Huuhkajat pääsi ensimmäistä kertaa jalkapallon arvokisoihin, kaikille edes se ei riitä juhlan syyksi

Mikään ei lämmitä kylmässä marraskuun illassa kuin tuntemat­toman suomalaismiehen halaus. Jasse Tuominen on juuri räjäyttänyt Suomen kannattajapäädyn alkukantaiseen raivohuutosinfoniaan. Suomi-huivein varustetut miehet huutavat, kiroilevat, nauravat ja halaavat kaikkea mikä liikkuu. Suomi johtaa jalkapallon EM-karsintaottelua Liechtensteinia vastaan. Mikään ei voi mennä enää vikaan, Suomen miehet menevät ensimmäistä kertaa kisoihin.

Päätän lisätä endorfiinikierroksia entisestään. Suuntaan myyntitiskille ja ostan itselleni oluen ja nakkimukin. Haaleita nakkeja mutustaessani mieleeni palaa parin viikon takainen ilta Helsingin Myllypurossa sijaitsevassa turkkilaisessa ravintolassa. Tunnelma latistuu välittömästi. Syyllinen on ystäväni.

”En ymmärrä, miksi jengi juhlii pääsyä joihinkin kisoihin. Eihän siinä vaiheessa ole voitettu vielä yhtään mitään. Mitä juhlimista siinä on?”

Ystäväni on idiootti, eikö vain? Hänen puolustuksekseen on todettava, että kommentti esitettiin suu virneessä, viinilasi kädessä ja vahvasti ärsytystarkoituksessa. Ystäväni esitti menestyvän ja provosoivan diplomi-insinöörin osaansa vakuuttavasti, minä puolestani hapuilin jalkapalloon intohimoisesti suhtautuvan romantikon roolissani. Horisin ympäripyöreitä latteuksia jalkapallokulttuurista, junioreista, Olympiastadionista, Unkarista ja Jari Litmasesta. Ystäväni hymy leveni. Tunsin oloni nujerretuksi.

Ystäväni kommentti oli kaikessa lannistavuudessaan nerokas. Se tiivisti paljon arjesta, tavoitteiden asettamisesta ja niiden saavuttamisen jälkeisestä tyhjyydestä. Kaukana siintävä maali antaa motivaatiota jatkaa eteenpäin, mutta kun tavoite on saavutettu, se muuttuu tylsäksi ja merkityksettömäksi. Psykologeilta löytynee tällaiselle mielenlaadulle termikin, mutta itse nimitän sitä ikäisteni sukupolvikokemuksen Levottomat 3 -elokuvan mukaisesti kun mikään ei riitä -syndroomaksi.

Arki ja elämä rakentuu helposti erilaisten rutiinien ja vaikkapa työkiireen sanelemien tehtävien suorittamisen varaan. Rutiinien robottimainen toistaminen on helppoa. Silloin ei tarvitse miettiä sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ajatustyö kannattaa tehdä. Sisältö voi löytyä työstä, perheestä tai jalkapallojoukkueen kannattamisesta. Pohdiskelun lopputuloksella ei itsessään ole merkitystä. Tärkeää on tietoisten valintojen tekeminen, muuten lyhyt elämä valuu hukkaan.

Pateettinen pohdintani Telia 5G-areenalla katkeaa, kun Pyry Soiri hankkii Suomelle rangaistuspotkun. Teemu Pukki iskee maalin ja sinetöi Suomen kisapaikan. Puoli tuntia myöhemmin tuomari viheltää pilliinsä. Onnella huumattu huutava ihmismassa aloittaa vierestäni vyöryn kohti kenttää. Liityn mukaan.

Kentällä tajuan löytäneeni vastauksen ystäväni kysymykseen. Kyse ei ole vaan historiallisen kisapaikan juhlimisesta, puhumattakaan uskosta Suomen menestymismahdollisuuksiin. Kyse on yhteisen elämysmatkan jatkumisesta, onnen jakamisesta ja mahdottomalta tuntuvien haasteiden voittamisesta. Niitä me kaikki voimme juhlia.

Seuraavana aamuna katson videoklippejä voittoillan pelaajahaastatteluista. Paulus Arajuuren haastattelun kohdalla puhkean itkuun. Silmät kuivattuani katson tutkivasti peiliin ja huokaisen syvään. Nyt pitäisi enää tietää, miksi jalkapallo aiheuttaa näin voimakkaita tunteita.

Kirjoittaja on kotimaantoimituksen uutistuottaja.