eteen sattumalta sosiaalisessa mediassa, piiloutui loma­tunnelmien ja koirakuvien keskelle.

Näytelmäkirjailija Ilja Lehtisen blogitekstinhttps://medium.com/@iljalehtinen/toivottomuuden-puolesta-5a86266eae4d otsikkona on Toivottomuuden puolesta, ja siinä hän pohtii, miksi ainoa järkevä tapa elää on luopua siitä toivosta, että maailman voisi pelastaa ekokatastrofilta.

Teksti sanoittaa tunteen, jonka vallassa olen elänyt jo pitkään.

Innostukseni voi vaikuttaa oudolta, sillä olen jo yli 60-vuotias, Lehtinen kai 35. On selvää, että minulla on enemmän mennyttä kuin tulevaa, mutta miten myös nelivuotiaan pojan isä on päätynyt toivottomuuteen ja miten hän sen perustelee?

Helppo ajatus ei hänelle ole – eniten varmaan sen nelivuotiaan takia. Miten kasvattaa lasta maailmassa, jonka näkee tuhoutuvan? Ei ihme, että blogitekstikin tempoilee, kirjoittajan ajatusten tahdissa, epäuskosta tabunrikkojan järkytykseen, ahdistukseen, lopulta uudenlaiseen rauhaan.

Toivottomana voi ja pitää elää, on Lehtisen lopullinen teesi. Ja se on hieno teesi!

Toivottomuus ei tarkoita lamaantumista vaan todellisuuden kohtaamista. Se tarkoittaa toimintaa ja taistelua tässä hetkessä, rikkinäisessä maailmassa.

Se tarkoittaa myös palaamista taaksepäin ihmisen ja ajattelun historiassa.

Lehtinen viittaa saksalaishistorioitsija Lucian Hölscheriin, jonka mukaan tulevaisuus-käsite syntyi vasta 1700-luvun lopulla, valistuksen aikana. Sitä ennen ihminen ei juuri ajatellut pitemmälle kuin huomiseen, seuraavaan jumalanpalvelukseen tai sadonkorjuuseen. Kauimpana häämötti oma kuolema.

Vasta yhteiskunnan kehittyessä kapitalistis-byrokraattisemmaksi alettiin investoida, niin henkisesti kuin taloudellisestikin, vuosien päähän, tulevaisuuteen. Valistusajattelu limittyi tässä sulavasti kristilliseen ideologiaan: tulevaisuudesta tuli taivaaseen vertautuva käsite.

Eli paikka tai tila, jossa kaikki on hyvin, kunhan ensin selviämme nykyisistä kärsimyksistä.

Lehtisen mukaan modernissa ilmastokeskustelussa käytetään tätä kristinuskosta tuttua ajattelua ja kieltä. Meidän pitää luottaa tulevaisuuteen, jotta se tapahtuisi. Siksi toivoakin korostetaan, kuin uskoa ennen vanhaan.

Muuten emme pelastu.

Tässä kohtaa tekstiä huomasin, miksi toivottomuuden argumentointi tuntuu myös tutulta: näin ajattelevat monet liberaalit teologit.

”Jumalan valtakunnan tuloon valmistautuminen on tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamista tässä, nyt ja maailmanlaajuisesti”, kirjoitti esimerkiksi edesmennyt uskontofilosofi Juha Sihvola teoksessaan Maailmankansalaisen uskonto (2011).

Ilja Lehtinen ei suinkaan ole ainoa, joka on koettanut palauttaa ajatteluamme realistisemmaksi, irti sekä lamauttavasta ilmastoahdistuksesta että katteettomasta luottamuksesta tulevaisuuden ratkaisuihin.

Muodikasta toivottomuuden tunnustaminen ei silti ole. Toivohan pitää meidät hengissä, psyykkisesti terveinä ja optimistisina. Eikö niin?

Tätä pohtiessaan Lehtinen kaivaa esiin liki kolmetuhatta vuotta sitten eläneen kreikkalaisen Hesiodoksen tarinan Pandoran lippaasta, johon ylijumala Zeus oli teljennyt kaikki vitsaukset.

Kun se avattiin, vaivat pöllähtivät esiin ihmisten riesaksi, mutta jotain jäi jäljelle, eli toivo. Kristinuskon vaikutuksesta tarinaa on yleensä luettu niin, että kaiken mentyäkin toivo elää ja että se on hienoa.

Lehtinen tulkitsee toisin: mainiota, että vitsauksista pahin jäi kiikkiin! Toivo täytyykin kahlita ja piilottaa. Se varassa eläminen on – Lehtisen sanoin – ”tyhjä arpa, saippuakupla, joka kiiltävänä poispäin leijaillessaan houkuttelee meidät pois elämisen piiristä”.

On siis elettävä. Rakastettava, kasvatettava lapsia, tehtävä työtä, myös maapallon tuhoa vastaan.

Ei Greta Thunbergkaan järin toiveikkaalta näytä, mutta silti hän kiertää maailmaa avaamassa ihmisten silmiä, innostamassa taisteluun.

On opittava hyväksymään se, että kaikki ympärillä muuttuu, myös huonommaksi. Mutta ei sen tarvitse viedä apatiaan, päin vastoin.

Ristiriidassa eläminen on myös innostavaa. Se vaatii opettelua ja asennemuutoksia, paljon energiaa.

Näin ajattelen, kun katson ympärilleni ja määritän uudelleen elämäni arvoja, tässä kauniissa ja rikkinäisessä maailmassa.

Kirjoittaja on HS:n kulttuuritoimittaja.