F-sana on jälleen ahkerassa käytössä - Mielipide | HS.fi
Mielipide|Kolumni

F-sana on jälleen ahkerassa käytössä

Moni eurooppalainen sijoittaisi fasismin mielellään historian alaviitteeksi, joka ääriliikkeenä lopulta häipyi unholaan.

Julkaistu: 27.2. 2:00, Päivitetty 27.2. 6:24

 Perus­suomalaisten nuorten toinen vara­puheen­johtaja Toni Jalonen pääsi tällä viikolla julkisuuteen, kun hän Virossa kuvatussa videossa julistautui ”etnonationalistiksi, traditionalistiksi ja fasistiksi”.

Tarkemmin kysyttäessä hän vahvisti pitävänsä itseään fasistina ”siinä mielessä, miten minä sen koen”.

Perussuomalaisten puoluejohto ja nuorisojärjestön edustajat ottivat nopeasti etäisyyttä lausuntoon. Jalonen luopui tehtävästään.

Tuskinpa Jalonen on tähänkään mennessä onnistunut peittelemään mielipiteitään. Ratkaiseva virhe taisi olla f-alkuisen sanan käyttö.

Lisäjulkisuuden tarjoaminen yhdelle nuorisopoliitikolle vaatii myös toimittajilta harkintaa. Huomiota herättävien puheiden tavoite on usein juuri huomion herättäminen. Julkisuus on silloin palkinto.

Myös lähestymistavalla on merkitystä. Sekä kuittaaminen tyyliin ”jokaisessa puolueessa on erikoisjeppejä” että asialliseksi muokattu ”tule kertomaan meille käsityksesi fasismista” normalisoivat ilmiötä.

Seuraavalla kerralla jokin muu asia muuttuu arkiseksi rupatteluksi.

Se hyöty puheista on kuitenkin ollut, että aiheesta kiinnostuneet suomalaiset ovat tällä viikolla voineet halutessaan kerrata aatehisto­riaa. Mitä fasismi oikein on, ja millainen sen asema Suomen historiassa on ollut?

Käsitteissäkin on usein epätarkkuutta. Ymmärrettävistä syistä Neuvostoliitto kuvasi toista maailman­sotaa mieluummin fasismin kuin kansallissosialismin vastaisena taisteluna. Kapeasti määriteltynä fasismi oli kuitenkin voimissaan Benito Mussolinin Italiassa, ja natsien aate oli sen lähisukulainen.

Laajasti ottaen fasismin sateenvarjon alle toki mahtuu laaja kirjo vahvaan johtajaan, länsimaita väijyvään perikatoon ja vähemmistöjen luomaan uhkaan uskovia aatteita. Niille oli paljon kysyntää maailmansotien välisen ajan Euroopassa.

Jälkikäteen suomalaiset ovat aivan syystä ylpeilleet sillä, että ensimmäisen maailmansodan synnyttämistä valtioista Tšekkoslovakian lisäksi vain Suomi pystyi säilyttämään demokraattisen järjestelmänsä myös sotien väliset vuodet.

Paine kansanvallasta tinkimiseen oli kyllä ajoittain kova.

Fasismipohdinta on silti Suomen kannalta hyödyllistä, sillä juuri Italian esimerkki puhutteli 1930-luvun alussa monia suomalaisia, joiden mielestä vuoden 1918 sisällissota oli jäänyt täällä kesken.

Mussolinin fasistien aatteellisia sukulaisia oli Suomessa paljon enemmän kuin myöhemmin aatteellisia kansallissosialisteja. Saksalaismielisiä ja juuriltaan yhtenäiseen kansaan uskovia sekä heimoajattelun harrastajia kyllä oli runsaasti.

Jälkikäteen Italian vaikutteet ovat usein unohtuneet, koska poliittisesti ja sotilaallisesti yhteys Saksaan oli tiiviimpi ja natsien rotuoppien jälki historiaan kammottavampi.

Lapuanliike kopioi paljon Italiasta. Mussolinin kannattajat marssivat vuonna 1922 Roomaan, lapualaiset Helsinkiin vuonna 1930. Italiassa ihanteeksi nostettiin antiikin loisto, Suomessa kaikupohjaa haettiin yleväksi koetun talonpoika-sanan käytöstä talonpoikaismarssin nimessä.

Liikkeitä yhdisti myös parlamentaarisen kansanvallan pilkkaaminen ja vahvan johtaja ihannointi. Haluttiin luoda vaikutelma ruohonjuuritason liikkeistä, vaikka eteneminen on hyvin suunniteltua.

Suomessa organisoitiin joulukuussa 1929 kansalaiskokouksia, joissa vaadittiin raipparangaistuksia kommunisteille. Eikä puheissa ”surkeiltu kansalaisvapauksien rajoittamisessa”. Puolessa vuodessa vihapuhe muuttui vihateoiksi, kuten dosentti Lasse Kangas kuvaa etenemistä.

Onneksi eteneminen lopulta pysähtyi, ja kansanvalta pääsi rakentamaan sopua 1930-luvun mittaan.

Moni eurooppalainen sijoittaisi fasismin mielellään historian alaviitteeksi, joka ääriliikkeenä lopulta häipyi unholaan.

Professori Tarmo Kunnas julkaisi vuonna 2013 laajan kirjan Fasismin lumous. Hän pohtii erityisesti sitä, miksi moni eurooppalaiseen älymystöön kuuluva innostui fasismista.

Kunnaksen mukaan kyse ei ole vain menneisyyteen kuuluvasta historian harhapolusta.

”Poliittinen totuus on tänään, kuten se oli kahdeksan vuosi­kymmentä sitten, sarja subjektiivisia tulkintoja ja sepitteellisiä suuria kertomuksia ja juhlallisia muoto­kuvia tai vastustajista piirrettyjä satiirisia karikatyyrejä.”

Tältä se siis näytti jo vuonna 2013.

Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimituksen esimies.

Kuva: Kalle Kervinen / HS