Tämä koronaviruspandemia ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tautiaalto, jonka taustalla ovat ihmisen aiheuttamat ympäristömuutokset.
Covid-19-tauti on zoonoottinen eli eläimistä ihmisiin siirtynyt tauti. Arviolta 260 viruksen tiedetään siirtyneen ihmiseen näin. Olemme pitkään kamppailleet hivin, ebolan, denguekuumeen, chikungunyan, zikaviruksen, lassakuumeen, sarsin, lintu- ja sikainfluenssojen sekä lukuisten näitä vähemmän huomiota saaneiden tautien ja niitä aiheuttaneiden virusten kanssa.
Nämä virukset ovat vain jäävuoren huippu. On arvioitu, että maailman 5 400 tunnettua nisäkäslajia ovat isäntinä jopa 1,67 miljoonalle virukselle, joita tiede ei vielä tunne. Näistä arviolta 631 000–827 000 voi siirtyä eläimistä ihmiseen.
Viruksia on kaikkialla eläin- ja kasvikunnassa. Jopa sienillä ja bakteereilla on omat viruksensa. Vasta viime aikoina tutkijoilla on ollut käytössään sekvensointimenetelmiin pohjautuvat työkalut, joilla tätä näkymätöntä monimuotoisuutta on päästy tehokkaasti purkamaan. Vain murto-osan viruksista uskotaan olevan taudinaiheuttajia.
Virusten luokittelu ei ole suoraviivaista, kuten olemme nähneet nyt pandemian aiheuttaneen koronaviruksen kohdalla. Sama virus voi olla yhdellä isännällä tuhoisa taudinaiheuttaja ja toisella täysin oireeton. Muutos ympäristössä tai siirtyminen uuteen isäntälajiin voi tehdä harmittomasta viruksesta tappavan.
Luonnonvaraiset nisäkkäät muodostavat nykyisin vain neljä prosenttia maalla elävien nisäkkäiden biomassasta. Loput 96 prosenttia koostuu ihmisistä, lemmikeistä ja tuotantoeläimistä.
Näiden lukujen suhde on muuttunut nopeasti. Maatalouden tuotantovolyymien kasvaessa luonnonpopulaatioiden koot ovat pienentyneet rajusti. Lajien sukupuuttotahti on nyt jopa satoja tai pahimmillaan tuhat kertaa nopeampi kuin lajien luonnollinen häviämisnopeus.
Taustalla on valtava maankäyttöpaine. Jopa puolet maapallon viljelykelpoisesta pinta-alasta on tehomaatalouden kohteena. Lisäksi erityisesti kaupungistuminen ja intensiivinen metsätalous tuhoavat luontaisia elinympäristöjä.
Toisin kuin voisi kuvitella, luonnon taudinaiheuttajien uhka ihmiselle kasvaa luonnonpopulaatioiden hävitessä. Ekologinen tautitutkimus on osoittanut, että yhteisön lajimonimuotoisuus vähentää yksilöiden riskiä sairastua.
Emme vielä täysin ymmärrä kaikkia tämän lainalaisuuden taustalla olevia prosesseja. Yksi syy on, että monimuotoisuuden huvetessa jäljelle jäävien lajien tiheydet kasvavat.
Kun ihminen häiritsee luonnon elinympäristöjä, tämä suosii erityisesti lyhytikäisiä, tehokkaasti lisääntyviä lajeja. Suuret populaatiokoot ja yksilötiheydet helpottavat tautien leviämistä. Suoraan yksilöltä toiselle leviävät taudinaiheuttajat hyötyvät tästä homogenisoitumisesta.
Lajien hävitessä luonnon ravintoketjut rikkoutuvat ja luovat painetta ravinnonkäytön muutoksiin. Tarve selviytyä ja lisääntyä ajaa luonnossa tehokkaasti sekä ekologista että evolutiivista muutosta. Nyt pandemian aiheuttanut koronavirus kuuluu nopeasti mutatoituviin rna-viruksiin. Tämä luo vaihtelua, joka edesauttaa sopeutumista uusiin isäntälajeihin.
Monimuotoisissa yhteisöissä lajien väliset vuorovaikutussuhteet – loisinta, saalistus ja kilpailu – säätelevät tehokkaasti populaation kokoa ja ylläpitävät monimuotoisuutta. Lajikato häiritsee näitä säätelymekanismeja ja mahdollistaa yksittäisten lajien nopean runsastumisen.
Samat ekologiset säännöt pätevät taudinaiheuttajiin. Kilpailu isäntien tarjoamista resursseista on tehokas tautikantoja säätelevä mekanismi.
Huhtikuussa Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan kausivaihtelu näkyy nykyisessä koronavirusepidemiassa vasta kahden vuoden kuluttua, kun immuniteettia tautia vastaan on kehittynyt joko sairastamisen tai rokotteen kautta.
Kausivaihtelu vaikuttaa niin luonnonlajien kuin taudinaiheuttajienkin populaatioihin ja niiden dynamiikkaan. Kausivaihtelun puuttuminen uusia isäntälajeja tartuttavilla viruksilla selittynee osin alkuvaiheen rajulla populaation kasvulla, jonka immunologisesti naiivi, suuri isäntäpopulaatio – kuten tällä kertaa ihmiset – mahdollistaa.
Anna-Liisa Laine ja Jarno Vanhatalo
Laine on ekologian professori Zürichin yliopistossa ja Helsingin yliopiston Ekologisen muutoksen tutkimuskeskuksen johtaja. Vanhatalo on tilastotieteen apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja ryhmänjohtaja Ekologisen muutoksen tutkimuskeskuksessa.
Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.
