Kohu voi peittää enemmän kuin paljastaa: tältä näyttävät suomalaiset skandaalit

Seurasin Antti Rinteen (sd) syksyistä kujan­juoksua kiinnostuneena myös töiden puolesta. Olemme tutkineet pohjois­maisten kollegojeni Sigurd Allernin, Ester Pollackin ja Mark Ørstenin kanssa Pohjois­maiden poliittisia skandaaleja.https://www.researchgate.net/publication/259570257_Scandalous_The_Mediated_Construction_of_Political_Scandals_in_Four_Nordic_Countries Isojen, vähintään viikon kestäneiden valta­kunnallisten kohujen määrä on tuplaantunut 1970-luvulta joka vuosikymmenellä. 2000-luvulla skandaaleista on tullut politiikan uusi normaali: ase, jota poliitikot virittelevät entistä herkemmin ja jota some ja media paisuttavat.

Välillä syyt tuntuvat varsin vaatimattomilta. Ruotsi meni sekaisin, kun valtiosihteeri Ulrica Schenström ja televisiotoimittaja Anders Pihl­blad kuvattiin baarissa suutelemassa. Kuva tuntui kyseenalaistavan koko poliittisen järjestelmän toiminnan, ja turvallisuusriskiksi luokiteltu valtiosihteeri erosi.

Ympäristöministeri Åsa Romson taas sai mennä, koska hänen veneensä pohja oli maalattu myrkkymaalilla. Maalit estävät pieneliöitä tarttumasta veneen pohjaan, mutta myrkkyjen vuoksi niiden käyttö on Ruotsissa kielletty. Ministeri selitti, että maalin oli hankkinut hänen miehensä ja että kielto ei koskenut heidän itse tehtyä vanhaa venettään, mutta turhaan. Lopullinen niitti lyötiin, kun selvisi, että ministeri lämmitti venettään dieselillä.

Kohujen yleistyminen lienee syynä siihen, että myös vastaliike on alkanut. 2010-luvulla tapahtui kiinnostava käänne: päättäjät eivät enää eroa yhtä herkästi kuin aikaisemmin.https://ijoc.org/index.php/ijoc/article/view/7099/2417 Vuosina 2010–2016 vain joka kolmas skandaali Pohjoismaissa päätyi päättäjän eroon.

Tietä näytti vuonna 2013 Tanskan kaksinkertainen pääministeri Lars Løkke Rasmussen. Silloinen oppositio­johtaja Rasmussen oli lentänyt ilmaston­muutosta vastustavan järjestön johtajana ensimmäisessä luokassa noin 100 000 euron edestä. ”Luxus-Lars” kirjoitti matkoistaan 200-sivuisen selvityksen ja piti lähes neljä tuntia kestäneen tiedotus­tilaisuuden, jossa hän otti vastaan kaikki kysymykset, joita medialla oli, ja jatkoi uraansa. Parin vuoden päästä hän nousi pääministeriksi ja erosi vasta viime kesänä.

Suomessa pistää silmään se, että pohjoismaisesti vertaillen meillä on erityisen paljon puheskandaaleja, joissa yksittäinen tokaisu synnyttää myrskyn. Näiden kohujen perimmäistä syytä on ollut välillä vähän vaikea selittää pohjoismaisille tutkijakollegoille.

Miksi esimerkiksi Alexander ­Stubbin (kok) valtiovarainministeriys oli vaakalaudalla, kun hän sanoi väärin hallintarekisterilakia koskevien myönteisten lausuntojen määrän? Stubbin mukaan 90 prosenttia lausunnoista oli myönteisiä, kun oikea luku oli 10 prosenttia. Edelleen oli vaikea kääntää, miksi juuri sanapari ”sori siitä” sai maan takajaloilleen ja syöksi Stubbin tähden laskuun.

Myös kansanedustaja Olli Immosen (ps) postaus ”vahvasta, rohkeasta kansakunnasta, joka nujertaa tämän monikulttuurisuudeksi kutsutun painajaisen” vaati selittämistä pohjoismaisille kollegoille. Oli helppo ymmärtää, mikä postauksessa otti päähän, mutta silti oli vaikea selittää, miksi se lennätti 15 000 ihmistä ja joukon eturivin artisteja Kansalaistorille.

Skandaaleissa onkin usein takana isompia poliittisia jännitteitä, ja joskus kohu myös peittää alleen todelliset syynsä. Niin taisi olla myös pääministeri Rinteen erossa. Rinne kaatui yhteen lauseeseen eduskunnassa, mutta taustalla olivat varmaankin isommat poliittiset paineet, joita ei kunnolla avattu.

Vaikka pääministeristä päästiin eroon, äänestäjän kuluttajansuojan kannalta olisi parempi, että erityisesti pääministeri vaihtuu vaalien kautta tai vähintäänkin eron oikeat syyt kerrottaisiin julkisesti.

Samalla kun Suomessa on paljon kohuja poliitikkojen puheista, tutkimuksessamme pistää silmään se, että täällä on erittäin vähän korruptioskandaaleja verrattuna muihin Pohjoismaihin. Joko meillä ei ole korruptiota tai sitten korruptiota ei haluta tai osata tutkia. Myös #metoo-skandaaleita oli Suomessa todella vähän verrattuna Ruotsiin ja Norjaan. Se voi kertoa siitä, että Suomessa naisia ei häiriköidä tai sitten siitä, että häiriköinnistä ei ole vieläkään tapana puhua julkisesti.

Järisyttävien puheskandaalien rinnalle toivoisikin kohuja, joissa nousee esiin jotakin pinnan alla tapahtuvaa ja piilossa ollutta sen sijaan, että vaaleilla valittuja päättäjiä savustetaan ulos vain yhden tai kahden lauseen perusteella.

Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Oikaisu 21.1. kello 12.38: Toisin kuin jutussa aiemmin kerrottiin, Alexander Stubb (kok) oli valtiovarainministeri, ei pääministeri, puhuessaan hallintarekisterilakia koskevien myönteisten lausuntojen määrästä.