Virolla ja Suomella on kaksi eri historiaa - Mielipide | HS.fi
Mielipide|Kolumni

Virolla ja Suomella on kaksi eri historiaa

Julkaistu: 18.2. 2:00, Päivitetty 18.2. 6:24

Kuva: Rio Gandara

Kuun vaihteessa muistettiin Tartossa näyttävästi Viron ja Neuvosto-Venäjän rauhan­sopimuksen sata­vuotis­päivää. Tutkijoiden näkö­kulmia, silmää­tekevien pörräystä uudessa komeassa kansallis­museossa, vasta lyöty kahden euron juhla­kolikko.

Tartu rahu oli Neuvosto-Venäjän ensimmäinen rauhansopimus imperiumista irtautuneen valtion kanssa. Bolševikit houkuttelivat muita reunavaltioita samaan, joten virolaiset saivat edullisen diilin: maakaistaleen Narvajoen itäpuolelta, suopeita talousehtoja. Neuvosto­liiton aikana raja sitten justeerattiin Narvajokeen, ja siinä se nyt on.

Uudelleen itsenäistyttyään Viro on lähtenyt siitä, että Tarton rauha on voimassa, mukaan lukien raja. Tartossa ulkoministeri puhui jyrkästi tältä pohjalta. Venäjän ulkoministeriö antoi loukkaamaan muotoillun lausunnon, että nykyinen Viro on ”uusi valtio”, eivätkä vanhat sopimukset siten voi olla voimassa.

Suomen solmimasta Tarton rauhasta tulee lokakuussa sata vuotta, mutta meillä sen asema on toinen. Tarton rauhan jälkeen on käyty kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan sekä tehty Moskovan rauha vuonna 1940 ja Pariisin rauha vuonna 1947. Voimassa on viimeksi mainittu, niiltä osin kuin on.

Illallisilla Viron ulkoministeriön dynaaminen nuorehko viskaali tivasi, miksi Venäjä kohtelee Viroa niin eri tavalla kuin Suomea. Ilmeisin selitys on kahden maan erilainen kohtalo toisessa maailmansodassa ja kaikki mitä siitä seurasi. Suomi selvisi, runneltuna, virolaiset jäivät jyrän alle.

Tartossa kohtasin pitkästä aikaa ystäväni jo 1980-luvulta. Nuorena hän oli virolaishenkinen kulttuurihahmo, sitten itsenäisen valtion virkamies. Nyt hän kertoi jääneensä eläkkeelle ja ryhtyneensä politiikkaan. Puolue on Ekre, sikäläinen laitaoikeisto.

Ystävä huomasi yllättymiseni ja piti tunnin selostuksen. Muun ohella hän moitti Suomea samasta kuin mainittu viskaali: kun työvoiman vapaa liikkuvuus tuli, Suomi vaati ja sai siirtymäajan. Virolaisten vapaan liikkuvuuden sallivat muun muassa Islanti ja Belgia ennen Suomea. Mei­käläisen ay-liikkeen silloinen liioitteleva edunvalvonta jätti Viroon kaunan, joka muistuttaa monen suomalaisen karsautta Ruotsille. Talvisota, EU-jäsenyyden hakeminen, jääkiekkotappiot, näitähän riittää.

Ystäväni puolusti Ekren johtajaa sanomalla, että Jussi Halla-ahon tapa näytellä maltillista ei toimi Virossa, vaan siellä pitää sanoa räikeästi ja ”suoraan”. Arvelin, että tuo puoli on Jussilla kyllä hoidossa, vaikka se ei näy tv-ruudussa.

Tuli lisää omakohtaista ainesta ajatella, mitä Euroopassa oikein on meneillään.

Viikkoa myöhemmin Lahden historiapäivillä oli esillä Väinö Linnan vaikutus 1960-luvun nuoriin. Aihe puhutteli varttuneita historian ystäviä väkevästi. Helsingin lyseossa syksyllä 1962 lukion aloittaneista peräti 85 prosenttia oli lukenut Tuntemattoman sotilaan, mutta nykytilanne on toinen. Muuan isä kertoi, että oli luvannut 150 euroa saadakseen lapsensa lukemaan tuon kirjan. Kaksi kolmesta tyttärestä oli jo summan kuitannut.

Tuli mieleen, että Virossa ei ollut mitään Linna-ilmiöön verrattavaa. Suomessa onnistui punaisen perinteen nivominen kansalliseen kertomukseen, mikä lopulta vahvisti yhteistä identiteettiä. Neuvosto-Virossa ei sellaiselle ollut edellytyksiä, siellä mentiin toisia teitä. Siinä on vielä yksi syvä ero Suomen ja Viron välillä.

Kahden kansalliskirjailijan, Jaan Krossin ja Väinö Linnan, syntymästä on tänä vuonna sata vuotta. Kross tarkasteli Viron identiteettiä, asemaa ja suhdetta Venäjään ikään kuin kaukaisena historiana, koska niiden avoin käsittely akuutteina teemoina olisi juuttunut sensuuriin. Mutta hauskimmassa romaanissaan Wikmanin pojat (1988) historia ei enää ole vertauskuvana, vaan koettuna.

Wikmanin pojat on vuoden 1920 ikäluokan kuvaus siinä missä Tuntematon sotilaskin, vaikka pinnalta kertomusten erot ovat suuria. Tallinnassa eletään vielä sodan aattoa eliittilyseossa, kun taas Linnan sankarit jo kaatuvat sodassa ja pelkältä kansakoulupohjalta.

Myös Wikmanin lyseon poikia osallistui sotaan, mutta ei juuri oman maan väreissä. Joku joutui puna-armeijaan, toiset Saksan puolelle. Vapaaehtoisin oli Suomen-poikien tie. Ja loppu oli karu. Siellä ei pieni ja sisukas tullut maaliin hyvänä kakkosena, eikä missään näkynyt aika velikultia.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.