Kiky-tunneista syntyikin pitkäaikainen sekasotku

Länsi-Uudenmaan käräjä­oikeus antoi äskettäin tuomion työaikaa koskeneessa kiistassa, työntekijän hyväksi.

Yksinkertaistaen kiista koski sitä, kumman painoarvo on suurempi: alan työ­ehto­sopimuksen vai henkilökohtaisen työsopimuksen.

Käräjäoikeuden tuomio oli, että kiky-sopimuksella ei voinut pidentää työaikaa, jos työ­sopimuksessa ei työ­ajan kohdalla viitata työ­ehto­sopimukseen.

Jutun hävinnyt yritys harkitsee, viekö jutun hoviin.

Samanlaisia riitoja työnantajan ja palkansaajan välillä voi kyteä lukuisia muitakin.

SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta sanoi tuomiosta kuultuaan, että tällaista tilannetta osattiin odottaa jo silloin kun kikystä neuvoteltiin. Miksi siis asiaa ei jo silloin kirjattu auki?

Kiky-sopimuksen ”kummisetä”, edellisen hallituksen pääministeri Juha Sipilä (kesk) sanoi, ettei asia millään tavalla kuulu hänelle tai edelliselle hallitukselle; kilpailu­kykysopimus tehtiin työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen kesken.

Sipilän muisti on pahasti valikoiva. Kilpailukykysopimus solmittiin – työntekijöiden aloitteesta – nimenomaan sen vuoksi, että vältyttäisiin Sipilän tuoreen hallituksen ”pakkolaeilta”. Ne olisivat kurittaneet työntekijöitä vielä ankarammin.

Internetistä löytyy videoita hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen tiedotustilaisuudesta, jossa Sipilä vuolaasti kiittelee juuri syntynyttä kilpailukykysopimusta.

Puhtaita papereita eivät liioin saa työmarkkinajärjestöt. Kiky-tunneista sovittiin tavalla, joka muistutti kovasti entisiä tulopoliittisten kokonaisratkaisujen eli tupojen aikaa.

Seuraavaksi kilpailukykytunnit siirtyivät alakohtaisten liittojen neuvoteltaviksi, joillain aloilla yritystasolle asti.

Siinä kohtaa alkoi hajonta. Joillain aloilla kiky-tunnit piti tehdä minuutilleen. Toisilla aloilla tai ainakin joissakin työpaikoissa kiky-tunneista luovuttiin työnantajan ja työn­tekijöiden yhteisellä – tuskin kuitenkaan kirjallisella – sopimuksella.

Siinäkin mielessä kiky-sopimus muistutti vanhaa kunnon tulo­sopimusta: keskusjärjestöt sopivat kehykset asialle, ja tarkemmat neuvottelut käydään liitoissa.

Elinkeinoelämän keskusliitto hylkäsi keskitetyt sopimukset jokunen vuosi sitten. Tupon kaltainen kiky-sopimus kyllä kelpasi työnantajille ­oikein mainiosti, lisättiinhän sillä suuren enemmistön työaikaa, mutta ei palkkoja.

Pitkin syksyä on kiistelty siitä, sovittiinko kiky-tunnit määräajaksi vai täältä ikuisuuteen.

Pari poikkeusta toki on: SAK:lainen Teollisuusliitto ei sopinut kiky-tunteja työehtosopimuksessa, vaan sen liitteeksi laaditussa lisäpöytä­kirjassa. Saman tekivät farmaseutit. Muitakin liittoja voi olla.

Lisäpöytäkirja oli helpompi irti­sanoa kuin kokonainen työehtosopimus. Teollisuusliitto irtisanoikin sopimuksensa Teknologiateollisuuden kanssa. Se päättyy vuodenvaihteessa.

Maallikon voi olla vaikea ymmärtää, miksi kiky-tunneista jätettiin niin paljon tulkinnanvaraa. Miksi aikanaan ei tehty selväksi, että kiky-tunnit joko loppuvat ensi vuodenvaihteessa tai sitten ne jäävät työ­ehtosopimuksiin pysyvästi?

Kumpikin osapuoli lienee hyvin tiennyt, että kun asiasta ei tehdä selkoa ääneen, siitä tulee vielä kiistelyn aihe.

Tilanne on työmarkkinoilla hyvin tyypillinen: minä tiedän, että sinä tiedät, mutta ratkaistaan tämä riita sitten kun sen aika on.

Se aika on nyt.

Kuka muuten muistaa vielä kolme koulutuspäivää, jotka tulivat tämän vuosikymmenen alkupuolella niin sanotun raamisopimuksen kyljessä, tai joiden ainakin piti tulla?

Lopullinen lakiesitys oli pahasti vesitetty versio siitä, mitä palkansaajat olivat hakeneet.

Siitä ei kai ole tietoa, onko millään alalla otettu kolmea koulutuspäivää oikeasti käyttöön.

Tosin työnantajalle suotiin mahdollisuus verovähennykseen, jos kouluttaa omaa väkeään. Harva meistä on kai välttynyt seminaareilta, konferensseilta tai sisäisiltä koulutuksilta.

Kiky-tunneista saattaa tulla samanlainen kummajainen. Kummittelevat aikansa, kunnes unohtuvat.

Juuri nyt kiky-tunnit ovat saaneet koko neuvottelukierroksen jämäh­tämään.

Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.