Mielipide
Lapsuudessa koettu henkinen väkivalta on jättänyt minuun vahvat jäljet
Elin lapsuuteni perheessä, jossa isä käytti henkistä väkivaltaa ja äiti seurasi tapahtumia vierestä. Henkinen väkivalta on tutkimuksessa määritelty esimerkiksi jatkuvassa vaarassa ja satimessa olemisen tunteeksi sekä vallattomuuden tai hallinnan puutteen tunteeksi. Henkinen väkivalta omalla kohdallani oli pääasiassa huutamista siihen saakka, kunnes itkin, ilkeiden asioiden sanomista, vahvaa kontrolloimista ja joissain tapauksissa tavaroideni paiskomista. Kun olin vuosia kuunnellut sanomaa siitä, että minussa on jokin vialla, uskoin vilpittömästi, että näin on.
Kokemukseeni henkisestä väkivallasta liittyy lisäksi häpeän tunne, pelko muiden tuomittavaksi joutumisesta sekä vaikeus luottaa siihen, että läheiset ihmiset todella välittävät minusta. Nyt nuorena aikuisena olen käynyt yli 2,5 vuotta terapiassa masennuksen ja sosiaalisen ahdistuksen takia. Vasta viime aikoina olen ryhtynyt ymmärtämään, kuinka monet mielenterveyteni ongelmista johtuvat perhetaustastani.
Lapsiin kohdistuvasta henkisestä väkivallasta on huomattavan vähän julkista keskustelua huolimatta siitä, että lapset eivät osaa tai pysty hakemaan apua samalla tavoin kuin aikuiset. Ilmiö on Suomessa myös melko laaja, sillä kyselyn mukaan 25 prosenttia kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista on ollut vanhempansa henkisen väkivallan kohteena.
Lapsena toivoin, että isä olisi lyönyt minua, jotta minulla olisi ollut ”oikea syy” saada ulkopuoliset aikuiset puuttumaan tilanteeseen. Tämä syvä toiveeni kertoo siitä, kuinka vähän tietoa henkisen väkivallan vakavuudesta on fyysisen väkivallan rinnalla. Tutkimustiedon valossa henkinen väkivalta on kuitenkin lapsille yhtä haitallista kuin fyysinen väkivalta.
Toisaalta ajatus asian viemisestä eteenpäin pelotti minua, koska se olisi saattanut johtaa tutusta kodista lähtemiseen. Välillä jaksamaan auttoivat jopa kuukausien mittaiset paremmat kaudet, joiden aikana henkistä väkivaltaa ei esiintynyt. Omassa tilanteessa vaikeinta oli ehkä se, että huolimatta usein jopa päivittäin esiintyvästä henkisestä väkivallasta isäni kertoi rakastavansa minua. Satunnaiset paremmat kaudet eivät kuitenkaan ole syy vähätellä henkisen väkivallan uhrin kokemuksia.
Tien parantumiseen lapsuustraumoistani on mahdollistanut avoimesti asioista puhuminen ystäville sekä psykoterapeutille, kun olen ollut tarpeeksi vanha hakemaan apua. Lapsuudessa minua vannotettiin olemaan kertomatta perheen sisäisistä asioista ulkopuolisille. Joskus myös peloteltiin uhkakuvalla, että muut eivät halua olla tekemisissä kanssani, jos ”puhun pahaa” perheestäni.
Puhuminen ja asioiden näkyväksi tuominen on kuitenkin äärimmäisen tärkeää henkisen väkivallan uhrin häpeän tunteesta ja stigmasta eroon pääsemiseksi. Siksi toivoisin, että henkistä väkivaltaa pidettäisiin keskusteluissa yhtä vakavana asiana kuin fyysistä väkivaltaa. Turvallinen matalan kynnyksen väylä avun hakemiseen olisi ensisijaisen tärkeä.
Kassu
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa https://www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/https://www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.
Kokemukseeni henkisestä väkivallasta liittyy lisäksi häpeän tunne, pelko muiden tuomittavaksi joutumisesta sekä vaikeus luottaa siihen, että läheiset ihmiset todella välittävät minusta. Nyt nuorena aikuisena olen käynyt yli 2,5 vuotta terapiassa masennuksen ja sosiaalisen ahdistuksen takia. Vasta viime aikoina olen ryhtynyt ymmärtämään, kuinka monet mielenterveyteni ongelmista johtuvat perhetaustastani.
Lapsiin kohdistuvasta henkisestä väkivallasta on huomattavan vähän julkista keskustelua huolimatta siitä, että lapset eivät osaa tai pysty hakemaan apua samalla tavoin kuin aikuiset. Ilmiö on Suomessa myös melko laaja, sillä kyselyn mukaan 25 prosenttia kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista on ollut vanhempansa henkisen väkivallan kohteena.
Lapsena toivoin, että isä olisi lyönyt minua, jotta minulla olisi ollut ”oikea syy” saada ulkopuoliset aikuiset puuttumaan tilanteeseen. Tämä syvä toiveeni kertoo siitä, kuinka vähän tietoa henkisen väkivallan vakavuudesta on fyysisen väkivallan rinnalla. Tutkimustiedon valossa henkinen väkivalta on kuitenkin lapsille yhtä haitallista kuin fyysinen väkivalta.
Toisaalta ajatus asian viemisestä eteenpäin pelotti minua, koska se olisi saattanut johtaa tutusta kodista lähtemiseen. Välillä jaksamaan auttoivat jopa kuukausien mittaiset paremmat kaudet, joiden aikana henkistä väkivaltaa ei esiintynyt. Omassa tilanteessa vaikeinta oli ehkä se, että huolimatta usein jopa päivittäin esiintyvästä henkisestä väkivallasta isäni kertoi rakastavansa minua. Satunnaiset paremmat kaudet eivät kuitenkaan ole syy vähätellä henkisen väkivallan uhrin kokemuksia.
Tien parantumiseen lapsuustraumoistani on mahdollistanut avoimesti asioista puhuminen ystäville sekä psykoterapeutille, kun olen ollut tarpeeksi vanha hakemaan apua. Lapsuudessa minua vannotettiin olemaan kertomatta perheen sisäisistä asioista ulkopuolisille. Joskus myös peloteltiin uhkakuvalla, että muut eivät halua olla tekemisissä kanssani, jos ”puhun pahaa” perheestäni.
Puhuminen ja asioiden näkyväksi tuominen on kuitenkin äärimmäisen tärkeää henkisen väkivallan uhrin häpeän tunteesta ja stigmasta eroon pääsemiseksi. Siksi toivoisin, että henkistä väkivaltaa pidettäisiin keskusteluissa yhtä vakavana asiana kuin fyysistä väkivaltaa. Turvallinen matalan kynnyksen väylä avun hakemiseen olisi ensisijaisen tärkeä.
Kassu
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa https://www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/https://www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.
Ota kaikki irti Hesarista
HS Digillä saat kaikki Hesarin digisisällöt käyttöösi
HS Digi -tilauksella pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita
Kommentit