Olen alkanut nähdä ympärilläni vakoojia. Epäilen, että puhelintani salakuunnellaan ja sähköpostejani lukevat muutkin kuin toivotut vastaanottajat. Onneksi ajatuksille on lähes looginen selitys.
Kevään aikana olen katsonut Yle Areenasta neljäkymmentä jaksoa ranskalaista Le Bureau -sarjaa. Se kertoo Ranskan ulkomaantiedustelun DGSE:n ja varsinkin sen tähtiagentin Guillaume Debailly’n toiminnasta.
Eikä siinä kaikki. Aiheesta innostuneena menin vielä hankkimaan brittiläisen Ben Macintyren juuri suomennetun kirjan Vakooja ja petturi.
Macintyren kirja kuvailee kiehtovasti venäläisen KGB-upseerin Oleg Gordijevskin tarinan. Neuvostovaltaan pettynyt Gordijevski ryhtyi avustamaan brittien tiedustelupalvelua ollessaan 1960-luvun lopulla komennuksella Tanskassa. Gordijevski eteni urallaan everstiksi ja aina KGB:n Britannian-osaston johtajaksi asti, kunnes käry kävi vuonna 1985.
Gordijevski kutsuttiin Lontoosta kuulusteluihin Moskovaan. Hän kuitenkin vältti kuolemantuomion paettuaan Vaalimaan kautta Suomeen ja edelleen Lapista Norjaan. Itärajan yli vakooja tuli brittikollegoidensa Ford Sierran takakontissa.
Kertomus palauttaa mieleen nuoruuteni Suomen, jossa Neuvostoliitto vaikutti enemmän kuin perustuslaki salli. Ennen operaatiota britit esittivätkin Suojelupoliisin silloiselle päällikölle Seppo Tiitiselle hypoteettisen kysymyksen: haluaisiko hän tietää, jos britit kuljettavat neuvostoloikkarin turvaan Suomen kautta. Vasta jälkikäteen, Tiitinen vastasi kirjan mukaan.
Le Bureaun maailma on osin samanlainen kuin kylmän sodan aikana: agentteja värvätään, ja vastapuolelle yritetään tehdä kiusaa. Uutta ovat terrorismi ja internetin avulla käytävä taistelu.
Sarjassa Ranskan tiedustelupalvelu tosin esitetään kuin yhtenä pienenä perheenä, vaikka todellisuudessa DGSE:ssä työskentelee yli 6 000 ihmistä ja sen vuosibudjetti ylittää 700 miljoonaa euroa.
Le Bureau on viehättänyt myös suomalaisia tiedusteluammattilaisia. Supo jopa paljasti Twitterissä, että se oli antanut Yleisradion kääntäjille ammattiapua sarjassa käytettyjen termien kanssa.
Ranskan agentit seikkailevat sarjassa ympäri maailmaa, Iranissa, Syyriassa, Turkissa ja Venäjällä. Joskus operaatiot onnistuvat, välillä lopputulos on murheellinen.
Tämä saattaa olla joskus arkea myös Supon työntekijöille. Runsas vuosi sitten eduskunta hyväksyi uuden tiedustelulain, jossa Supon virkamiehet ja sotilastiedustelijat saivat oikeuden rikkoa ulkomaiden lakeja, jos Suomen kansallinen turvallisuus sitä vaatii.
Supokin on viime vuosina avautunut, ja tammikuussa se oli jopa mukana korkeakouluopiskelijoiden rekrytointitapahtumassa. Sitä Supo ei kuitenkaan ole kertonut, joko suomalaisia agentteja toimii maan rajojen ulkopuolella.
Kun asiasta kysyy Supolta, vastausviestissä on muistutus, että kaikki Supon ulkomaantoiminta on salassa pidettävää.
”Tiedustelulakien toimivaltuuksien mukaiseen ulkomaantiedusteluun rakennetaan parhaillaan kyvykkyyksiä. Yksityiskohtia emme voi kertoa. Keskeisimmät kansallisen turvallisuuden uhkat ovat luonteelta kansainvälisiä ja rajat ylittäviä. Suojautuminen niiltä edellyttää, että tarvittaessa tietoa voidaan hankkia myös Suomen rajojen ulkopuolelta.”
Entä sitten Le Bureau, miten todenmukaisen kuvan työstä se antaa?
”Sarjan taustatyöt on selvästi tehty huolella. Ranskan tiedustelupalvelun DGSE:n intressit ja resurssit ovat toki kaukana Suojelupoliisin todellisuudesta.”
Kylmän sodan aikana Helsingissä oli pienen maan mittasuhteisiin poikkeuksellisen paljon vakoojia. Supon viestin mukaan Suomeen on yhä sijoitettu pysyvästi useita kymmeniä ulkomaisten tiedustelupalveluiden työntekijöitä.
”Lisäksi vuosittain arviolta saman verran ulkovaltojen tiedusteluorganisaatioiden työntekijöitä käy lyhyillä operatiivisilla tehtävillä Suomessa. Myös Suomi on yhä edelleen yhtä aktiivisen ulkomaisen tiedustelun kohde kuin kylmän sodan aikana.”
Olen siis hyvinkin voinut nähdä oikean agentin.
Kirjoittaja on HS:n talouden ja politiikan toimittaja.
Oleg Gordijevski Helsingissä vuonna 1997.
