Moni on paennut koronaviruksen luomaa painetta seuraamalla ranskalaista vakoilusarjaa Le Bureau. Vaikka tapahtumat ovat lähintä historiaa Välimeren piirissä, jo nyt se tuntuu menneeltä maailmalta.
Sarja on tavallista paremmin tehty ja kohtalaisen uskottava. Rytmi on nopeutettu, sillä tosielämän vakoilu on detaljien seulomista esiin, kyttäämistä ja odottelua. Moskovassa 1980-luvulla britit kävivät neljä vuotta joka tiistai yhdellä leipäkioskilla katsomassa, näkyikö tiettyä miestä. Tv-sarjaan pääsisi vain se noin 200:s käynti, kun viimein näkyi.
Ranskan palvelu on tunnetun turski. Kylmän sodan aikana se oli viimeisin läntinen tiedustelu, jonka asiakkaita joutui Suomessa vankilaan. Ehkä turskiuteen viittaa tv-sarjan hauskuutus: virkamiesten peitenimet ovat haukkumasanoja Tintin kapteeni Haddockin ehtymättömästä ruumasta. Dipsomaani, Moukka, Bašši-bazukki. . . Vai lienevätkö oikeasti käytössä?
On silti vaikea uskoa, että ranskalaisetkaan pieksättäisivät omia virkamiehiään ja -naisiaan nähdäkseen, tuleeko kovan paikan tullen tunnustuksia. Voisivat pisteet pudota työhyvinvointikyselyissä, joita kai tehdään Pariisinkin virastoissa.
Tekniikka ja etenkin seurantatekniikka ovat sarjassa isossa roolissa ja kiehtovaa katsottavaa. Tuskin se kuitenkaan ihan noin sujuu edes jenkeillä. Potentiaali on silti huimaava, ja viimeinenkin vakuuttuu kännykän vaarallisuudesta.
Pandemian aikana on tehty digiloikkaa. Viime perjantaina leivottiin sotatieteen tohtori väitöksessä, joka toteutui etänä. Ei yleisöä, ei katsekontaktia väittelijään, ei juhlintaa. Tuskin on monesti ennen sattunut tutkinnon tuhannen vuoden historiassa.
Digitalisaation nopeutuminen, tartuntaketjujen ynnä muun tehokkaan jäljityksen tarve sekä vallanpitäjien ja viranomaisten poikkeusvaltuudet muodostavat yhdistelmän, joka saa monessa maassa kauaskantoisia seurauksia.
Kun pää on saatu auki, laskee kynnys turvautua samoihin keinoihin muissakin tilanteissa. Autoritaarisia johtajia houkuttelee uusi väylä oman aseman vahvistamiseksi, niin kuin jo nähdään Unkarissa.
Demokraattinenkin johto voi hankkia addiktion salaisuuksiin, ja toisinaan se vie harmaalle alueelle. Urho Kekkosella se addiktio taisi olla. Sanonnan mukaan salaisuudet ovat kuin seksi: epäillään toisten saavan enemmän ja parempaa. Ja vaikka suomalainen virkakunta on edelleen harvinaisen nuhteetonta, yllättävän krouvit poikkeukset ovat mahdollisia, kuten on nähty.
En pitäisi näitä vaaroja akuutteina Suomessa, mutta ne kannattaa ottaa huomioon, kun jaellaan poikkeusvaltuuksia ja seurantaoikeuksia. Muototarkkuus ja rajaaminen ovat paikallaan. Tosin alan isot ratkaisut tehdään toisaalla. Yhdysvaltojen ja EU:n virkamiehet ovat vuosikausia vääntäneet kättä valvontakeinoista – yleensä niin, että amerikkalaiset haluavat aina enemmän. Nyt tämä prosessi hypännee aimo askeleen.
Luin aikoinaan Harry Potter -kirjat ääneen. Toiseksi nuorin tytär on myöhemmin kertonut pelänneensä hirvittävästi Voldemortia, mutta hän ei sanonut mitään, ettei lukeminen loppuisi. Viimein tyttö päätyi pelastavaan päätelmään: olen vain mitätön pieni jästi, joka ei kiinnosta Voldemortia.
Sama on ollut monen selviytymisstrategia diktatuurissa. Ollaan muina miehinä, ei sanota saati tehdä mitään, varotaan pistämästä pahaan silmään.
Se ei tahdo riittää. 1900-luvun diktatuurit ovat nielleet syövereihinsä miljoonia, ja valvonnan vain tehostuessa tavallisetkin osuvat silmään. Väitetään, että Pohjois-Koreassa viedään vankileirille, ellei osoita suosiotaan kyllin innokkaasti.
Akuutimpaa täällä on ”valvontakapitalismi”, niin kuin sen nimeää Shoshana Zuboffin tanakka teos The Age of Surveillance Capitalism. Klikkaamme suostuvamme, ja meistä kootaan informaatiota, tietoja yhdistellään, muodostetaan profiileja ja räätälöidään virikkeitä juuri sinulle. Kuten Cambridge Analytican tapaus osoitti, se osuu niin tarkasti, että lopulta me ihan itse tuemme voldemorteja.
Vaatii paljon, että edes tajuaa elävänsä keskellä tällaista.
Yksi osa valvonnan vahvistumista on käteisen alasajo, jota pandemia nopeuttaa. Ruotsissa ei ”oikea raha” tahdo enää lainkaan kelvata. Käteisen käsittely maksaa, se ei ole kovin hygieenistä, rikolliset suosivat sitä – koska sillä on yksi suuri valtti. Se on anonyymia.
Kirjoittaja on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.
Oikaisu 13.5. klo 11.45: Muutettu Ranskan tiedustelua koskevassa kohdassa ”ainoa” sanaksi ”viimeisin” ja lisätty sana ”monesti” väitöstilaisuutta käsitelleeseen kohtaan.
