Mikään ei saisi minua palaamaan hoitotyöhön

Päädyin hoitoalalle parikymppisenä. Olin hakenut yliopistoon siinä onnistumatta, kesätyöni päättyivät, ja johonkin oli haettava syksyn yhteishaussa. Pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi heittämällä, ja innostuin hoitoalasta ja ihmisten auttamisesta. Koin olevani oikealla alalla.

Aluksi tein töitä yksityisellä sektorilla dementiapuolella. Työnkuva oli laaja: perushoitotyötä, mutta siinä sivussa siivoamista, pyykinpesua, ruoanlaittamista, erilaisia logistisia tilauksia, varastojen hallintaa. En nähnyt mitään järkeä siinä, että syöksyimme vaipanvaihtojen lomassa keittämään perunoita osastolliselle potilaita.

Sain ensimmäisen vakinaisen työpaikkani vasta kuusi vuotta valmistumisen jälkeen. Tuo paikka oli kunnallinen vanhainkoti. Ero yksityiseen oli huikea. Sain keskittyä hoitotyöhön. Siivouksen ja kokkaamisen hoitivat isossa organisaatiossa niihin erikoistuneet ammattilaiset. Laatu oli parempaa kaikilla osa-alueilla. Olin alkuun tyytyväinen vaihdokseeni ja nautin työstäni.

Olin hoitajana kymmenen vuotta. Koko urani ajan tein kolmivuorotyötä. Tuo aika oli yhtä suurta alamäkeä. Hoitotyöhön käytettävä aika väheni jatkuvasti. Muutoksia oli koko ajan. Erilaiset tietojärjestelmät veivät aikaa, hoitajien määrää leikattiin. Yksin tehdyn työn määrä lisääntyi jatkuvasti, vaikka potilaat olivat yhä vaikeammin hoidettavia.

Työ oli fyysisesti raskasta, ja vaaratilanteita oli paljon. Ongelmia oli aggressiivisten potilaiden ja aggressiivisten omaisten kanssa. Johto ei kuunnellut hoitajien hätää. Osaston sairauspoissaolot räjähtivät käsiin.

Sijaisia ei saatu – vuoroja tehtiin ”minimin minimillä”. Usein jonkun oli jäätävä aamusta iltavuoroon. Pitkäjänteistä tai kuntouttavaa hoitotyötä oli mahdoton toteuttaa, koska kaikki aika vuorossa meni potilaiden perushoitoon. Monesti eväät jäivät syömättä ja kahvi juotiin seisten, että jaksaisi painaa vuoron loppuun. Tiedonkulku vaikeutui, ja hoitovirheiden määrä lisääntyi.

Työ alkoi olla henkisesti kuormittavaa. Ympärillä oli kuolevia potilaita, joiden vierelle olisi halunnut pysähtyä, mutta aikaa ei ollut. Aloin miettiä omaa jaksamistani. Olin 30-vuotias ja oli selvää, että en selviäisi eläkeikään. Olin satuttanut työssä selkäni jo kahdesti. Koin työni olevan arvojeni vastaista. En nähnyt mitään valoa tulevaisuudessa. Pelkäsin kyynistyväni, jos jatkan hoitoalalla.

Päätin vaihtaa alaa, ja olen ollut uudella työuralla nyt neljä vuotta. Vein irtisanomispaperini osastolleni kuusi vuotta sitten vielä opiskellessani, kyyneleet silmissä. Jäin kaipaamaan työyhteisöäni, mahtavia kollegoita, jotka jaksoivat aina venyä. Jotka tukivat toisiaan ja yrittivät tehdä parhaansa.

Taakseni en ole katsonut. Mikään ei saisi minua palaamaan. Ei raha, eivät lupaukset työolojen parantamisesta. Korkeintaan menen vapaaehtoiseksi ulkoiluttamaan potilaita, siis tekemään sitä, mitä hoitajat eivät ehdi tehdä.

Hoitoala kaipaa suurta muutosta johtamiskulttuurissa ja työoloissa. Hyvinvoiva henkilöstö tuottaa laadukasta hoitotyötä. Säästöjen sijaan potilaan hyvinvoinnin tulisi olla kaikkialla ykköstavoitteena. Laatu on nostettava tärkeäksi päämääräksi, ja työntekijöiden ääntä on kuultava.

Entinen hoitaja

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.


Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa https://www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/https://www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.