Vähäisen syntyvyyden syitä ei tunneta tarpeeksi

Tilastokeskuksen tuoreimmat väestöennusteet ovat herättäneet monenlaista arvuuttelua siitä, miksi syntyvyys on romahtanut Suomessa. Tilanne on uusi ja yllättävä: monen vuosikymmenen ajan Suomi sai nauttia kohtuullisen suuresta syntyvyydestä.

Aiemmin muut rikkaat maat pitivät Suomea ja muita Pohjoismaita esimerkkeinä siitä, kuinka kehittynyt perhepolitiikka ja sukupuolten välinen tasa-arvo ylläpitävät lähellä väestön uusiutumistasoa olevaa syntyvyyttä. Nyt olemme samassa tilanteessa kuin esimerkiksi meitä aiemmin ihannoinut Japani.

Kiivaassa keskustelussa toistuu kaksi harhakäsitystä, jotka liittyvät ongelman luonteeseen. Joidenkin mielestä vähäisestä syntyvyydestä ei ole syytä huolestua, vaan pikemminkin iloita, koska meillä on vähemmän uusia ihmisiä rasittamassa ympäristöä. Toiset korostavat, ettei syntyvyydestä kannata keskustella, koska kyseessä on yksityisasia, johon yhteiskunnan ei tulisi puuttua.

Ympäristönsuojelun – kuten muunkin politiikan – edellytyksenä on toimintakykyinen yhteiskunta. Toimintakykyyn puolestaan vaikuttaa se, miten hyvin yhteiskunta kykenee vastaamaan yksilöiden oikeutettuihin odotuksiin. Tätä kuvataan käsitteellä yhteiskuntasopimus.

Suomessa yhteiskuntasopimukseen kuuluu, että voimme luottaa perustuslaissakin mainittuun lupaukseen toimeentulosta ja huolenpidosta. Tämän lupauksen pitäminen ei ole mahdollista, mikäli syntyvyys pienenee nykyisellä vauhdilla.

Jos joku haluaa esittää, että Suomen väestön tulee – ympäristösyistä tai muilla perusteilla – vähentyä, hänen olisi myös esitettävä, miten yhteiskuntasopimusta muutetaan.

Syntyvyys koskee ihmisten elämän yksityisimpiä alueita. Monet nuoret naiset ovat jo tulkinneet puheet syntyvyyden lisäämisestä velvoittamisena ja painostuksena. Väärinymmärrysten uhallakin keskustelu syntyvyydestä on silti välttämätöntä.

Hyvään yhteiskuntaan kuuluu, että yksilöt saavat toivomansa määrän jälkeläisiä. On kuitenkin tunnustettava, että yhteiskunta vaikuttaa yksilöiden toiveisiin. Jos turvallisen kumppanin löytäminen ja lasten saaminen tuntuu mahdottomalta, tällaisia asioita ei välttämättä uskalleta edes toivoa. Jos lapsista ja nuorista puhutaan vain ongelmina ja rasituksina, kuka heitä kaipaa?

Keskeinen kysymys syntyvyyden pienenemisessä koskeekin sitä, miksi suomalaiset ovat alkaneet toivoa aikaisempaa vähemmän lapsia. Kattavia ja hyviä selityksiä ei ole.

Tutkijat ovat käyttäneet pääasiassa kahta teoriaa selittämään syntyvyyden muutoksia. Taloustieteellinen teoria perustuu lasten aiheuttamiin kustannuksiin ja taloudelliseen epävarmuuteen. Tasa-arvoteoria tarkastelee, miten lapsen saaminen vaikuttaa sukupuolten työnjakoon ja kokemukseen sen reiluudesta.

Globaalin talouslaman hellitettyä taloudelliset edellytykset lasten saamiselle ovat parantuneet ja epävarmuus on vähentynyt. Sukupuolten tasa-arvo on myös edistynyt. Tämä ei tarkoita, että lapsiperheiden tukemisessa ei olisi puutteita tai että tasa-arvo-ongelmia ei enää olisi, mutta molempien teorioiden oletusten perusteella syntyvyyden olisi pitänyt lähteä kasvuun.

On hämmästyttävää, miten laaja-alainen ilmiö syntyvyyden väheneminen Suomessa on. Se koskee kaikkia ikäryhmiä, alueita ja perhekokoja. Tämä viittaa kulttuuriseen muutokseen.

Syntyvyyttä selittää myös vuorovaikutusteoria, joka on vähemmän tunnettu kuin muut mallit. Sen mukaan syntyvyyteen vaikuttaa sosiaalinen vuorovaikutus, johon kuuluvat sosiaalinen oppiminen, sosiaalinen paine, käyttäytymismallien leviäminen ja sosiaalinen tuki. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa voivat korostua yhtäältä kielteiset kokemukset odotuksesta, synnytyksestä, vanhemmuudesta ja lapsiperheiden arjesta ja toisaalta myönteiset kokemukset lapsettomasta tai vähälapsisesta elämäntavasta.

Tätä teoriaa olisi hyvä testata käyttämällä aineistoina esimerkiksi sosiaalista mediaa. Tärkeää on löytää vertailukohtia aikaisempaan.

Tiedon puute kertoo myös tutkimuksen ohuudesta ja tutkimuspolitiikan lyhytnäköisyydestä. Meillä ei ole juuri tutkittu tätä aluetta, ja suomalaiset syntyvyystutkijat voidaan laskea yhden käden sormilla. Nyt kun ongelma on käsissä, tutkimus on pahasti myöhässä. Kaipaisimme kipeästi lisää monitieteistä ja monimenetelmällistä tutkimusta alhaisen syntyvyyden syistä ja seurauksista.

Heikki Hiilamo

Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa ja tutkimusprofessori Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.