Kunhan oma lapsi ei ole ”tavallisen tsemppiringin” ja itsemurha­kehotusten kohteena - Mielipide | HS.fi
Mielipide|Kolumni

Kunhan oma lapsi ei ole ”tavallisen tsemppiringin” ja itsemurha­kehotusten kohteena

Hyväksyvätkö jotkut vanhemmat urheiluvalmennuksessa henkisen väkivallan, ellei oma lapsi kärsi siitä? Tai siinäkin tapauksessa, että lapsi kärsii mutta saa mitaleja?

Julkaistu: 16.2. 2:00, Päivitetty 16.2. 6:17

Kuva: Juhani Niiranen / HS

Tavallinen tsemppirinki. Näillä sanoilla muodostelma­luistelijan vanhempi kutsui STT:n haastattelussa rinkiä, jossa yksi tyttö joukkueesta asetettiin piirin keskelle ja joukkuetoverit huusivat valmentajan käskystä hänelle solvauksia, kunnes tyttö murtui. Valmentajan mukaan onnistuminen viime vuoden SM-kisoissa oli kiinni siitä, että jäällä aiemmin kaatuneesta luistelijasta saatiin tällainen reaktio irti.

Toinen vanhempi toivoi, että toistuvan epäasiallisen käytöksen vuoksi kilpailukiellon saanut valmentaja pääsisi takaisin työhönsä. Hän toivoi, että tyttöjen etua mietittäisiin. Helsinkiläisseuran tytöiltä menisi kisakaudella matto alta, jos valmentaja ei voisi jatkaa.

Entä niiden lasten ja nuorten etu, jotka ovat joutuneet epäterveiden valmennusmetodien kohteeksi? Taitoluisteluliitto ei uhreja suojellakseen julkaissut kurinpitolautakuntansa päätöstä, joka johti valmentajan kilpailukieltoon. Liiton toiminnanjohtaja on kuitenkin vahvistanut, että luistelijoiden julkisuuteen kertomat kokemukset henkisestä väkivallasta, huutoringeistä ja valmentajan kehotuksista itsemurhaan ovat totta ja päätöksen taustalla.

Valmentajan hyllytys on jakanut helsinkiläisen luisteluseuran vanhemmat kahteen leiriin. Osa vaatii valmennuskulttuurin muutosta, osa ei näe siinä ongelmaa. Aihe on puhuttanut vanhempia niin luistelun kuin muiden lajien parissa.

Mieleen on noussut kaksi kysymystä. Onko joidenkin vanhempien mielestä epäeettinen valmennuskulttuuri hyväksyttävää niin kauan kuin oma lapsi ei joudu esimerkiksi ”tavallisen tsemppiringin” keskelle tai itsemurhakehotuksen kohteeksi? Vai hyväksyvätkö jotkut vanhemmat henkisen väkivallan omankin lapsen kohdalla, jos sillä saadaan mitaleja?

Kyllä-vastaus kumpaan tahansa kysymykseen on karmea.

Luistelussa nyt ilmennyt epäeettinen valmennus ei ole ensimmäinen tapaus laatuaan. Viime vuosina on käsitelty myös esimerkiksi voimistelun parista ilmi tulleita samankaltaisia tapauksia. Yksittäistapauksista on olennaista edetä laajempaan keskusteluun lajikulttuureista ja junioriurheilusta.

On tärkeää todeta mittakaava: valtaosa junioriurheilusta nojaa terveeseen ja hyvään valmennukseen. Kilpaurheilussa lapset viettävät jo hyvin nuorena suuria viikkotuntimääriä valmentajiensa kanssa. Parhaimmillaan ja usein valmentajista tulee lapselle tärkeitä kasvattajia. Joillekin lapsille valmentaja on ainoa turvallinen aikuinen.

Mutta mittakaava toimii myös näin: henkisellä väkivallalla on aina jonkinlaisia seurauksia, ja yksikin aikuiselta lapselle tullut kehotus itsemurhaan on liikaa. Kilpaurheilu on vaativaa eikä aina kivaa. Siellä jatkavat lapset, jotka haluavat vimmatusti voittaa ja kehittyä. Valmennuksen on oltava taitavaa ja kurinalaista, harjoittelumäärien kovia. Kovuus ja kurinalaisuus ovat kuitenkin eri asia kuin henkinen väkivalta.

Keskustelun soisi laajentuvan myös junioriurheilun vanhemmuuskulttuuriin. Siihen, minkälaista urheilua me vanhemmat tuemme. Epäterve valmennus on mahdollista vain, jos se hyväksytään tai sen ohi katsotaan seuroissa ja vanhempien keskuudessa.

Suomen olympiakomitean valmennusasiantuntija Kirsi Hämäläinen puhui tällä viikolla MTV:n Uutisaamussa siitä, miten valmennuskulttuuri on aina aikansa kuva ja heijastelee niitä asioita, jotka ovat yhteiskunnassa muutenkin pinnalla.

Jäin miettimään, mitä junioriurheilun vanhemmuuskulttuuri heijastelee nykyajastamme. Ainakin intensiivistä vanhemmuutta, minäkeskeisyyttä ja menestymisenhalua. Äidit ja isät elävät lapsen harrastusta täysillä mukana. Kilpaurheilusta tulee koko perheen aika- sekä rahasijoitus ja kiinteä osa paitsi lapsen myös vanhemman identiteettiä. Ollaan lätkämutseja, futisfaijoja, luistelu- ja säbäperheitä.

Suuri osa vanhemmista keskittyy kannustamaan, kustantamaan ja kuljettamaan. Ei kuitenkaan ole harvinaista, että vanhempien halu menestyä lapsen kautta yltyy pisteeseen, jossa valmennus joutuu muistuttamaan, että kyse on lapsen eikä vanhemman harrastuksesta. Minäkeskeisen menestymisenhalun kääntöpuolena voi olla empatiakyvyn puute, joka kohdistuu pahimmillaan toisten perheiden lapsiin.

Kirsi Hämäläinen totesi haastattelussaan, että mitaleja voi tulla monenlaisilla valmennusmetodeilla. Mutta jos yksilö pitää saada yltämään parhaimpaansa, autoritaariset metodit eivät ole tuloksellisia. Tarvitaan psykologista turvallisuutta.

Kirjoittaja on HS:n päätoimittaja.

Seuraa uutisia tästä aiheesta