Yläkoulun matematiikka hyötyisi linjajaosta

Matematiikan opetus ja oppimistulosten heikkeneminen herättävät säännöllisesti keskustelua. Aihe on tänä syksynä erityisen ajankohtainen joulu­kuussa julkistettavien uusimpien Pisa-tutkimusten tulosten takia. Erilaisissa sosiaalisen median keskustelu­ryhmissä leviävien kauhu­kertomusten perusteella on syytä pelätä, että suomalaisnuorten osaaminen on edelleen huonontunut.

Matematiikan osaamisen merkitystä tietoyhteiskunnan ja elinkeinoelämän kehitykselle on vaikeaa liioitella. Äidinkielen rinnalla matematiikka on koulun tärkein aine johdonmukaisen ja systemaattisen ajattelun oppimisessa. Juuri tästä syystä se toimii hyvänä indikaattorina jatko-opinnoissa menestymiselle myös muilla aloilla.

Hiljattain joukko matematiikan opettajia ja tutkijoita laati avoimen kirjeen opetusalan viranomaisille ja kansanedustajille. Kirjeessä kuvataan esimerkkien avulla, kuinka ­matematiikan opetus on heikentynyt muutaman sukupolven aikana. Oppimistulosten huonontuminen on näkynyt jo vuosien ajan useissa kansallisissa ja kansain­välisissä tutkimuksissa.

Kirjeen häkellyttävin havainto on, että nykynuorison parhaimmistokaan ei selviä peruskoulun päättövaiheessa tehtävistä, joita keski­koulun neljäs- ja viidesluokkalaisilta edellytettiin. Syy ei ole nuorison degeneraatiossa vaan koulujärjestelmän muutoksissa: peruskoululaisille ei yksinkertaisesti tarjota mahdollisuuksia oppia näitä asioita.

Koulujärjestelmän rakenteeseen liittyvät ratkaisut ovat arvovalintoja. Kun kaikkea ei äärellisillä resursseilla voi saada, on valittava esimerkiksi lahjakkaimpiin tai heikoimpiin panostamisen välillä.

Nykyistä peruskoulua voidaan puolustaa sillä, että se onnistuu varsin hyvin huolehtimaan kaikkein heikoimmista oppilaista. Matematiikan osalta tämä tarkoittaa sitä, että kaikentasoiset oppilaat opiskelevat samoissa ryhmissä. Heikommat saavat vahvemmilta vertaistukea ja mallin omille ponnisteluilleen.

Tämän ratkaisun hintana on, että peruskoulun oppisisällöistä on pikkuhiljaa kadonnut lähes kaikki abstraktiin ajatteluun ja epätriviaaliin päättelyyn liittyvä aines. Niinpä peruskoulun matematiikan opetus ei juurikaan tarjoa haasteita nuorison sille osalle, jolla olisi edellytyksiä oppia vaativampaakin matematiikkaa.

Tämä puolestaan antaa väärän käsityksen siitä, millaista työmäärää ja sitoutumista minkä tahansa alan syvällinen opiskelu vaatii. Evoluutioteorian näkökulmasta on pelottavaa ajatella, millaiseksi koulutuksen ekosysteemi kehittyy, jos lahjakkuutta ei enää tarvita menestymiseen.

Peruskoulun matematiikan kevennetyn opetuksen takia lukion matematiikan sisältöjäkin on jouduttu karsimaan. Siitä huolimatta lukion matematiikkaan sisältyy kohtuut­tomiksi koettuja paineita niin opiskelijoille kuin opettajillekin. Muutamassa vuodessa pitäisi oppia asiat, joihin ennen oli aikaa 4–5 vuotta.

Myös tämä antaa väärän mallin pitkäjänteiselle opiskelulle korkeakouluissa. Ei ihme, että yliopisto-opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hälyttävästi.

Merkittävä osa ongelmista voitaisiin ratkaista eriyttämällä matematiikan opetus yläkoulussa lukion pitkän matematiikan opintoihin kunnolla valmistavaan linjaan ja toisaalta peruslasku- ja ajattelutaitoja vahvistavaan tietoyhteiskunnan kansalaistaitoon. Hitaammin matematiikan ilon löytäviä oppilaita varten voidaan luoda täydentäviä valinnaiskursseja peruskoulun päättö­vaiheeseen.

Toinen keino lisätä yläkoululaisten motivaatiota matematiikan opiskeluun ja opiskeluun ylipäätänsä on vahvistaa yhtenäiskoulumallia yläkoulussa ja lukiossa. Moni nuori kaipaa vanhemman oppilaan mallia omille valinnoilleen. Toisaalta yläkoululaisen tutorointi voi hyvin tukea lukiolaisen aikuistumisprosessia. Nykyisessä yhtenäiskoulu­ajattelussa tilanne on tavallaan ­päälaellaan: murrosikänsä kanssa kamppaileva nuori joutuu vielä olemaan esikuvana koulutiensä aloitteleville alakoululaisille.

Timo Tossavainen

Kirjoittaja on Luulajan teknillisen yliopiston matematiikan ja sen opetuksen professori.