Suomalaisten täytyy oppia elämään myös sen kanssa, että sodan kokemukset siirtyvät kauaksi historiaan

Tänä syksynä Euroopassa on muisteltu ahkerasti, millainen käännekohta Berliinin muurin murtuminen oli kolmekymmentä vuotta sitten. Itäblokki mureni, ja Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluneet maat pääsivät valitsemaan sekä johtajansa että kumppaninsa.

Suomen kannalta suurimmat muutokset olivat syksyllä 1989 vielä edessä. Neuvostoliitto oli yhä olemassa, eivätkä Baltian maat olleet vielä onnistuneet palauttamaan itsenäisyyttään, mutta paine kasvoi.

Suomalaiset käviät pian muurin murruttua läpi talvisodan syttymisen 50-vuotismuistoa.

Lähes kaikilla aikuisilla oli kosketus sota-aikaan joko omakohtaisesti tai vanhempiensa kautta. Moni veteraani oli vasta siirtynyt eläkkeelle. Evakkotaipaleelle joutuneista nuorimmat olivat keski-ikäisiä.

Viimeiset talvisodan ajan kansanedustajat olivat yhä elossa. Peres­troika oli itänaapurissa kuitenkin edennyt niin pitkälle, että suomalaista historiakeskustelua ei enää hallinnut puoliksi sisäpoliittinen väittely siitä, mitä Suomessa tehtiin väärin ennen sotaa. Nyt saivat tilaa myös tavallisten ihmisten tunteet.

suomalaiset selittävät ulkomaalai­sille yhteiskuntansa erityispiirteitä usein sotien kokemuksilla. Niiden takia poliittiset raja-aidat on helpompi ylittää ja asiat hoidetaan mieluummin sopimalla kuin riitelemällä. Kun asuu maantieteen puolesta hankalassa paikassa, kaikki ovat lopulta samassa veneessä.

Sodilla on selitetty blokkipolitiikan puuttumista, sopimuksiin perustuvia työmarkkinoita, laajaa hyvinvointivaltiota ja konsensusta.

Vaikka todellisuus olisi moni­mutkaisempi, omassa ajattelussa nykytilalle halutaan kuitenkin löytää selitys oman maan historiasta.

Sodan varjo on ollut pitkä. Se on ulottunut näihin päiviin asti.

Kolmekymmentä vuotta on varsinkin taaksepäin katsoen ohikiitävä hetki, mutta ainakin vuoden 1989 jälkeen Suomi on muuttunut paljon.

Vaikka sodista puhutaan ja ne näkyvät kirjakauppojen ja lehtihyllyjen tarjonnassa, kyse on useimmille jo kaukaisesta historiasta.

Aikuisena sota-ajan kokeneita on enää harvalukuinen joukko. Nykyisten lapsiperheiden isovanhemmistakin merkittävä osa on syntynyt sotien jälkeen.

Jos sodan opetukset ovat edellisten vuosikymmenten ajan vaikuttaneet suomalaisten arvoihin ja kykyyn tehdä yhteistyötä, mitä on nyt edessä, kun henkinen yhteys niiden vuosien kokemuksiin ohenee?

Mielipiteiden kärjistyminen, elämä omissa kuplissa, ennakkoluuloisuus toisella tavalla eläviä ja ajattelevia kohtaan, kyvyttömyys kompromisseihin ja päätöksiin – voisiko kyse olla siitä, että sodan kokemuksiin nojannut tapa ajatella Suomea yhteisönä on hiipunut eikä tilalle ole kasvanut uutta yhdistävää tekijää?

Yhdellä tekijällä selittäminen tuskin toimii tässäkään hyvin. Moni suomalainen erityispiirre oli menneinä vuosikymmeninä vain yleiseurooppalaisen teeman muunnelma, ja myös nyt oman yhteiskunnan uudet ilmiöt ovat näkyviä muissakin maissa.

Olennainen näkökulma on kuitenkin se, miten suomalaiset kertovat itselleen oman tarinansa. Mikä on se syy, jonka takia olisi nyt syytä kokea yhteyttä myös muihin täällä asuviin taustasta, mielipiteistä ja asuinpaikasta huolimatta? Miksi pitäisi kantaa huolta ihmisistä, joiden elämänpiiriä ei edes tunne?

Kahdeksankymmenen vuoden takaiset vaiheet eläneet sanovat kokeneensa, että kaikkia tarvittiin. Nyt tarvitaan samaa osallisuuden kokemusta.

On ristiriitaista, että rauhan aikana eläminen voi tuntua ongelmalta. Viime vuosisadan alkupuolen eläneiden suurin toivomus on luultavasti ollut, että seuraavat polvet saisivat elää rauhassa.

Ongelman ydin ei tietenkään ole rauha vaan se, mitkä ovat yhteiskuntaa koossa pitävät voimat, kun sotavuodet jäävät entistä kauemmaksi historiaan.

Kun suomalaiset ryhtyvät pohtimaan, ketkä kuuluvat samaan joukkoon, luetteloon tulee helposti ominaisuuksia: syntyperä, ihonväri, äidinkieli ja vakaumus. Näistä lähtökohdista voi syntyä vastakkainasettelu meihin ja muihin.

Olisi parempi, että yhdistävänä tekijänä olisivat pelisäännöt: näin kohtelen muita, näin saan itse toimia, ja näin ratkaistaan ristiriidat.

Tällaisessa ajattelussa vastuun kokeminen muista suomalaisista ei kilpaile sen kanssa, että tuntee vastuuta myös valtioiden rajojen yli.

Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimituksen esimies.