Kun koulussa seinät poistetaan, häiriötekijät tulvivat oppimisen tilaan

Helsingin Sanomien jutussa (Sunnuntai 26.1.) käsiteltiin laajasti koulumaailman uutta ilmiötä: avoimia oppimisympäristöjähttps://www.hs.fi/paivanlehti/26012020/art-2000006383807.html. Kyseessä ovat paitsi konkreettiset tilat myös opetussuunnitelmaan kirjatut oppimisen ja kasvatuksen yleiset linjat. Kasvatetaan joustavaa avointa sukupolvea, joka löytää yhdessä luovia ratkaisuja ja näkee rajojen ja yksittäistapausten läpi ilmiöihin.

Avoimuutta on helppo kannattaa. Kuitenkin mitä enemmän sitä on, sitä enemmän toiminnassa on muuttuvia tekijöitä ja sitä suuremmaksi kasvaa rajaamisen tarve.

Mitä vähemmän ympäristössä on pysyviä rakenteita, sitä suuremmaksi käy siinä toimijan kognitiivinen kuorma. Siitä selviytymiseen tarvitaan enemmän aikaa ja rauhaa. Levottomuus, väsymys ja turvattomuus ovat merkkejä siitä, että ne puuttuvat. Lapset tarvitsevat pysyviä rakenteita oman itsen, toiminnan ja rajojen hahmottamiseen. He tarvitsevat niitä sitä enemmän, mitä avoimempi, muuttuvampi ja jaetumpi oppimisympäristö ja -tapahtuma on.

Riittääkö lapselle yksityisyydeksi pieni kaappi tavaroille ja digitaalinen portfolio? Vai tarvitseeko hän oman luokan, opettajan ja pulpetin? Mitä useampi asia on muuttuvaa, avointa ja jaettua, sitä suurempi on omien rajojen ja oman tilan tarve. Tätä tarvetta ei voi poistaa kehittämällä jotain uutta kykyä. ”Tulevaisuuden oppijaa” ei synny tällä tavalla.

Iskulause tulevaisuuden tekemisestä saa tulevaisuuden näyttämään siltä kuin se vaatisi meiltä toimia jo nyt, jotta se voisi toteutua. Aikuisilla pitäisi olla kyky nähdä realiteetit ja erottaa ne utopiasta.

Jos meillä on jokin ajatus tulevaisuuden työelämän vaatimuksista ja yritämme muokata koulua niiden mukaisiksi, meitä ohjaa utooppinen ajattelu. Meidän pitäisi rakentaa tulevaisuutta sen laajan ja syvällisen ymmärryksen ohjaamana, joka meillä on lapsen kasvusta, kehityksestä ja oppimisesta.

Aikuisten sietäisi katsoa peiliin. Avoimuus ja rajattomuus johtavat vaatimusten lisääntymiseen. Suunnittelun, prosessoinnin, raportoinnin ja sitoutumisen vaatimus on lisääntynyt niin, että työ kulkee mukana kaikkialle. Perheen parissa viestitellään työparin ja tiimin kanssa. Yöllä tehdään vielä sitä osaa työstä, joka on tehtävä ­aivan yksin. Onko tulevaisuuden oppija ja työntekijä se, joka hymyssä suin selviytyy olosuhteissa, jotka saavat meidät voimaan pahoin?

Uudistuksia pitäisi olla tukemassa kattava ja perusteellinen suunnitelma. Miten taataan huomion säätelyn, keskittymisen ja syventymisen oppiminen ja harjoittelu tilanteessa, jossa perinteiset rakenteet niiden ympäriltä puretaan?

Kysymys on oppimisen peruspilareista. On aivan pöyristyttävää havahtua siihen, että seinien poistaminen sai häiriötekijät tulvimaan oppimisen tilaan.

Jos uudistukset perustuvat jo olemassa olevaan ymmärrykseen lapsen kasvusta, kehittymisestä ja oppimisesta, ne toimivat. Jos ne perustuvat utooppiseen ajatukseen uudenlaisesta oppijasta ja uusista kyvyistä, on todennäköistä, että uudistus epäonnistui jo suunnitteluvaiheessa. Jos emme osaa sanoa mitään ennen kuin tutkimustulokset valmistuvat, sekin on merkki jostain.

Tarja Linna

opettaja, Helsinki


Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut ja toimittanut. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/http://www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.