Venäjällä käynnistetty kansanmurhatutkinta herättää ihmetystä – Suomi tutki Itä-Karjalan leirien epäkohdat heti jatkosodan jälkeen - Mielipide | HS.fi
Mielipide|Vieraskynä

Venäjällä käynnistetty kansanmurhatutkinta herättää ihmetystä – Suomi tutki Itä-Karjalan leirien epäkohdat heti jatkosodan jälkeen

Venäjä saisi halutessaan leireihin liittyviä alkuperäisaineistoja Suomesta.

Julkaistu: 28.4. 19:00

Venäjän federaation tutkinta­komitea ilmoitti viime viikolla ryhtyvänsä selvittämään neuvosto­liittolaisten ”sota­vankien ja slaavilaisen siviili­väestön tuhoamista Suomen miehitys­hallinnon perustamilla keskitys­leireillä Karjalassa”. Rikos­nimikkeeksi kerrottiin kansan­murha.

Uutinen herätti ihmetystä Suomessa. Neuvostoliiton ja Suomen 19.9.1944 solmiman välirauhan­sopimuksen artiklassa 13 oli edellytetty, että ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Sen mukaan myös toimittiin.

Neuvostoliittoon kuuluneen Itä-Karjalan valtaus kesällä 1941 oli Akateemisen Karjala-Seuran karelianististen unelmien täyttymys. Sotilaallinen yhteistyö Saksan kanssa oli tehnyt sen mahdolliseksi. Suomi liittyi mukaan myös Saksan elintilapolitiikkaan ja halusi osan tulevasta Uudesta Euroopasta. Itä-Karjalan alue, joka ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, oli tarkoitus ottaa pysyvästi haltuun.

Saksan ulkoministeriön valtiosihteeri Ernst von Weizsäcker raportoi 10.11.1941 Suomen Berliinin-lähettilään T. M. Kivimäen kanssa käymästään keskustelusta. Hän totesi Kivimäen ehdottaneen, että kaksi miljoonaa suomensukuista asukasta siirrettäisiin muualta Neuvostoliitosta Suomen itäpuolella olevalle alueelle, joka ulottuisi Kuolan niemimaalta ja Arkangelin alueelta etelään. Sinne muuttaisi voguleita, mordvalaisia ja muita Uralin länsipuolella olevia väestöjä sekä Tverin karjalaisia. He muodostaisivat suojapuskurin itää vastaan. Vastaavasti Karjalassa oleva ei-kansallinen väestö ja Kuolan niemimaan vähempiarvoinen venäläinen väestö (”…russischen minderwertigen Elemente”) lähetettäisiin itään päin.

Itä-Karjalassa toteutettu etninen erottelu oli osa tätä politiikkaa. Siirtoleireille (aluksi keskitysleireille) suljetuista ihmisistä 98–99 prosenttia oli ei-kansallisiksi luokiteltuja, pääosin venäläisiä. Leireille sijoitettujen määrä oli korkeimmillaan huhtikuussa 1942 noin 24 000, kokonaismäärä vuosina 1941–1944 arviolta ainakin 30 000. Kansallisarkiston laatiman tietokannan mukaan leireillä kuoli 4 060 henkeä. Heistä 1 345 oli alle 15-vuotiaita lapsia.

Muutama viikko välirauhan solmimisen jälkeen Suomeen 5.10.1944 saapunut neuvostoliittolaisen kenraalieversti Andrei Ždanovin johtama liittoutuneiden valvontakomissio vaati suomalaisia toimimaan välittömästi, jotta sotarikoksista syytettäviä henkilöitä ryhdyttäisiin pidättämään ja tuomitsemaan välirauhansopimuksen artiklan 13 mukaisesti. Saadakseen vauhtia suomalaisiin valvontakomitea luovutti pääministeri Urho Castrénille 19.10.1944 listan 61:stä välittömästi sotarikollisina vangittavasta henkilöstä. He olivat valvontakomission tekemien selvitysten mukaan olleet vastuussa muun muassa Itä-Karjalan sotilashallinnosta.

Suomessa tämän vaatimuksen nojalla pidätettyjä on kutsuttu lista 1:n vangeiksi. Listalla olleista 15 oli palvellut Itä-Karjalan sotilashallinnossa.

Listan perusteella pidätettiin 45 henkilöä. Asian oikeudellinen käsittely ei edennyt. Huhtikuussa 1946 asiaa tiedusteltaessa valvontakomissio ilmoitti, että tärkeimmät sotarikosasiat käsiteltäisiin ensin ja vasta sitten olisi lista 1:ssä mainittujen vuoro. Kuulustelut alkoivat valvontakomission päätöksellä marraskuussa 1946, mutta ne etenivät hitaasti. Väärin tunnistetut henkilöt vapautettiin.

Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhansopimuksen Pariisissa 10.2.1947. Helmikuun 20. päivänä valvontakomissio päätti, että pidätettyinä olevista 17 tuli laskea heti vapaaksi, 16 tuli asettaa syytteeseen ja kuuden osalta jatkaa tutkimuksia.

Oikeudenkäynti käynnistyi sen jälkeen, kun kenraalimajuri Gennadi Kuprijanovin johtama komissio toimitti miehitysalueella suorittamiensa kuulemisten perusteella laaditun todistusaineiston, jossa oli yli 2 400 sivua. Aineiston todistusvoima oli heikko, sillä monet todistukset perustuivat kuulopuheisiin.

Vapausrangaistukseen tuomittiin lopulta neljätoista henkeä, kolme heistä tapoista. Pisimmän tuomion sai kapteeni, joka tuomittiin kahden käskynalaisen sotavangin taposta vankeuteen neljäksi vuodeksi ja viideksi kuukaudeksi. Liittoutuneiden valvontakomissio oli poistunut maasta syyskuussa 1947, eikä Neuvostoliitto puuttunut Suomessa annettuihin tuomioihin tai niiden täytäntöönpanoon sen jälkeen.

Sotavankileireillä tapahtuneita kuolemia ja väkivaltaisuuksia suomalaiset tutkivat paljon laajemmin ja perusteellisemmin kuin liittoutuneiden valvontakomission nimeämiä 61:tä henkilöä. Kenraaliluutnantti Woldemar Hägglundin johdolla asetettiin sotavankileirien tutkimuselin, jonka toimintaa valvoi Helsingin yliopiston kanslerin Antti Tulenheimon johdolla toiminut valvojakunta. Se perehtyi vuoden 1947 alkuun mennessä yli 3 000 tapaukseen. Syytteitä esitettiin 1 400, ja niiden pohjalta käynnistettiin 910 oikeudenkäyntiä.

Noin puolet syytetyistä vapautettiin todisteiden puuttuessa. Suurin osa langetetuista tuomioista oli lieviä, mutta vielä syksyllä 1948 vankiloissa oli 98 sotarikoksista tuomittua henkilöä, joista osalle oli määrätty elinkautinen rangaistus.

Sota-ajan tapahtumat haluttiin oikeudenkäyntien päätyttyä vähitellen unohtaa niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Osin tämä toteutettiin tasavallan presidentin armahduspäätöksillä. Esimerkiksi vuonna 1951 J. K. Paasikivi armahti viisi vuotta rangaistustaan kärsineen rakennusmestarin, joka oli tuomittu elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen 34 sotavangin tahallisesta taposta.

Neuvostoliitto ei puuttunut näihinkään Suomen oikeuslaitoksen ratkaisuihin. Suomelle oli langetettu myös mittavat sotakorvaukset, joiden katsottiin vastaavan Neuvostoliiton arvioimaa aiheutettua vahinkoa.

Itä-Karjalan suomalaista sotilashallintoa on Suomessa tutkittu varsin laajasti. Edellä olevat tiedot perustuvat osin jo vuonna 1987 ilmestyneeseen tutkimukseeni Vangit, vankilat, sota – Suomen vankeinhoitolaitos toisen maailmansodan aikana. Kansallisarkisto on sen jälkeen valtioneuvoston kanslian ja Suomen Akatemian rahoittamissa laajoissa hankkeissa tutkinut muun muassa sotavankikuolemia, Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisten siviilileirien kuolleisuutta, Suomen vuosina 1941–1955 suorittamia ihmisluovutuksia, inkeriläisten kohtaloita sekä suomalaisten SS-vapaaehtoisten osallistumista väkivaltaisuuksiin Ukrainassa ja Kaukasuksella. Näissä hankkeissa on julkaistu yli 20 tutkimusmonografiaa ja suuri määrä artikkeleita.

Talvi- ja jatkosodan aikana kuolleista sotavangeista ja Itä-Karjalan siviilileireillä kuolleista henkilöistä Kansallisarkisto julkaisi tietokannan, joka on vapaasti verkossa käytettävissä. Hakuohjeet ovat suomeksi, ruotsiksi, venäjäksi, englanniksi ja saksaksi.

Venäjän federaation tutkintakomitean käynnistämä rikostutkinta Suomen Itä-Karjalan miehityksen aikaisista siviilien ja sotavankien surmaamisista jatkosodan aikana on perin erikoinen päätös.

Väitteet kaasukammioista ja sotavankien elävältä hautaamisista ovat absurdeja. Mitään tällaista ei tullut esiin liittoutuneiden valvontakomission selvityksissä, ei liioin suomalaisissa arkistolähteissä, muistelmissa tai Itä-Karjalan miehityksestä tehdyissä monissa tutkimuksissa.

Tiedämme hyvin, ettei komitea ole käyttänyt Kansallisarkistossa olevia Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan, Akateemisen Karjala-Seuran tai muiden organisaatioiden tai henkilöiden alkuperäisarkistoja, joista sota-ajan tapahtumat ja niiden tausta tulevat tarkimmin esiin.

Suomessa tutkimus on helppoa, sillä kaikki sota-ajan arkistot ovat avoimia. Ne ovat sekä kotimaisten että ulkomaisten tutkijoiden käytettävissä. Suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu myös, että oman historian vaikeitakin asioita uskalletaan tutkia.

Venäjän federaation tutkintakomitea ei näytä huomioineen sitä, että heti sodan jälkeen tehtiin välirauhansopimuksen artiklan 13 edellyttämät sotarikostutkimukset sekä liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta että suomalaisten omaehtoisesti toteuttamina. Niiden pohjalta langetettiin useita vapausrangaistuksia, jopa elinkautisia. Normaalin oikeuskäytännön mukaan samaa henkilöä ei samasta rikoksesta tuomita useaan kertaan.

Näkyvästi julkistettu venäläisselvitys on tutkimuksellisesti heikkotasoinen, eikä se liioin täytä ”oikeusprosessin” alkeellisiakaan vaatimuksia. Ihmetystä herättääkin, miksi tällaiseen prosessiin on ylipäätään ryhdytty – ja vielä näyttävästi sitä esitelty.

Todettakoon, että Venäjälläkin tehdään paljon kansainvälisesti korkeatasoista toisen maailmansodan aikaan kohdistuvaa historiantutkimusta. Suomen ja Venäjän välinen arkistoyhteistyö on myös ollut avointa ja hyvin toimivaa. Aineistojen ja tiedon saaminen Suomesta tai muualta ei siis varmasti olisi ollut minkäänlainen ongelma, jos komitea olisi halunnut niitä totuutta etsiessään käyttää.

Tällainen hanke on valitettavan kiusallinen niille arvostetuille ja tieteellisesti vakavasti otettaville venäläisille tutkijoille, jotka ovat syvällisesti perehtyneet näitä kysymyksiä koskeviin alkuperäislähteisiin ja kirjallisuuteen Venäjän, Suomen, Saksan, Britannian, Yhdysvaltojen ja muiden asian kannalta relevanttien maiden arkistoissa.

Räväköillä väittämillä voidaan ehkä vaikuttaa Venäjän suureen yleisöön, mutta ainakaan kansainvälisiä asiantuntijoita tällaiset ulostulot eivät vakuuta.

Jussi Nuorteva

Kirjoittaja on Kansallisarkiston pääjohtaja ja Helsingin yliopiston dosentti.

Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.

Op-ed|Genocide investigation launched in Russia causes confusion: Finland investigated the shortcomings of the camps in East Karelia immediately after the Continuation War

Op-ed|Возбужденное в России уголовное дело о геноциде вызывает недоумение – Финляндия изучила проблемы лагерей в Восточной Карелии сразу после Войны-продолжения (Советско-финской войны 1941–44 гг.)

Luetuimmat - Mielipide

Luitko jo nämä?