Suomen yhteiskuntamalli on palvellut kansakuntaa hyvin, mutta nyt meidän tulisi tavoitella vireämpää markkinataloutta

Sosio­ekono­minen järjestel­mämme, ”pohjois­mainen malli”, nojaa kolmeen pilariin. Ensimmäinen on järjestöjen välisten neuvottelujen ja kollektiivisten sopimusten keskeisyys työmarkkinoilla. Toiseksi julkinen valta investoi paljon inhimilliseen pääomaan: esikouluun, kouluun, korkeakouluun, tutkimukseen. Kolmas pilari on kattavasti turvaa tarjoava hyvinvointivaltio.

Tätä mallia on maailmalla kehuttu. YK:n tutkimuksen mukaan Suomessa asuu maailman onnellisin kansa. Mutta on meillä myös ongelmia: nuorten mielenterveysongelmat, lasten huostaanotto, vanhustenhoidon puutteet ja väestöryhmien terveyserot. Lisäksi talouskasvu on heikkoa ja julkinen talous kestämättömällä tolalla. Mikä mättää?

Oikeistolaisten silmin katsottuna vastaus on ilmeinen: tämä maa kärsii kollektivismin kirouksesta. Ammattiyhdistysliike ajaa omien jäsenten etuja muista ja kansantaloudesta piittaamatta. Ihmiset eivät kanna vastuuta itsestään tai omaisistaan. On sanottu, että paras omainen on viranomainen, mikä on kylmäävä arvio. Vastuu ulkoistetaan kunnalle, jonka pitää huolehtia meistä kehdosta hautaan.

Sosiaaliturva ja verotus aiheuttavat kannustin- ja byrokratialoukkuja. Järjestelmä sallii yksilön syrjäytymisen tai ei ainakaan estä sitä. Kuten Martti Hetemäki totesihttps://www.hs.fi/paivanlehti/28092019/art-2000006253945.html (HS 28.9.), Suomessa työttömiä on jätetty oman onnensa nojaan. Suomi ei juuri houkuta ulkomaisia investointeja tai osaajia. Kasvuhakuisten pienyritysten määrä on kasvussa, mutta talouden tulevaisuus on liikaa sellunkeiton varassa.

Poliittisella hyvinvointilupauksella on taipumus paisua. Kuten Anders Isakssonin kirjan otsikko sen kiteyttää: Alltid mer, aldrig nog (Aina lisää, mikään ei riitä). Suomella on upea hyvinvointivaltio, mutta siihen nähden vaatimaton kansantalous. Väestön ikääntymisen oloissa tämä aiheuttaa jatkuvaa painetta veronkiristyksiin ja velanottoon.

Vasemmistolaisin silmin katsottuna hyvinvointivaltio tuottaa kansalaisten kaipaamaa turvaa kustannustehokkaalla tavalla. Työttömyysturvaa ja eläkkeitä sekä terveydenhuoltoa ei pidä jättää vain markkinoiden varaan. Julkiset panostukset perhepolitiikkaan ja koulutukseen lisäävät tasa-arvoa, mikä on tärkeä arvo ja osaltaan suotuisan talouskehityksen edellytys. Suomessa keltaliivit eivät riehu kaduilla, sillä ammattiyhdistysliike kanavoi tyytymättömyyttä järjestyneempiin muotoihin.

Hieman yllättäen yksilön vapaus toteutuu kollektiivisen päätöksenteon Suomessa paremmin kuin sellaisissa maissa, joissa ammattiyhdistysliike ja hyvinvointivaltio ovat heikoilla. Freedom Housen mukaan yksilön vapaus on Suomessa – Ruotsin ja Norjan ohella – suurempaa kuin missään muualla. Samalla Bertelsmann-instituutin mukaan sosiaalinen oikeudenmukaisuus on – yhdessä Ruotsin ja Tanskan kanssa – parasta maailmassa. Vaikea tätä on pitää huonona saavutuksena.

Mutta kritiikissä on perää. Meidän tulisi tavoitella vireämpää markkinataloutta. Tämä ei perustele tehottomia yritystukia tai veroetuja. Parempi on panostaa koulutukseen sekä tutkimukseen ja innovaatioiden edistämiseen. On lisättävä työvoimapalveluja sekä lievennettävä kannustin- ja byrokratialoukkuja. On tehostettava kilpailua markkinoilla ja julkisten palvelujen tuotantoa. Menotaloudessa on tehtävä priorisointeja – lasten ja tulevien sukupolvien eduksi.

Elinkeinoelämässä hyvinvointivaltio nähdään lähinnä rasitteena ja ammattiyhdistysliike epädemokraattisena muinaisjäänteenä. Jotkut vaativat pääomaveroja alas ja ammattiyhdistysliikkeen jyräämistä ison konfliktin kautta (viimeksi Björn Wahlroos). Tähän kaipuuseen ei ole syytä yhtyä. Markkinafundamentalismi on rajun eriarvoisuuden tie. Silti hallitukselta voi vaatia rohkeampia toimia työllisyysasteen nostamiseksi. Ammattiyhdistysliikkeen on vältettävä lakkoilua ja ylisuuria palkankorotuksia. Ne ovat tuhon tie niin kansantalouden kuin ammattiyhdistysliikkeenkin kannalta.

Suomen yhteiskuntamalli on palvellut kansakuntaa hyvin. Perusasiat ovat kunnossa. Mutta mallin toimivuus vaatii jatkuvaa sopeutumista.

Kollektiivisessa päätöksenteossa kansalaisten oma vastuu on rajallista – vastuuta vieritetään julkiselle vallalle. Ongelmien korjaamiseen ei ryhdytä spontaanisti, minkä takia ne herkästi kumuloituvat. Tarvittavien uudistusten aikaansaaminen asettaa tässä mallissa suuria vaatimuksia järjestöjen ja etenkin poliittisen järjestelmän toimintakyvylle. On valittava: uudistu tai surkastu!

Kirjoittaja on pitkän linjan talousvaikuttaja.